Tietoviikko

Pöhinää

Kännyköiden käsittämätön kierrätyspalvelu

Suomessa on käynnistynyt uusi palvelu, jonka kautta käytetyn matkapuhelimen voi laittaa kätevästi kierrätykseen. Tällaiselle palvelulle on sosiaalinen tilaus, mutta kierrätäkännykkä.fi-palvelu kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Käytöstä poistuneiden matkapuhelinten jääminen lojumaan pöytälaatikoihin on jo pitkään aiheuttanut päänvaivaa kännykkävalmistajille ja kierrätysväelle. Ympäristön ja kansantalouden kannalta olisi tärkeä saada käytetyt kapulat uudelleenkäyttöön, varaosiksi, raaka-aineiksi tai vähintäänkin energianlähteeksi. Matkapuhelinvalmistajat ovat kokeilleet erilaisia kampanjoita kuluttajien aktivoimiseksi, esimerkkeinä Nokian kampanja viime vuoden lopulla ja Sony Ericssonin joulukuussa julkistama hanke, jonka tavoitteena on kerätä takaisin kierrätysmielessä miljoona puhelinta vuoteen 2011 mennessä.

Taas kerran näyttää käyvän niin, että toimialan käytäntöjä lähtee uudistamaan jokin alan ulkopuolinen tai ainakin pienempi toimija. Voi tietysti kysyä, miksi tällaisen uuden palvelun loi Suomen KännykkäRahaksi Oy eikä esimerkiksi elektroniikkalaitteiden kierrätystä hoitavat tuottajayhteisöt tai romun loppukäsittelijät, kuten Kuusakoski ja Stena. Ehkä vanhat systeemit toimivat niiden mielestä niin hyvin, että kukaan ei jaksa oikein lähteä kehittämään uusia juttuja.

KierrätäKännykkä.fi:n palvelulupaus on kova: yhtiö maksaa hyvän hinnan käytetystä puhelimesta, rahojen pitäisi tulla tilille 24 tunnissa ja kierrätys hoidetaan luontoa säästäen. Esimerkiksi Applen iPhone 3GS 16GB -kännykästä luvataan 159,50 euroa ja vanhasta Nokia N95 8GB -kapulasta 81,40 euroa. Lisäksi KierrätäKännykkä lähettää veloituksetta KierrätysPaketin, jossa käytetyn kapulan voi palauttaa postissa. Vanhan kännykän myynnistä saatavat rahat voi lahjoittaa kokonaan tai osittain palvelun kautta myös hyväntekeväisyyteen. Vertailun vuoksi Nokian viime syksyn kierrätyskampanjassa yhtiö jