Facebook haluaa analysoida sinusta ihan kaiken

Surffaajan paratiisi

Tuleeko Androidista 2000-luvun pc?

Applen tuotteet tarjoavat ylivertaisen käyttökokemuksen. Ensimmäinen iPhone ei todellakaan ollut aikansa tehokkain, suorituskykyisin tai luotettavin puhelin. Se tarjosi maailmalle kuitenkin mahdollisuuden kurkistaa mobiililaitteiden tulevaisuuteen. Seurauksena matkapuhelinten käyttötarkoitukset ja -tavat alkoivat kehittyä uusiin suuntiin.

Myöhemmin iPad onnistui lanseeraamaan kokonaan uuden laitekategorian. Toki tablet-laitteita oli ollut aiemminkin, eikä iPhonekaan sivumennen sanoen ollut ensimmäinen kosketusnäyttöpuhelin. Applella nyt vaan on kyky paketoida laitteet ymmärrettävällä ja käyttäjiä koskettavalla tavalla.

Apple ottaa vastuuta paketoinnista ja konfiguroinnista itselleen, helpottaen käyttäjän elämää. Samalla se kuitenkin tulee rajanneeksi tämän mahdollisuuksia itse vaikuttaa asioihin. Kaikkia käyttäjiä ja etenkään ohjelmistokehittäjiä asia ei miellytä. Näin on ollut myös aikaisemmin, mietipä vaikka pc-koneiden nousua 90-luvulla.

Tämän päivän vastine pc:n leviämiselle näyttäisi olevan Android. Android on avoin järjestelmä, jonka päälle monet eri laitevalmistajat ovat alkaneet kehittää tuotteitaan, omista lähtökohdistaan käsin. Seurauksena puhutaankin paljon Androidin fragmentoitumisesta.

Fragmentaatiolla tarkoitetaan tässä sitä, ettei Android-laitteiden kirjo ole mitenkään yhtenäinen kokonaisuus, vaan joukko erilaisia laitteita, jotka pyörittävät Android-käyttöjärjestelmän eri versioita, kukin omalla tavallaan. Hajanaisuus heijastuu myös sovellustasolle: iOS-laitteille on vain yksi sovelluskauppa, App Store, jonne päätyvistä sovelluksista päättävät Applen edustajat.

Sen sijaan Android-kauppoja on useita. Googlella on omansa, lisäksi esimerkiksi Samsungilla ja Amazonilla. Kaupat eivät tyypillisesti ole käytettävyydeltään niin hyviä kuin Applella, sovelluksia on paljon, myös huonolaatuisia, eikä niitä löydä aina kovinkaan helposti.

Tämän seurauksena keskimääräinen Android-käyttäjä maksaakin tällä hetkellä sovelluksistaan selkeästi iOS-käyttäjää vähemmän, minkä ansiosta lyhyen tähtäimen kehityspanoksia laitetaan mielummin iOS:n puolelle. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki uudet appsit näyttävätkin toistaiseksi tulevan aina ensin iOS:lle, vasta sitten — jos ikinä — Androidin puolelle.

Fragmentaatio ja kirjavuus saattavat kuitenkin kääntyä Androidin eduksi. Jo nyt laitevalikoima ja hintahaitari on Applen iOS-tuotteita laajempi. Halvat Android-puhelimet ovat tunkeutumassa low-end -markkinoille, Kindle Fire menestyy lukulaitteena ja integroituu Amazonin valikoimaan, Google tv tekee tuloaan.

Uskon maailmassa olevan tilaa sekä suljetulle, että avoimelle ekosysteemille. Jo pelkästään ajatus yhden toimijan 100% markkinaosuudesta tuntuu vastenmieliseltä. Ellei Applelle tulisi haastajia luonnollisia reittejä, USA:n ja EU:n kilpailuviranomaiset varmaan puuttuisivat ennen pitkää asiaan.

Lisäksi jotkut meistä oikeasti haluavat vapautta ja variaatiota niin laitteiden, ohjelmistojen kuin sisältöjenkin suhteen. Siksi Android.

Kirjoittaja tekee töitä PC:llä, surffailee kotosalla Macillä ja puhuu Android-luuriin.

Surffaajan paratiisi

Eikö kukaan ajattele lapsia?

Vieraillessani hiljattain CSC:llä kuulin pysähdyttävän faktan: vuodesta 2011 lähtien ihmiskunta tuottaa vuosittain enemmän dataa kuin on tilaa tallentaa. Jo vuodesta 2008 alkaen datan määrä on ollut suurempi kuin talletuskapasiteetti (pdf), mutta nykyään sitä suolletaan joka vuosi enemmän kuin on levytilaa, vaikka kaikki vanha heitettäisiin vuosittain roskalaatikkoon.

Jotain tarttis tehdä

Tämä aiheuttaa toimenpiteitä. Ensinnäkin on tehtävä valintoja sen suhteen, mikä verkossa julkaistu data on tallentamisen arvoista ja minkä voi viskata luiskaan. Tässä on todellakin pidettävä kieli keskellä suuta. Kenellä on tarpeeksi tietämystä ja valta päättää, mikä tieto on tärkeää? Toimiiko tässä demokratia vai valistunut diktatuuri?

Lisäksi: Kun on valittu pitkäaikaissäilytykseen kelpuutettava data, on kiinnitettävä erityistä huomiota sen formaattiin ja laatuun. Pelkkä bittien tallennus ei riitä, vaan kaiken tärkeän on oltava myös ymmärrettävässä ja käytettävässä muodossa.

Standardit, laitteet, käyttöjärjestelmät, kulttuurit ja konventiot kehittyvät ajan mittaan. Olisi arvokasta, jos entis- ja nykyajan digitaaliseen perintöön pääsisi käsiksi myös tulevaisuudessa. Jos vaikkapa nyt ostaisit vuoden 1996 Netscape Navigatorin, mitä voisit tehdä sillä nykyisellä laitekonfiguraatiollasi?

Säilyttämisen tasot

PAS-hankkeissa CSC partnereineen kehittää ratkaisuja suomalaisten kirjastojen, arkistojen ja museoiden digitaalisten aineistojen säilyttämiseksi. Hankkeissa on identifioitu kolme keskeistä tasoa, jotka pitää datan pitkäaikaissäilytyksessä ottaa huomioon (pdf, sivu 14):

1. Bittien säilyttäminen (luotettava tallennus ja kopiot).
2. Sisällön ymmärrettävyyden säilyttäminen (tarvittava metadata sekä migraatiot eri tiedostomuodoille ja aineistotyypeille).
3. Alkuperäisen käyttökokemuksen säilyttäminen (esimerkiksi tietokonepelin pelaaminen samoin kuin 30 vuotta sitten).

Näitä samoja tasoja voidaan soveltaa periaatteessa mihin tahansa netistä löytyvään digitaaliseen materiaaliin. Oletetaan ideaalitilanne, että jonkin demokraattisen tai muun prosessin kautta olemme päätyneet konsensukseen tallennettavan datan suhteen. (Iso oletus!)

Lisäksi voimme ottaa kohdan 1 listalta annettuna; siihen riittää tarpeeksi iso määrä levytilaa tarpeeksi turvallisessa paikassa. Entä tasot 2 ja 3? Äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta vähintään yhtä hankalia.

Riittääkö pelkän digimateriaalin tallentaminen – edes periaatteessa?

Vaikka jättäisimme tarkastelusta sivuun metadatan formaatin, miten voimme olla varmoja siitä, että osaamme kuvata asiat käsitteillä, jotka ovat myös tulevaisuudessa asianmukaisia? Jälkeläistemme tulisi ymmärtää vielä vuosikymmenten ja -satojenkin päästä, mistä on kysymys. Kieli ja käsitejärjestelmät kehittyvät, ehkäpä metadataa pitäisi käydä ”päivittämässä” tasaisin väliajoin.

Kolmostaso on tietysti kaikkein kinkkisin. Käyttökokemuksen täydellinen säilyttäminen tarkoittaisi ensinnäkin laitekannan säilömistä datan lisäksi. Eihän esimerkiksi Commodore 64:n Decathlonia voi pelata muulla kuin Quickshot-joystickillä. Mutta tämäkään ei riitä. Käyttökokemus on aikaan ja kontekstiin sidottua. Ei sitä voi täysin säilöä. Yrittää toki kannattaa.

Maailmalla netin säilömisen parissa toimii esimerkiksi Internet Archive -projekti.

Kirjoittaja äimistelee datan määrää ja muistelee vanhoja yksinkertaisia aikoja.

Surffaajan paratiisi

Snipplistin avulla voit jakaa kiinnostavat tekstinpätkät

Iso osa sosiaalisessa mediassa jaetusta sisällöstä on muuta kuin jakajan itsensä tuottamaa. Tweettejä välitetään edelleen ja muiden kuvaamia kissavideoita linkataan omiin Facebook-statuksiin. Pinterest on vienyt ilmiötä vielä pidemmälle. Sen käyttöliittymä on virtuaalinen ilmoitustaulu, jonne kiinnitellään kuvia netin eri kolkista.

Tyypillisimmin jaettavat sisällöt ovatkin kuvia, videoita, tai linkkejä web-sivuille. Niihin korkeintaan lisätään joku kompakti oma huomio mukaan: ”Siinäpä hassu kissa.” ”Olen kyllä niin samaa mieltä tämän bloggaajan kanssa!” ”Ymmärsikö kukaan aamun Fingerporia?”

Toisinaan olisi kiva viitata myös tiettyyn kohtaan web-sivun tekstissä, vaikkapa yllättävään johtopäätökseen, ärsyttävään yleistykseen tai suoranaiseen asiavirheeseen. Tähän ei toistaiseksi ole ollut sopivaa palvelua tarjolla. Jos on halunnut huomioida jonkun yksittäisen kohdan kirjoituksessa, on se pitänyt erikseen selittää jaetun sisällön saatteessa.

Snipplist on uunituore nettipalvelu, joka tarjoaa tähän ratkaisun. Asennettuasi Snipplist-lisäosan selaimeesi voit jakaa, ”snipata”, haluamasi kohdan tekstissä. Palvelu on vielä kehitysvaiheessa, mutta jo nyt tämä perusominaisuus toimii. Katkelmat muodostavat twittermäisen virran ja toimivat linkkeinä alkuperäisiin lähteisiin.

Tulevaisuudessa Snipplist tarjoaa työkalun paitsi tekstinpätkien jakamiseen, myös henkilökohtaiseen tiedon organisointiin ja siihen palaamiseen, kertoo idean isä, Kai Lemmetty. Lemmetty on kasannut palvelun pikavauhtia parin kaverinsa kanssa. Seuraavaksi katsotaan, löytyykö käyttäjiä ja lähteekö homma lentoon.

Itse näen kaksi keskeistä asiaa, jotka tulevat ratkaisemaan Snipplistin kohtalon. Ensimmäinen näistä on tekninen, nimittäin mobiilikäyttö. Yhä suurempi osa selailusta tapahtuu kosketusnäytöllisillä puhelimilla ja tableteilla. Mobiiliselaimissa ei kuitenkaan ole suoraviivaista tapaa korostaa ja jakaa tekstinpätkiä.

Mobiilikäyttöäkin tärkeämpi ratkaistava asia liittyy ihmisten käyttäytymiseen ja toimintamalleihin. Onko käyttäjillä luontaista halua jakaa sisältöä tällä tavalla? Onko tällainen uinuva tarve jo olemassa, vai pitääkö se opettaa ihmisille? Entä mistä löytyy otollisin käyttäjäkunta? Kenties media-alalta tai tutkijoiden piiristä?

Toimittajat ja tutkijat voisivat viitata nykyistä tarkemmin tiettyihin kohtiin sisällöissä. ”Ampparoinnin” eli otsikko-optimoinnin merkitys kenties vähentyisi tai se voisi saada uusia muotoja. Jos Snipplist saisi vastinparikeen jonkin Storifyn kaltaisen palvelun, saattaisimme nähdä mielenkiintoisia uusia tapoja muodostaa mediasisältöjä

Todellinen läpimurto edellyttää kuitenkin kansan syvien rivien innostumista. Jos Snipplist kykenee juurruttamaan itsensä normaaliksi osaksi sosiaalista mediaa, voidaan puhua onnistumisesta. Uskon, että tähän on mahdollisuuksia.

On hauskaa irrottaa asioita kontekstistaan ja Snipplist tarjoaa siihen oivan työkalun. En pidä ollenkaan mahdottomana sitä, että snippaamalla jaetut anekdootit alkaisivat levitä käyttäjältä toiselle kulovalkean tavoin.

Kirjoittaja elää vielä Gutenbergin galaksissa.

Surffaajan paratiisi

Hackathoneista vauhtia palvelukehitykseen

Valtion virastot, ministeriöt ja rahoitusmekanismit eivät juuri luo mielikuvaa dynaamisuudesta ja vauhdikkuudesta. Siksi LVM:n yhdessä Aalto-yliopiston Venture Garagen kanssa hiljan järjestämä Build it -tapahtuma tuntuu erityisen piristävältä.

Build it oli niin sanottu hackathon, yhdistelmä sanoista ”hack” ja ”marathon”. Tällaisessa ohjelmointimaratonissa kokoonnutaan 48 tunniksi kehittämään uusia sovelluksia pientiimeissä. Tiimiin kannattaa valita ohjelmointitaitojen lisäksi osaamista käyttöliittymistä, asiakastarpeiden tunnistamisesta ja liiketoiminnan tekemisestä.

Wiredin tuore kirjoitus kuvaa hackathonin kulun seuraavasti:

1. Keksi idea

2. Kokoa tiimi

3. Toteuta konsepti

4. Esittele valmis tuote

5. Kohtaa tuomarit

6. Kerää palkintosi

Build it:ssä tiimejä oli yhteensä 16. Tapahtuman päätteeksi kaksi parasta palkittiin asunto- ja viestintäministeri Krista Kiurun toimesta. Toinen näistä, korja.us , tarjoaa helsinkiläisille kanavan raportoida vaivattomasti epäkohdista kaupungissaan. Kimppis puolestaan helpottaa kimppataksiporukoiden muodostamista.

Kahdessa vuorokaudessa todella intensiivistä työtä voidaan parhaimmillaan saada aikaan toimivia demonstraatioita. Niiden pohjalta voidaan sitten tehdä päätöksiä, jatketaanko kehittelyä vai ei, millaisella kokoonpanolla ja rahoitusmallilla. Päätöksenteko on nopeaa ja siihen vaikuttaa toimivan ohjelmiston lisäksi esiintyjien vakuuttavuus ja viihdyttävyys.

Esimerkiksi Kimppis kävi keskellä Build it -tapahtumaa esittelemässä tuotostaan ihmisille Helsingin keskustan öisillä taksitolpilla. He videoivat jonottajien reaktioita loppuesitystään varten ja onnistuivat siinä varsin hyvin, kertoo IBM:n Ville Peltola , yksi tapahtuman taustahahmoista.

Jos hackathonien myötä voidaan välttää yksikin aiehaku, puiteohjelma, konsortiosopimus tai väliraportointi, ollaan mielestäni onnistuttu. Miksi käyttää aikaa kryptisten excel-taulukoiden tai ylipitkien word-raporttien täyttämiseen, jos samassa ajassa saisi ulos palvelun, joka ”käy ja kukkuu”?

Tietenkään hackathonit eivät sovi ratkaisuksi kaikkeen. On paljon teollisuudenaloja, joissa kerta kaikkiaan ei saa mitään toimivaa kahdessa päivässä aikaan, ei edes protoiluasteelle.

Keskeistä on kuitenkin havaita, että perinteisiä toimintamalleja voidaan kyseenalaistaa. Tässä LVM näyttää hienoa esimerkkiä. Build it toi uudella tavalla yhteen julkishallinnon, yritykset ja nuoret osaajat synnyttäen uusia innovaatioita.

Kirjoittaja vaikuttuu tekemisen meiningistä.

Surffaajan paratiisi

Netin päivät murmelina

Internetissä lymyää potentiaalia uusille tavoille kohdata menneisyys. Twitteriin on jo ilmaantunut käyttäjätilejä, jotka välittävät tiedonjyviä historian merkittävistä tapahtumista.

Puhe tosiaikawebistä (engl. realtime web) vaikuttaa hieman laantuneen. Siitä on tainnut tulla verkon normaali osa. Tosiaikawebillä viitataan verkon kykyyn välittää johonkin tapahtumaan liittyvää sisältöä maailmalta samalla, kun itse tapahtuma on vielä käynnissä.

Esimerkiksi arabikevät, Lontoon mellakat ja Occupy Wall Street ovat tosiaikawebin hedelmiä. Sosiaalisen median palveluista Twitter lienee tosiaikawebin merkittävin mahdollistaja. Samainen Twitter luo myös toisen mielenkiintoisen ilmiön, nimittäin tilanteiden elämisen uudelleen.

Tällä päivämäärällä vuonna 1940 Suomi menetti Viipurin

Twitteristä löytyy joihinkin merkittäviin historiallisiin tapahtumasarjoihin valjastettuja käyttäjätilejä, jotka päivittävät 140 merkin pätkissä merkittävimmät tilanteet ja sattumukset niihin liittyen. @RealTimeWWII kertoo toisen maailmansodan kulusta ja Washington Postin @CivilWarwp Yhdysvaltain sisällissodasta.

Suomestakin löytyy pari tällaista Twitter-tiliä: Hufvudstadsbladetin masinoima @Hbl1918_realtid kertoo vuoden 1918 sodasta ja Helsingin Sanomien @MantsalanKapina 80 vuotta vanhasta Mäntsälän kapinasta.

Ideana kaikissa näissä on, että asioista kerrotaan niinä samoina päivämäärinä, kun ne aikoinaan tapahtuivat. Jäinkin miettimään, josko historianopettajat ovat tajunneet valjastaa tällaiset palvelut opetukseensa.

Uusia tapoja opettaa historiaa?

Saattaisi olla ihan mielenkiintoinen tuore tapa saada oppilaat innostumaan jostain menneestä tapahtumasta, jos tietoa siitä välittyisi heidän muissa tarkoituksissa käyttämänsä nettipalvelun kautta. Samaan tapaan, kuin Helsingin Sanomat ja monet muut lehdet kertovat ajankohtaisista asioista 50 tai sata vuotta sitten.

Entä onko menneisyydestä tietoa välittävillä palveluilla muuta merkitystä kuin pedagoginen? Mahdollisesti. Ihmisillä on taipumusta nostalgiaan ja netti tarjoaa siihen hyvät työkalut. Tulevaisuudessa nostalgisointi on entistä helpompaa, koska kaikki sisällöt ovat alun perinkin digitaalisia ja verkossa.

Halukkaat voivat elää uudestaan nuoruutta, omaa tai idoliensa. Netin kautta päivästä murmelina voi tulla todellisuutta. Joe Pine kutsuu tällaista ajallista epäjatkumoa kiihdytetyksi todellisuudeksi (engl. warped reality).

Paitsi menneisyyttä, sosiaalisen median massapalveluiden kautta voi elää myös tulevaisuutta. Twitterin on väitetty tarjoavan kättä pidempää esimerkiksi osakekurssien ja Oscar-voittajien ennustamiseen. Mutta se onkin sitten toisen blogijutun aihe.

Kirjoittaja uskoo, että kertaus on opintojen äiti.

Surffaajan paratiisi

Google ja kehittäjät mediatalojen apuna

Verkossa mediayhtiöt joutuvat verissä päin taistelemaan ihmisten huomiosta. Silmäparit saa kääntymään itseensä kertomalla jotain mielenkiintoista tai kertomalla jotain mielenkiintoisella tavalla. Mieluiten tietysti sekä että.

Kiinnostavan uutisen kertominen tarkoittaa usein ensimmäisenä olemista. Sosiaalisen median aikana tämä on perinteisille mediataloille äärimmäisen hankalaa. Kun jossain jotain tapahtuu, paikalla on aina satunnaisia kansalaisia, jotka jakavat sisältöä verkkoon ennen, kuin mediatalossa edes kuullaan koko tapauksesta.

Tietysti on myös aiheita, jotka muodostuvat uutisiksi pikku hiljaa. Amerikkalainen Demand Media on tarttunut tähän. Se seuraa verkon käyttäjien Google-hakuja ja tuottaa mediasisältöjä sen pohjalta. Logiikkana, että haetuimmat asiat kiinnostavat ihmisiä siinä määrin, että niistä kannattaa tehdä yhteenvetoja.

Google-riippuvaisuus on kuitenkin koitumassa Demand Median kohtaloksi. Google vaihtoi hiljattain algoritmiaan, jonka perusteella se priorisoi hakutuloksia. Tämän seurauksena Demand Median toiminta vaikeutui siinä määrin, että sen kävijämääristä katosi neljännes. Osakekurssi puolestaan putosi neljännekseen.

Tämä olkoon varoituksen sana. Liika riippuvaisuus jostain verkkopalvelusta saattaa ajaa vaikeuksiin. Juhlapuheissa kehutaan ekosysteemejä, esimerkiksi Facebookin ympärillä. Karussa todellisuudessa Facebook on kuitenkin pariin otteeseen uudistanut itseään siinä määrin, että seurauksena sen kautta toimivia yrityksiä on mennyt nurin.

Ehkä mediatoimijan kannattaisikin perustaisi toimintansa suoraan verkon käyttäjiin, ilman Googlen tai Facebookin tapaisia välikäsiä. Tai korkeintaan niin, että välikädet eivät olisi korporaatioita, vaan itsenäisesti toimivia ohjelmistokehittäjiä.

Avoin journalimi, toisilta nimiltään datajournalismi tai tietojournalismi, tähtää tähän. Siinä mediayritys voi avaa rajapintoja omiin tietovarantoihinsa. Web-kehittäjät voivat yhdistellä näitä tietoja muihin tarjolla oleviin tietolähteisiin.

Avoimen journalismin tausta-ajatuksena on, että kehittäjät löytävät jotain uutiskynnyksen ylittäviä yhteyksiä ja trendejä näistä laajoista tietovarannoista. Viime aikoina ilmiö on saanut tuulta alleen Suomenkin mediakentässä. Hyvä niin.

Demand Mediassa ja avoimessa journalismissa on kyse samasta asiasta, kun ilmiöitä tarkastellaan riittävän etäältä. Molemmissa malleissa mediatoimijat tukeutuvat ulkopuolisten apuun, joskin omilla tavoillaan. Netti sekä ajaa tähän tilanteeseen, että tarjoaa siihen ratkaisuja.

Kirjoittaja on itsekin kokeillut yhteisöllistä jutuntekoa.

Surffaajan paratiisi

Ei KVG vaan KVFB

Pekka Pekkala kirjoitti Hesarin nettikolumnissa hiljattain siitä, miten internet on rikki. Syynä, että Google on sotkenut hakutuloksiinsa käyttäjän Google Plus -kavereiden mielipiteitä, vieläpä priorisoiden ne näytettävien hakutulosten alkupäähän.

Tiedämme, että ihmiset ovat laiskoja selaamaan Google-tuloksia muutamaa ensimmäistä pidemmälle. Siksi onkin paikallaan pohtia, vääristävätkö kavereiden mielipiteet ja suositukset todellisuutta. Kaventavatko ne kuvaa maailmasta?

Tuttu kehotus ”KVG”, tällä kertaa avattuna vaikkapa ”kato veikkonen Googlesta”, saattaa siis olla vanhenemassa. Jos sinä ja minä saamme eri tulokset googlatessamme jotain, johtuen kaveripiiriemme eroista, meidän on hankalampi keskustella asiasta ja näkemyksistämme. Itse olen hieman optimistisempi suositusten integroimisessa tiedonhakuun.

Pekkala ei esimerkissään kaipaa ravintolasuosituksia seuraamiltaan media-alan guruilta. Minusta tämä kertoo lähinnä lapsenkengissä olevasta suosittelualgoritmista, ei mistään lopullisesta virheestä. Pidemmän päälle järjestelmän tulisi oppia, keitä Pekkala arvostaa ravintolavinkkien suhteen, keitä taas mediakehityksen näkökulmasta.

Lisäksi meillä on edelleen kysymyksiä, joihin hakualgoritmit eivät oikein osaa vastata, joihin suorastaan haluamme kavereidemme suosituksia. Laadulliset vertailut ovat tästä hyvä esimerkki. Itse muistan ratkaisseeni tulevan lomakohteen kahden ehdokkaan välillä perustuen siihen, mitä yhteisöjeni jäsenet suosittelivat ja miten ehdotuksiaan perustelivat.

Jaikun aikoihin tätä kutsuttiin Suomessa ”sorsastukseksi”, väännöksenä englannin crowdsourcing-termistä. Nyt kun Jaikusta on aika jättänyt , kutsuttakoon sitä vaikkapa kirjainyhdistelmällä KVFB: ”kysy veikkonen Facebookista”.

Olen itse huomannut tiedustelevani sosiaalisessa mediassa myös asioita, jotka olisivat täysin googlattavissa. En kuitenkaan pode huonoa omaatuntoa, sillä kysyn yleensä asioita, joista oletan, että joku kontakteistani osaa vastata niihin apteekin hyllyltä.

Esimerkkinä: olisin varmaan löytänyt tuon yllä linkkaamani Jaiku Presence archiver -palvelun itsekin, mutta en niin nopeasti kuin kysymällä Twitteristä. Sieltä tämä tiedonjyvä irtosi parissa minuutissa. Toisinaan laitan kysymyksen vetämään pariin-kolmeen palveluun lounaan ajaksi ja palattuani katson, mitä kaverini vastasivat.

Vaikka Facebook onkin kovaa vauhtia nielaisemassa ihmisten ajankäytön netissä, en silti ehdota KVG:n korvaamista KVFB:llä kaikissa tapauksissa. Molemmissa lähestymistavoissa on omat kikkansa ja haasteensa.

Google-haussa korostuvat medialukutaito ja lähdekritiikki. Hakijan kannattaa selvittää Googlen palauttaman informaation alkuperä ja luotettavuus, ennen kuin lähtee toimimaan sen pohjalta. Facebook-kyselyissä tätä ongelmaa ei samassa mittakaavassa ole, koska kysyjällä on henkilökohtainen suhde vastaajiin.

Toki Facebookissakin ja erityisesti Twitterissä kysellään myös julkisesti, mutta silti lähteenä on joku henkilö, jonka kanssa voi tarvittaessa lähteä tarkentavaan keskusteluun aiheesta. Twitterissä haasteena on myös kysymyksen hukkuminen kohinaan. Hashtagit auttavat tässä.

Googlelta ja muilta hakukoneilta voi tiedustella asioita suoraan, miettimättä sen tarkemmin kysymyksen muotoilua. Sen sijaan sosiaalisessa mediassa joutuu kamppailemaan verkostonsa jäsenten huomiosta.

Sosiaalisessa mediassa kysymykset kannattaakin asettaa humoristisesti tai provokatiivisesti, jotta niihin joku tarttuisi. Liikaa ei kannata selitellä eikä itselleen vastailla, vaan jättää asiat avoimeksi, jotta vastaajat kokevat olevansa avuksi, eivätkä väittelevänsä.

Kirjoittaja uskoo tietokoneiden ja ihmisten symbioosiin tiedonhaussa.

Surffaajan paratiisi

Viimeinen sammuttaa valokaapelit?

Nat Torkington muotoili asiansa hyvin, reaktiona Obaman yritykseen saada kansalaiset keksimään ratkaisu SOPA:n jälkeiseen maailmaan. Vapaasti suomennettuna: ”Älä kuvittelekaan, että me vapaaehtoisesti keksimme jotain, joka vie meidät takaisin vuoteen 1965.”

Jos nyt ei ihan kultaiselle 60-luvulle, niin ainakin SOPA ja sen kaveri PIPA toteutuessaan veisivät meidät monta askelta kohti web 1.0:aa. Ehkä muistat vielä, silloin netin käyttäjät olivat olennaisesti sisällön kuluttajia. Toki kuka tahansa saattoi perustaa kotisivun ja päivittää sitä, mutta sisällöntuotannon rima oli hurjasti korkeammalla kuin näinä sosiaalisen median päivinä.

Tässä oiva yhteenveto siitä, mistä SOPA:ssa on kysymys:

Nykyään kuvat ja videot toimivat loistavana sytykkeenä verkkokeskusteluille. Usein sosiaalisen median polttoaineeksi tempautuvat tahattomasti hauskat sisällöt, vaikkapa poliitikkojen massamediassa lipsauttamat sammakot.

Toisinaan näistä sisällöistä muodostuu netissä jalostuvia meemejä, jotka saattavat päätyä takaisin valtamedian materiaaliksi. Todellinen puheenaihe on muodostunut siinä vaiheessa, kun Hitler ja Dimitri ovat kuulleet siitä. Tätä kirjoittaessani SOPA oli jo tavoittanut ainakin Hitlerin.

Ihminen on kekseliäs eläin ja varmaan löytäisi porsaanreikiä ja kiertoteitä SOPA-aikakaudellakin. Tämä onkin ehkä selkein vastalause koko aloitteelle. SOPA yrittää ehkäistä piratismia sekä laittomien sisältöjen laajamittaista ja tietoista jakamista, tavoitteena saada nettipiraatit kuriin.

Todennäköisesti eniten kärsisivät tavalliset pulliaiset sekä heidän toimintansa varaan rakentuvat huippusuositut palvelut. YouTube, Flickr, Facebook ja kumppanit olisivat vastuussa siitä, jos niiden kautta jaettaisiin musiikkivideoita, vaalijulisteita (autenttisia tai muokattuja) tai pätkiä Conan O'Brien -showsta.

Tällaisesta toiminnasta kiinni jääminen johtaisi oikeustoimiin kyseistä palveluntarjoajaa vastaan. SOPA on jakanut yritysmaailmaa. Yhdet kannattavat sitä, toiset vastustavat. Yksittäisen web-käyttäjän kannalta on vaikea löytää mitään hyvää SOPA:sta. Mahdollisen alkuinnostuksen jälkeen se ajaisi sisällön jakajat piiloon, pois laillisten palveluntarjoajien piiristä.

Seurauksena käyttäjäkunta polarisoituisi entisestään. ”Warettajien ” joukko kasvaisi ja muut verkon käyttäjät passivoituisivat. Varmasti sosiaalinen media voisi toimia ilman kaupallisesti tuotettua sisältöäkin, mutta olisi se koko lailla köyhempi ja tylsempi.

Kirjoittajaa pitkästyttäisi netti ilman LOLCatsiä ja Meme Generatoria.

Surffaajan paratiisi

Vuoden 2011 turhake-palkinnon saa... Klout

Olen valmis tuomitsemaan Kloutin nykymuodossaan tyhjänpäiväiseksi hömpäksi. Tämä silläkin uhalla, että vaikutan kärryistä pudonneelta höppänältä. Se on parhaimmillaankin yhdentekevä palvelu, pahimmassa tapauksessa tuottaa harhaanjohtavaa ja väärää informaatiota päätöksenteon tueksi.

Klout Score

Roikun kaiken valveillaoloaikani sosiaalisessa mediassa. Miksi siis olen valmis tyrmäämään Kloutin? Syynä on Klout Score, jonka ympärille koko palvelu rakentuu. Klout Scoren on tarkoitus määritellä ihmisen vaikuttavuus sosiaalisessa mediassa. Se on esitelty pintapuolisesti täällä.

Klout Score muodostuu käyttäjän verkostojen koosta, siitä miten usein/paljon verkostojen jäsenet reagoivat käyttäjän jakamiin sisältöihin (esimerkiksi retweettaavat Twitterissä tai kommentoivat Facebookissa) ja miten vaikutusvaltaisia sisältöihin reagoivat verkostojen jäsenet itse ovat.

Ärsyttää monella eri tasolla

Ensinnäkin, noiden kolmen eri komponentin välisiä suhteita ei ole dokumentoitu missään. Jos minulla on tuhat tavallista taatelintallaajaa verkostossani ja heistä kaksi kommentoi statuspäivitystäni ja sinulla taas kymmenen valtionpäämiestä seuraajanasi, joista Barack Obama retweettaa Foursquare-päivityksesi, kummalla meistä pitäisi olla suurempi Klout Score?

Myöskään sosiaalisen median palveluiden keskinäisiä arvojärjestyksiä ei olla eritelty. Onko LinkedIn yhtä tärkeä kuin Twitter? Kumpi on merkityksellisempi, Facebook vai Google+? Saako YouTube-videon suosittelusta enemmän mojoa kuin Foursquare-päivityksen kommentoinnista?

Eniten ehkä tympii kuitenkin niinkin kompleksin asian kuin vaikutusvaltaisuus typistäminen mekaanisiin määrällisiin mittareihin. Sisältöön Klout Score ei pysty ottamaan mitään kantaa, puhumattakaan käyttäjien motiiveista jakaa ja kommentoida toistensa sisältöjä.

Voin tweetata linkin kissavideoon ja saada merkittävän osan verkostostani suosittelemaan sitä tai jakamaan edelleen. Tai toisaalta voin jakaa linkin työpaikkailmoitukseen. Kuukauden päästä kukaan ei muista kissavideota, mutta yhden ihmisen elämä on muuttunut lopullisesti hänen löydettyä itselleen uuden uran.

Ilmaisia vinkkejä

Ehdotankin tässä kahta asiaa. Kloutille vinkiksi, sikäli jos luette aktiivisesti suomenkielisiä blogeja, että voisitte avata Score-algoritminne ihmisten pällisteltäväksi. Vielä parempaa, avatkaa rajapinnat kehittäjille ja ottakaa parannukset käyttöön, kuten Netflix teki.

Ja ihmiset, antakaa Kloutille se arvo mikä sille kuuluu: leikkikalu. Vaikka algoritmi avattaisiinkin ja sitä paranneltaisiin, ei se silti ikinä onnistu mittaamaan todellista vaikuttavuutta. Ei ainakaan niin kauan kuin Score perustuu puhtaan määrällisiin indikaatteihin.

Toki voidaan ajatella, että vaikutusvaltaiseksi ihmiseksi pääseminen edellyttää kiinnostavan sisällön jakamista ja jopa toisten elämien muuttamista. Lisäksi satunnainen kissavideo voi olla juuri se ratkaiseva piristysruiske väsyneen ihmisen päivässä. Videon nähtyään hän saattaa tehdä jotain tärkeää, mikä muuten olisi jäänyt väliin.

Ehkä Klout onnistuu ajan oloon uimaan myös sisältöjen arviointiin ja jopa tavoittamaan jotain käyttäjien motiiveista. Ehkä minustakin siinä vaiheessa tulee paluumuuttaja. Tällä hetkellä olen vain tyytyväinen siitä, että lopulta pääsin kyseisestä härpäkkeestä eroon.

Kiinnostuneille täältä vielä yksityiskohtainen erotarina toiselta ex-klouttaajalta.

Kirjoittaja edes yrittää ymmärtää, mitä ja miksi sosiaalisen median palvelut ovat.

Surffaajan paratiisi

Mitä netistä haettiin 2011?

Alkuun varoitus: luvassa on pari kertaa normaalin mittainen kirjoitus. Alkuperäinen tarkoitukseni oli vuoden päätteeksi kirjoittaa kokoava artikkeli erilaisista vuoden 2011 web-ilmiöt -tyyppisistä listoista. Jutun lopusta löydätte linkkejä muutamiin, joita joulukuun kuluessa jäi haaviin.

Unohduin kuitenkin leikkimään Googlen mainion Zeitgeist-palvelun kanssa siinä määrin, että päätinkin kirjoittaa puhtaasti sen pohjalta. Katsopa alkuun hienosti tehty vuoden 2011 summaava video:

Näinä päivinä moni olisi varmaan valmis sanomaan, että web-ilmiöistä saa paremman kuvan tutkimalla ihmisten käyttäytymistä sosiaalisen median palveluissa kuin hakukoneissa. Uskon silti, että Zeitgeistkin kykenee paljastamaan yhtä ja toista siitä, mikä meitä puhututtaa ja liikuttaa.

Edelliseen vuoteen verrattuna 10 eniten haettua asiaa ovat viraalipopsensaatio Rebecca Black, Google+, auto-onnettomuudessa kuollut Jackass-tähti Ryan Dunn, lapsensa murhasta aluksi syytetty mutta lopulta syyttömäksi todettu Casey Anthony, videopeli Battlefield 3, iPhone 5, englantilainen pop-tähti Adele, Fukushiman ydinvoimala, Steve Jobs ja iPad 2.

Tämän globaalin listan lisäksi Google Zeitgeist osoittautui varsinaiseksi runsaudensarveksi. Sieltä löytyy maittain koottuja erilaisia top 10 -listoja web-hauista. Esimerkiksi Suomessa edellistä globaalia listaa vastaavat haut ovat: Vaalikone, Google+, Munamies, Ylilauta, Feissarimokat, Iina Kuustonen, Saana Uimonen, Saana Parviainen, Angry Birds ja Japanin tsunami.

Google+ ja Angry Birds lienevät ainoat haut Suomen listasta, joita jossain muuallakin tehdään. Onneksi Zeitgeist tarjoaa maantieteellisyyden lisäksi temaattisia jaotteluja top-listoille. Esimerkiksi ”Tietokoneet ja elektroniikka”-kategoriassa Suomen kymppilista on seuraava: Iphone 5, Nokia N9, Nokia E7, Iphone, Iphone 4, Ipad, Nokia N8, Nokia C7, Samsung Galaxy S, PS3.

Tätä lähinnä kännyköistä koostuvaa listaa voisi jo lähteä vertailemaan maittainkin. Sitä ei kuitenkaan löytynyt kovinkaan monesta maasta. Listatyypit vaihtelivat maittain, mutta haetuimpien henkilöiden lista tuntui löytyvän melkein kaikista. Tarkemmin sanottuna edellisvuoteen verrattuna eniten hakujaan kasvattaneiden henkilöiden lista.

Globaalilla tasolla lista on tällainen: Rebecca Black, Ryan Dunn, ulkoisista avuistaan tunnetuksi tullut kuninkaallinen Pippa Middleton, Casey Anthony, Adele, Steve Jobs, nuorena päihteisiin kuollut pop-tähti Amy Winehouse, Osama Bin Laden, julkisuudessa sekoillut näyttelijä Charlie Sheen ja Pippan naimisiin mennyt sisko Kate Middleton (huomaa, että Pippa oli listalla selvästi korkeammalla).

Päätin selvittää, hakeeko Eurooppa samoja vai eri asioita kuin maailma noin kokonaisuutena. Eniten hakujaan kasvattaneiden lista löytyi seuraavista meidän aakkostoa käyttävistä Euroopan maista: Itävalta, Belgia, Sveitsi, Tsekki, Saksa, Tanska, Espanja, Suomi, Ranska, Iso-Britannia, Unkari, Irlanti, Italia, Alankomaat, Norja, Puola, Portugali, Romania, Serbia, Ruotsi, Slovakia ja Turkki.

Kokoavaa Euroopan-tasoista listaa ei löytynyt, joten laitoin kaikkien näiden maiden top-kympit samaan taulukkoon siten, että eniten haettu sai 10 ääntä, toiseksi eniten 9 ääntä, ja niin edelleen. Mitä veikkaat, kuka on tällä perusteella Euroopan hakukuningas tai –kuningatar? Oheisessa kuvassa näkyvät tulokset, 16 haetuinta:

Amy Winehouse on Euroopan ylivoimainen ykkönen, kannoillaan mutta selvästi jäljessä Adele ja Steve Jobs. Neljäntenä yhdysvaltalainen 19-vuotias näyttelijä-laulaja Selena Gomez ja viidentenä Pippa Middleton. Seitsemäntenä olevan ”dsk:n” tulkitsen olevan oikeudenkäynnissä ryvettynyt Dominique Strauss-Kahn.

Gaddafi on päässyt listalle, kuten myös norjalainen joukkomurhaaja Anders Behring Breivik. Breivik pääsi listoille ainoastaan Norjassa (haetuin) ja Ruotsissa (kolmanneksi haetuin). Se kuitenkin riitti hänen nostamisekseen listalle, koska maat ovat tässä toisiinsa rinnasteisia, vailla suhteutusta väkilukuun tai absoluuttisiin hakumääriin.

Tilanne muuttuu suosimaan väkirikkaimpien maiden suosituimpia henkilöitä, jos tulokset suhteutetaan väkilukuun. Breivik on pudonnut pois suosituimpien listalta, jonne puolestaan on kivunnut esimerkiksi lokakuussa kuollut moottoripyöräilijä Marco Simoncelli. Hän oli haetuin 59 miljoonan asukkaan Italiassa, mutta ei esiintynyt muiden maiden listoilla.

Tämäkään taulukko ei kuitenkaan kerro täysin totuudellista kuvaa Euroopan haetuimmista. Eurooppa ei ole homogeeninen alue nettikäyttäytymisen suhteen. Absoluuttiset hakumäärät Googlen tietokannoista paljastaisivat, miten asia lopulta on.

Yhtä kaikki, Amy Winehouse ja Adele ovat dominoineet eurooppalaisten hakuja vuonna 2011. Nämä kaksi poplaulajaa muodostavat hakutulosten selkeän kärjen. Musiikin lisäksi kuolemat ja tragediat kiinnostavat (Winehouse, Jobs, Simoncelli, Gaddafi, Breivik, Strauss-Kahn), samoin kuninkaalliset.

Tässä vielä yksi visualisointi, nyt globaalilla tasolla. Laitoin kaikkien meidän aakkostoa käyttävien maiden eniten hakuja kasvattaneet henkilöt Wordleen, mikä tuotti tällaisen visualisoinnin.

Tässä sanapilvessä kaikki sijoitukset välillä 1-10 ovat samanarvoisia. Riittää, että nimi on esiintynyt listauksessa. Jos onnistut zoomaamaan, ehkä näet myös niitä pidemmällä pitkässä hännässä olevia henkilöitä. Sanapilvet eivät ole mitään parhaita mahdollisia visualisointitapoja, mutta ehkä tästäkin jonkinlaisen kuvan saa.

Tässä oli muutama näkymä siihen, keistä haimme informaatiota kuluneena vuonna. Ja nyt vielä ne lupaamani linkit muutamiin vuosi 2011-listauksiin:

http://mashable.com/2011/12/14/twitter-social-buzz-2011/

http://yearinreview.twitter.com/en/hottopics.html

http://mashable.com/2011/12/14/entertainment-trends-2011/

http://mashable.com/2011/12/05/famous-people-twitter-2011/

http://www.readwriteweb.com/archives/top_5_online_music_trends_in_2011.php

http://www.readwriteweb.com/archives/top_7_mobile_commerce_trends_in_2011.php

http://www.readwriteweb.com/archives/the_best_10_ted_talks_of_2011.php

http://searchenginewatch.com/article/2132207/Twitters-Year-in-Review-2011-Egypt-Rebecca-Black-Social-Good

http://www.theatlanticwire.com/technology/2011/12/osama-skrillex-facebooks-top-memes-2011/45904/

http://techcrunch.com/2011/12/06/top-status-updates/

http://www.theglobeandmail.com/news/technology/digital-culture/social-networking/facebook-reveals-its-top-trends-of-2011/article2263003/

http://www.mediapost.com/publications/article/163984/top-teen-insights-trends-of-2011.html

http://www.addthis.com/blog/2011/12/13/sharing-trends-in-2011/

http://gigaom.com/cleantech/the-top-10-trends-for-cleantech-in-2011/

Kirjoittaja vaikuttuu nykypäivän datavisualisoinneista.

Surffaajan paratiisi

Sosiaalinen media tempaisi juhlat ulos linnasta

Kuten vuosi sitten, Yle yhdisti tänäkin vuonna Twitterin ja teksti-tv:n lystikkäällä tavalla Linnan juhlien yhteydessä. Itse olin lähetyksen alkuosan kylässä ja keskityin kommentoimaan juhlia ääneen muille huoneessa olijoille. Päädyinkin tweettailemaan vasta kotiin palattuamme, vastaanoton loppupuolella ja juhlien jatkoilla.

Jäin miettimään kanavien ja informaatiovirtojen kerrostuneisuutta ja keskinäisiä suhteita. Tässä meillä oli perinteistä broadcast-mediaa, yhdestä lähteestä (Yleisradio) monelle katsojalle lähetettyä sisältöä. Lisäksi oli sosiaalinen media (Twitter), mikä toimii monelta monelle –periaatteella.

Näin viestit kulkivat itsenäisyyspäivänä

Nämä kaksi olennaisesti erilaista mediaa yhdistettiin näyttämällä moderoinnin läpäisseet tweetit tietyn teksti-tv:n sivun kautta televisiokuvan päällä. Antiikkinen teksti-tv paiskasi kättä vasta tuloaan tekevän Twitterin kanssa.

Oheinen kuva yrittää avata tapahtunutta. Ylhäältä aloittaen: ensin katsoja näkee jonkin kommentoinnin arvoisen tilanteen lähetyksessä ja päättää tweetata siitä. Hän voi lisätä siihen #linnanjuhlat -hashtagin.

Tämän jälkeen tweetti päätyy Ylelle moderointia varten. Jos se ehditään käsitellä ja läpäisee sisällöllisesti kriteerit, päätyy se lähetykseen. Tällöin se näytetään lähetyksessä mainitun teksti-tv-integroinnin avulla. Tällaisia tweettejä tuotettiin puolisentoista tuhatta.

Kaikki tweetit tietysti päätyvät normaalisti Twitter-virtaan, riippumatta mitä Ylen moderaattori niistä on mieltä. Lisäksi, vaikka tweetti ei ensimmäisellä kierroksella päätyisikään lähetykseen, voi se tulla tweetatuksi uudelleen (RT) ja tällöin läpäistä seulan. Edellytyksenä, että samainen hashtag roikkuu mukana.

Ja vaikka Linnan juhlien hashtagi putoaisi vastauksissa ja RT:issä poiskin, voi keskustelu jatkua oman Twitter-yhteisön sisällä aivan normaalisti. Tällaistakin todistin juhlia seuratessani.

Uusia kanavia, uusia yleisöjä, uusia käyttötapoja

Yle osallisti katsojat suoran lähetyksen tekoon. Katsojien tuottama sisältö ei tosin vaikuttanut suoraan itse juhlien kulkuun, mutta kuka ties tulevaisuudessa niinkin voi käydä.

Lisäksi tapahtumaa seurattiin laajemmin kuin ennen. Jossain kohtaa lähetystä mainittiin 121 eri maata. Tweettailu sai aiheen nousemaan Twitterin kansainvälisten trendien joukkoon, mikä on Suomessa harvinaista. Päätyipä Linnan juhlat ensimmäistä kertaa myös erittäin seuratun TechCrunch-teknologiablogin aiheeksi.

Mutta takaisin kanavien kerrostuneisuuteen ja keskinäiseen tärkeysjärjestykseen. Yleensähän Twitteristä puhutaan taustakanavana, mikäli se on pultattuna broadcast-lähetyksen kylkeen. Linnan juhlien yhteydessä tämä marssijärjestys vaikutti jossain mielessä murtuvan.

Tweettaajien tuottamaa sisältöä kehuttiin ja vastaavasti kommentaattorien ”radiohiljaisuutta” ja asiavirheitä ihmeteltiin. Joissain perheissä vaihdettiin tietyssä vaiheessa iltaa kakkosen puolelle mestareiden liigaa seuraamaan, mutta tweetit jätettiin ruudun alareunaan välittämään parhaita paloja juhlista.

Mihinköhän olemme menossa tämän suhteen? Varmaan broadcast-medialla on vastaisuudessakin paikkansa puheenaiheiden tarjoajana, mutta uskon painopisteen siirtyvän kohti vuorovaikutteisia kanavia. Uudet yleisöt ja yllätykset löydetään näistä kanavista.

Entistä tärkeämmäksi nousevat eri tavat koukuttaa katsojia osallistumaan sekä tarjota heille takaisin informatiivisia yhteenvetoja ja muita palkkioita osallistumisestaan.

Kirjoittaja ilmaisee itseään tarvittaessa myös 140 merkillä. Seuraa Santtua Twitterissä: @touqo

Surffaajan paratiisi

Katsojat mukaan suorien lähetysten tekoon

Jussi Ahlroth kirjoitti hiljattain hyvän kolumnin lukijoiden kommenteista ja niiden merkityksestä jutuntekoprosessiin ja yleisesti toimittajan työhön. Jutun jälkipuinti sosiaalisessa mediassa kuitenkin nosti esiin mielenkiintoisen näkökulman kommenteista ja niiden rajoittuneisuudesta: kommenttien ongelma on, että ne tulevat aina jälkikäteen.

Lukijat pitäisi pystyä osallistamaan jutuntekoprosessiin jo varhaisemmissa vaiheissa. Tähän on jo lähtöjä, esimerkiksi yhdysvaltalainen Demand Media teettää ja tuottaa juttuja, joiden aiheet pohjautuvat ihmisten nettisurffailuun. Myös hiljattain palkittu kotimainen Scoopinion on tällä tontilla, seuraten ja analysoiden käyttäjien eri uutispalveluissa viettämää aikaa.

Näissä päästään vaiheeseen ennen jutun tekoa, mutta ei kuitenkaan aikana. Kirjoittaminen on yksilöllistä puuhaa, samoin lukeminen. Jäinkin pohtimaan, josko muut perinteisen median muodot voisivat helpommin hyötyä kokonaisvaltaisesta osallistamisesta. Mitenkäs vaikka se laatikko olohuoneen nurkassa?

Kisastudio ravintolassa

Oli jokin aika sitten meininki mennä oikein paikan päälle katsomaan jääkiekkoa. Kaverillani oli vaikeuksia ehtiä ajoissa hallille, joten valitsimmekin kisakatsomoksi sporttibaarin Helsingin keskustassa. Sinne saattoi mennä vähän myöhässäkin.

Valinta osoittautui oikein hyväksi: säästimme reilu pari kymppiä lippujen hinnassa, ruokaa ja juomaa kannettiin pöytään, vessaan ei ollut jonoja eikä tarvinnut kuunnella vastustajafanien mekastusta (kannattamamme joukkue hävisi pelin). Lisäksi pelitilanteista pysyi paremmin kärryillä selostuksen, suuren näytön ja hidastusten ansiosta.

Tuona iltana baarissa oli aika hiljaista. Kotisohvalla olisi ollut vieläkin rauhallisempaa. Tässä tietysti menetetään se tärkein syy raahautua paikalle: olla osa isoa vellovaa väkijoukkoa, osallistua kannatushuutoihin ja yleensä aistia tapahtuman synnyttämä noste.

Tekstiviestipalvelut ja sosiaalinen media ovat murtamassa tätä, osin jo murtaneetkin. Yhteisöön voi osallistua myös etäältä. Tavallisissa urheilutapahtumissa tämä ei vielä ole arkea, mutta tulevaisuudessa joku Sofanaticsin tapainen palvelu saattaa olla valtavirtaa.

Pop-up-ohjelmia ja muuta

Selkeimmin vuorovaikutteisuus ja sosiaalisen median hyödyntäminen palautekanavana näkyy erilaisissa ”ajankohtaisohjelmissa”, ulottuen vaaliväittelyistä ja Nokian tuotejulkistuksista Ylen hiljattain lanseeraamiin pop-up-lähetyksiin. Näitä on jo tuotettu esimerkiksi välittömästi Steve Jobsin kuoleman ja tietovuodon jälkeen.

Yleensä kaikkia ohjelmia voi katsoa jälkikäteenkin. Viimeistään tallentavat digiboksit ovat opettaneet meidät viis veisaamaan ohjelma-ajoista ja katselemaan niitä milloin sattuu, mainokset harppoen.

Suoran lähetyksen seuraaminen kuitenkin alkaa kiinnostaa, jos siten pääsee osaksi yhteisöä. Voi keskustella ohjelmien sisällöstä välittömästi muiden katsojien kanssa. Parhaimmillaan voi vaikuttaa lähetyksen kulkuun: katsojan kommentti tai kysymys saatetaan ottaa käsittelyyn.

Olisiko juuri vuorovaikutteisuus se lääke, jolla telkkarinkatsojat saadaan takaisin ruotuun, tiettyinä aikoina vastaanotintensa ääreen? Entä voisiko ajatusta viedä pidemmälle, laajentaa sitä asiaohjelmista myös vaikkapa viihteen suuntaan?

Toimisiko televisioviihteessä?

Studioyleisön ehdotusten lisäksi Mikko Kuustonen kollaisi suorassa Vedetään hatusta –lähetyksessä televisiokatsojien tweettejä valitessaan aiheita koomikoille. Pikku Kakkosen Siina poimisi joka aamu jonkun nimipäiväsankarin tuoreen kuvan tai videon näytettäväksi. Sokkokokin katsojat määräisivät yllättäviä ainesosia keitoksiin.

Interaktiivinen viihdekään ei tietysti ole uusi idea: esimerkiksi jo vuonna 1967 elokuvayleisölle annettiin mahdollisuus äänestää juonenkäänteistä Kinomat-elokuvassa. Eräänä erona noihin päiviin kylläkin on, että kannamme nykyään äänestyslaitteita eli älypuhelimia ja läppäreitä mukanamme minne menemmekin.

Suorat urheilulähetykset kannattavat itse itseään, vailla tarvetta interaktiivisuuteen. Jo nyt erätauoilla kommentaattorit sisällyttävät lukijoiden kysymyksiä haastatteluihinsa, mutta se tuskin on kenellekään tärkein syy seurata peliä.

Tietysti katsojat voisivat periaatteessa vaikuttaa itse urheilijoidenkin edesottamuksiin, vieden MyFootballClubin ajatusta pidemmälle. Esimerkiksi äänestää jääkiekkoilijoiden peluutuksesta ja ketjukoostumuksista.

Tämä varmasti kiinnostaisi: onhan lähes jokainen penkkiurheilija mielestään maailman paras valmentaja. Toinen asia sitten on, mikä vaikutus sillä olisi pelin laatuun.

Kirjoittaja kaikesta huolimatta pitää tuoreen jään tuoksusta Zambonin jäljiltä.

Surffaajan paratiisi

Tee Twitteristä itsellesi verkon yleisradio

Twitterin paras yksittäinen ominaisuus on sosiaalisten suhteiden yksisuuntaisuus. Suomeksi: jos olet Twitterissä perusasetuksilla, voin alkaa seurata sinua ilman erillistä suostumusta taholtasi. Facebookissahan pääsen kaveriksesi vasta kun olet hyväksynyt pyyntöni.

Juuri tämän yksisuuntaisuuden ansiosta voit virittää Twitteristä itsellesi webin yleisradion. Eräs Ylen keskeisistä rooleista on kansan sivistäminen. Takavuosina tätä on ilmentänyt esimerkiksi Televisioteatteri, Suomen suurin teatteri.

Twitterissä kaikki kukat kukkivat

Mielenfilosofit eivät ole onnistuneet löytämään ihmisen pään sisältä kartesiolaista teatteria. Twitteristäkään tällaista yhtenäistä teatteria ei löydy. Toisistaan tietämättömiä näytelmiä on samanaikaisesti menossa useita.

Sivistävän sisällön löytäminen onkin Twitter-käyttäjän itsensä kontolla, palvelulla ei ole mitään yhteiskuntavastuuta. Kannattaa nähdä vaivaa seuraamisen arvoisten käyttäjien paikallistamisessa, sillä soopaakin löytyy. Todella paljon.

Tämä ei ole ihan yhtä vaivatonta kuin lupamaksun maksaminen, mutta kannattaa lopulta. Onnistuessasi pääset kiinni suoraan mielenkiintoisten sisältöjen alkulähteisiin. Voit lisäksi viskata näitä sisältöjä edelleen sinua seuraavien iloksi.

Haastajat

En ihmettele ollenkaan, että Google ja Facebook ovat lanseeranneet omat twitterinsä. Ensin tuli Google+ ja sittemmin Facebookin subscribe. Molemmissa toimii Twitteristä tuttu yksisuuntaisuuden logiikka. Ne eivät ole kuitenkaan onnistuneet tässä yhtä hyvin, ainakaan vielä.

Google+ ylipäätään tuntuu alkuinnostuksen jälkeen vähän hiipuneen. Ainakin Suomen näkökulmasta siellä on vieläkin yliedustettuna sosiaalisesta mediasta ja netin ilmiöistä yleisesti kiinnostunutta väkeä, joista monilla lisäksi tuntuu olevan jotain hampaankolossa Faceebookia vastaan.

Edes Googlen oma johto ei tunnu asiasta kiinnostuneen. Paradoksaalisesti Google+:n seuratuin käyttäjä on Mark Zuckerberg. Aika näyttää, tuovatko uudet brändeille tarkoitetut sivut lisää pöhinää palveluun.

Facebookissa käyttäjiä riittää ja käytännössä koko yhteiskunta on hyvin edustettuna. Silti tuore subscribe ei oikein vielä ole ottanut tuulta alleen. Saattaa olla, että siinä yritetään taivuttaa palvelua asentoon, joka ei ole sille ominainen.

Toisaalta Facebook on kyllä ollut melkoinen kameleontti, mitä uusien toiminnallisuuksien onnistuneeseen lanseeraamiseen tulee. Ehkä sille kannattaa vielä antaa aikaa.

Seurattavien lista vaatii huoltotoimenpiteitä

Toistaiseksi Twitter joka tapauksessa vaikuttaa olevan suoraviivaisin sosiaalisen median palvelu itsensä sivistämiseksi ja moninaisten näkökulmien löytämiseksi. Etenkin, jos on valmis vastaanottamaan myös englanninkielistä sisältöä.

Analogiaa jatkaakseni: on kuitenkin vaara, että Twitter suistuu kanavapaketiksi. Jos haalit vain mahdollisimman itsesi kaltaisia käyttäjiä, on kuin shoppailisit tiettyyn aihepiiriin vihkiytyneitä kaupallisia televisiokanavia: musiikkia, lastenohjelmia, elokuvia, urheilua.

Ei, kannattaa ottaa riski ja seurata hyvinkin erilaista porukkaa. Näin pidät ikkunan auki uudelle ja aidosti yllättävällekin informaatiolle. Turhan spämmääjät kannattaa pudottaa seurattavien listalta pois, jotta mielenkiintoinen sisältö ei huku kohinaan.

Kiitos kaikille kommentoijille Facebookissa ja Google+:ssa! Molemmissa palveluissa kyselyni tästä aiheesta tuotti heti ensi yrittämällä mukavan keskusteluketjun. Sen sijaan Twitteriin postasin kolmesti (1 , 2 , 3 ), peräkkäisinä päivinä, saamatta ainuttakaan vastausta. Miksi näin, se onkin sitten toisen kirjoituksen aihe.

Kirjoittaja on Twitterissä @touqo.

Surffaajan paratiisi

Ehdotus Nokialle: Viiden armada -strategia

Tapahtui raumalaisessa ruokaravintolassa lokakuisena lauantai-iltana, kellon lähestyessä puolta yötä: kiireisimmät kuulumiset oli jo ehditty vaihtaa, joten keskustelun siirtyminen kohti Nokian tilaa ja tulevaisuutta oli väistämätöntä.

Eräs seurueemme jäsenistä väitti tietävänsä ratkaisun Nokian nostamiseksi takaisin loistoon. Suora lainaus menee muistaakseni: ”Mä tiedän tasan tarkkaan mitä Nokian pitäis tehdä: Viiden armada!” Tämä strategia koostuu viidestä keskeisestä tuotelinjasta, jotka ovat:

Zippo. Zippo-tuotelinjan voidaan nähdä alkaneen 8810-puhelimesta vuonna 1998. Tämä sarja on erityisesti naisille suunnattu. Puhelimet ovat tyylikkäitä, mutta kuitenkin hinnaltaan maltillisia. Mitään Vertu-älyttömyyksiä ei ole tarkoitus tuottaa. Kromia pintaan, mutta ei timantteja.

Kamera(kännykkä). Tämän sarjan puhelimet ovat enemmän kameroita ja nauhureita kuin puhelimia. Optiikka viedään järjestelmäkameroiden tasolle ja tallennuskapasiteettia löytyy pitkillekin hd-laatuisille videopätkille. Esikuvina ovat N95 , Nokian yksi kaikkien aikojen parhaista puhelimista ja erityisesti N90 , joka muistuttaa ulkoisesti vanhoja kaitafilmikameroita.

Kaikenkestävä sporttiluuri. Tällä linjalla Nokia pääsee hyödyntämään osaamistaan wellbeing- ja fitness-palveluissa, esimerkiksi HeiaHeian ja Sportstrackerin perintöä, sikäli kun sitä vielä talosta löytyy. Kaikki tämän linjan puhelimet ovat vähintään yhtä kestäviä kuin ”raksapuhelin” 6250, vedenpitäviä ja pakkasta sietäviä. Ne myös kytkeytyvät kaikkiin ajateltavissa oleviin antureihin ja sosiaalisen median palveluihin harjoitustiedon rikastamiseksi.

Kunnon kommunikaattori. Kunnon kommunikaattoria käytetään taksin takapenkillä ja kokouksissa. Siellä se on maailman paras laite sähköpostien lähettämiseen ja vastaanottamiseen, kalenterin käyttöön, kevyeen projektinhallintaan ja uutisvirran selailuun. Näppäimistön pitää olla tuntumaltaan mukava, akun kestävä, laitteen sekunnissa toimintavalmis ja pikkutakin taskuun mahtuva.

IPhonen-tappaja. Tietysti tämäkin vekotin pitää katalogista löytyä. Windows- tai Meego-pohjainen kosketusnäyttöinen laite, aivan sama käyttäjän kannalta, mutta kuitenkin sellainen, joka käyttökokemuksellaan ja sisältötarjonnallaan pieksee kilpailijoiden tuotteet.

Kuten huomaatte, tämä strategia on valtavirran vastainen. Viime vuodet on väsymättä hoettu mantraa, että painopiste on siirtynyt hardistasolta softaan, että kilpailu käydään käyttöliittymien ja –järjestelmien sekä sisältöjen tasolla.

Viiden armada –strategiassa sen sijaan otetaan lähtökohdaksi Nokian loistava maine toimivien fyysisten tuotteiden ja mekaanisten ratkaisujen tekijänä. Esimerkiksi tuo kamerakännykköjen linja tuottaisi mitä eriskummallisempia Transformers-henkisiä laitteita, jotka muuttaisivat muotoaan silmiemme edessä.

Vaikka Viiden armada pohjautuu menneisyyteen, se ei kuitenkaan ole tyhjää nostalgiaa samassa mielessä kuin Motorolan tuore Razr-tekohengitys . Vanhaan simpukka-Razriin tätä uutta laitetta ei yhdistä juuri muu kuin nimi.

Ei, strategian jokainen laite pyrkii todella hyödyntämään Nokian menneisyyden tähtihetkiä, toki nykypäivän ja tulevaisuuden konteksteissa. Viiden armada saisi onnistuessaan aikaan tilanteen, jossa ihmisillä olisi aktiivisessa käytössä samanaikaisesti useita Nokian laitteita.

Extreme-urheilija käyttäisi sporttikännykkää henkilökohtaisten tulostensa tallentamiseen ja jakamiseen, kamerakännykkää treenikavereidensa toiminnan tallentamiseen, iPhonen tappajaa surffailuun vapaa-aikana ja kommunikaattoria töissä. Apple on jo osoittanut sen, että ihmiset ovat valmiita ostamaan heiltä niin läppärit, iPadit kuin iPhonetkin – miksei Nokiakin voisi onnistua tässä?

Nokia on tuoreeltaan saanut vähän parempiakin uutisia , pitkästä aikaa. Nähtäväksi jää, lähteekö tästä kurssi todella takaisin ylös, vai saammeko todistaa vielä syvemmälle sukeltavan kännykkäjätin. Vaikka menneeseen ei pidä jäädä märehtimään, on sieltä kuitenkin löydettävissä tähtihetkiä, jotka voisi jälleen kääntää tulevaisuuden menestystarinoiksi.

Kirjoittaja toivoo vielä joskus palaavansa Nokia-käyttäjäksi.

Surffaajan paratiisi

Jos Facebook olisi maa...

13.10.2011 vietettiin kansallista epäonnistumisen päivää. Tämän uskotaan olevan terapeuttista meille suomalaisille, jotka emme tiettävästi ole kovin hyviä sietämään epäonnistumisia. Jos joku jossain epäonnistuu, hän pyrkii sen visusti salaamaan. Oletko koskaan kuullut esimerkiksi epäonnistuneesta Tekes-hankkeesta, ainakaan itse hankkeen vastuuhenkilöiltä?

Sen sijaan Kalifornian Piilaaksossa epäonnistumista siedetään hyvin. Sarjayrittäjät korostavat konkurssiin ajautuneita firmojaan ja sanovat oppineensa niistä enemmän, kuin onnistumisistaan. Tämä on helppo uskoa. Piilaaksossa majaansa pitävät myös monet maailman menestyneimmistä firmoista, esimerkiksi Facebook.

Sosiaalisessa mediassa rikkaat rikastuvat

Törmäsin hiljattain pysäyttävään uutiseen: kävijämäärillä mitattuna Facebook on nykyään yhtä iso kuin koko netti oli vuonna 2004. Mitä ihmettä? Vuonna 2004, siis vain seitsemän vuotta sitten, ei todellakaan eletty internetin eikä edes webin aamuhämäriä. Vuosituhannen vaihteen dotcom-buumi oli jo koettu ja sen jälkeinen lamakin melkein lusittu.

Nettibisneksessä ja sosiaalisessa mediassa näyttää todellakin jylläävän suuruuden ekonomia. Yhdenkin asian verkostopalveluita toki on, esimerkiksi harrasteiden ympärille kasattuja. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suurimmat palvelut kasvavat eniten. Esimerkiksi LinkedIn, Twitter ja etenkin Facebook.

Facebook onkin synnyttänyt ympärilleen ekosysteemin, jossa yritykset voivat tarjota sisältöjään ja palveluitaan sen kautta. Pelit ja mainoskampanjat ovat näistä hyviä esimerkkejä.

Kaliforniasta tiedetään, että jos se olisi oma valtionsa, mahtuisi se heittämällä G8-maiden joukkoon. Entä Facebook, millainen maa se olisi? Bookistaniassa on 800 miljoonaa asukasta. Melkein yhtä paljon kuin Kiinassa tai Intiassa, enemmän kuin USA:ssa, Venäjällä ja Japanissa yhteensä.

Bookistanilaisten arkea

Bookistanialaiset juttelevat paljon ja harrastavat jonkinlaista vaihdantataloutta, kaupankäynnin välineinä erilaiset arkipäiväiset huomiot ja mediasisällöt. Kohteliaat bookistanialaiset tykkäävät toisistaan ja toistensa kertomista jutuista. Maan tärkein vientituote onkin tykkäysnappi. Myös Connect-palvelua myydään ulkomaille.

Aika ajoin valtiojohto sekoittaa mielivaltaisesti asukkaidensa elinympäristöä ja infrastruktuuria. Uudistukset tulevat pyytämättä, yllätyksenä ja yhdessä yössä. Tämä aiheuttaa usein närää. Myöhemmin kansalaiset kuitenkin omaksuvat uudistuneet olosuhteet eivätkä haikaile menneiden perään.

Vaikka presidentti Zuckerberg on puhdas diktaattori, on hän kansansa keskuudessa melko pidetty sellainen. Hän on ollut vallassa maan itsenäistymisestä lähtien, eli vuodesta 2004.

Rehellisyyden nimessä on todettava, että yksi asia presidentissä ja valtiojohdossa ärsyttää kansan syviä rivejä: massiivinen valvontakoneisto, joka hakee vertaistaan DDR:stä. Kansalaisten mielestä tiedon kerääminen heidän kanssakäymisestään ja sen hyödyntäminen heiltä itseltään kysymättä on epämukavaa.

DDR:stä ja kylmästä sodasta muistuttaa myös kissanhännänveto Bookistanian ja Goolantin välillä. Vaikka yllättävän monella näiden maiden asukkaista on kaksoiskansalaisuus, eivät valtiot itse tunnu tulevan toimeen keskenään. Jatkuvaa kilpavarustelua tehdään salaa toiselta, kuten aikanaan USA:ssa ja Neuvostoliitossa.

Kirjoittaja on tehnyt maantiedon esitelmän viimeksi 20 vuotta sitten.

Surffaajan paratiisi

Facebook haluaa analysoida sinusta ihan kaiken

Oletko nähnyt kuvan, jossa Facebookin käyttäjät rinnastetaan tulevasta teurastuksestaan autuaan tietämättömiin possuihin? Kärjistys yrittää kertoa, että me Facebookin käyttäjät olemme tuote ja palvelussa mainostavat yritykset sekä muut yhteistyökumppanit ovat varsinaisia asiakkaita.

Kuva alkoi kiertää Facebookin viimeisimmän tuotejulkistustilaisuuden jälkeen. Tuolloin, 22.9.2011, lanseerattiin muiden muassa Timeline ja uudistettu Open Graph api. Jälkimmäiseen pohjautuvat sosiaaliset sovellukset avaavat erittäin mielenkiintoisia, ehkä pelottaviakin, skenaarioita:

Olet jo pitkään voinut ”peukuttaa” tai ”likettää” eri asioita webissä. Vastaisuudessa voit suhteuttaa itsesi näihin eri asioihin useilla tavoilla: kuunnella musiikkia, lukea lehtijutun, katsoa elokuvan, juosta lenkin. Samalla Facebookille muodostuu monipuolisempaa dataa analysoitavaksi ja tarjottavaksi mainostajille.

Toki voi argumentoida, että jos peukuttaa lehtikirjoitusta, voi tästä päätellä, että on lukenut sen. Toisin sanoen, että nämä eri verbit voitaisiin johtaa sisältötyypeistä – elokuvaa ei kai sentään lueta eikä juoksulenkkiä kuunnella?

Väitän silti, että tässä kaikessa on mieltä. Itse asiassa sisältötyyppeihin pitäisi pystyä suhtautumaan usealla eri tavalla. Voin kevyesti selata lehtijutun, lukea sen ajatuksella, tehdä muistiinpanoja, pitää siitä, suositella kavereille, laittaa talteen, viitata siihen ja niin edelleen.

Uskon, että tulevaisuudessa meille tarjotaan käteviä tapoja reagoida sisältöihin eri tavoilla ja lisäksi insentiivit tehdä niin. Tällähän hetkellä käyttäjä ei saa peukuttamisesta satunnaisia palkintoja lukuun ottamatta mitään erityistä irti, paitsi tietysti palautetta omalta yhteisöltään.

Toinen mielenkiintoinen kehityspolku avautuu webin ulkopuolisen maailman kytkemisestä Facebookiin. Yksi esimerkeistäni yllä oli lenkin juokseminen. Toisin sanoen voin raportoida Facebookille toiminnasta, joka ei lähtökohtaisesti liity web-sisältöihin millään tavalla.

Ylätasolla tässäkään ei ole mitään uutta. Endomondo, Runkeeper, HeiaHeia ja monet muut ovat mahdollistaneet tämän jo pitkään, sovelluksesta riippuen automaattisesti tai käsin syötettynä. On tämä silti taas yksi askel kohti ”internet of thingsiä”.

Internet of things muuten suomennetaan ”esineiden internet”. Tämä on vähän valitettavaa, sillä thing merkityksessä olio pitää sisällään myös ihmiset. Suomennos joko rajaa meidät käyttäjät pois, tai sitten tekee raakaa, no, esineellistämistä.

Olemme jo vuosia törmänneet skenaarioihin siitä, miten tulevaisuuden netissä jääkaappi ilmoittaa automaattisesti ruokakaupan järjestelmälle, että nyt tarvittaisiin täydennystä maito- ja makkaravarantoihin.

Hieno visio ja varmasti toteutuukin jossain muodossa, jollain aikajänteellä. Olisin silti jälleen kerran laittamassa omat latini likoon ihmisten puolesta. Ihmiset haluavat luonnostaan kertoa eri tekemisistään yhteisöidensä jäsenille ja tätä helpottavat teknologiat menestyvät nyt ja aina.

Eikä pidä juuttua siihen ajatukseen, että Facebookin ”ticker” on ainoa ja oikea tapa esittää yhteisön jäsenten edesottamuksia. Päinvastoin, se tuo liikaa irrelevanttia sisältöä esille ja jäänee välivaiheeksi. Tärkeämpää onkin, että tietoa kerätään rakenteisessa muodossa, jotta sitä voidaan myöhemmin hyödyntää (fiksusti).

Kirjoittaja pelasi ennen kirjoittamistaan salibandyä, kuunteli blogatessaan Ozomatlia ja lähti sen jälkeen nukkumaan.

Surffaajan paratiisi

Täydellistä aaltoa etsimässä

Sydämellisesti tervetuloa upouuteen blogiini! Siirtyessäni kesällä Ideanilta WSOYprolle jätin samalla Käyttö & Liittymä -blogin. Vaan eipä hätää, tarkoitukseni on julkaista täällä uusia kirjoituksia pari kertaa kuukaudessa.

Mistä blogin nimessä on kysymys? Australian Queenslandista löytyy Gold Coast –niminen puolen miljoonan asukkaan rannikkokaupunki. Sen kauneimmassa kohdassa puolestaan on esikaupunkialue Surfers Paradise. En kuitenkaan ajatellut siirtyä bloggaamaan sen enempää matkailusta, lainelautailusta kuin Vegemitestäkään.

Nokkelimmat jo arvasivatkin, että viittaan surffaamisella tässä siihen, mitä verkossa tehdään. Verkossa surffailu on vähän vanhahtava termi ja vie ajatukset lähinnä yksisuuntaiseen selailuun ja vaelteluun sivustolta toiselle. Sittemmin verkon sisällöt, palvelut, päätelaitteet ja käyttötavat ovat monimuotoistuneet huimasti.

Tähän monipuolistumiseen voidaan hakea analogiaa samasta lajista: 70-luvun puolivälissä Kaliforniassa vaikuttanut Z-Boys-surffiporukka ”rantautui” ja alkoi jalostaa taitojaan Los Angelesin rantakaupunkien tyhjissä uima-altaissa, välineinään skeittilaudat. Rullalautailua oli toki harrastettu jo 60-luvulla, mutta zephyriläisten ennennäkemätön tyyli vei sen täysin uusille urille.

Samalla lyötiin alkutahdit modernille skeittaamiselle. Tänä päivänä skeittitemppujen variaatio on valtava ja laji äärimmäisen tekninen. Surffaaminenkin toki on kehittynyt, mutta vesi haastavana elementtinä ja lainelaudan painavuus ovat kuitenkin asettaneet rajoituksia, jotka skeittauksesta puuttuvat.

Nykypäivän ja 90-luvun webin rinnastaminen onkin kuin vertailisi rulla- ja lainelautailua, mitä temppujen määrään ja erilaisuuteen tulee. Verkosta ostetaan nykyään palveluita ja tuotteita, sekä digitaalisia että fyysisiä. Sen avulla navigoidaan vieraissa kaupungissa, pysytään perillä maailman tapahtumista ja pidetään yhteyttä läheisiin. Kauas on tultu pelkästä selailusta.

En kuitenkaan ole tässä lanseeraamassa uutta termiä. Verkossa voidaan puolestani jatkossakin surffata. Tulihan blogikin jo nimettyä siihen nojautuen. Tavoitteenani on tehdä huomioita matkalla kohti web-surffaajan paratiisia. Millaiseksi elämämme verkossa muuttuu, mitä palveluita ja ilmiöitä tulee vastaan?

Viimeksi 22. syyskuuta Facebook laittoi taas pakan sekaisin uudistuksillaan. Timeline-näkymä toimii käyttäjälle muistin jatkeena ja sähköisenä leikekirjana. Open Graphin uudet toiminnallisuudet puolestaan laajentavat ”likettämisen” käsitettä uusiin sfääreihin. Sen sijaan, että tykkäisin sekä lehtiartikkelista että musiikkikappaleesta, luen edellisen ja kuuntelen jälkimmäistä. Varsin järkeenkäypää.

Olen nykyisessä päivätyössänikin tekemisissä verkon ja digitalisoitumisen kanssa: kehitän oppimisen ja koulutuksen palveluita. Sen sijaan täällä tarkoitukseni on käsitellä digitalisoitumista hyvin laajasti ja eri näkökulmista. Tule mukaan, surf’s up!

Kirjoittaja on skeitannut aktiivisesti neljäsosan elämästään, muttei ole koskaan päässyt kokeilemaan surffaamista.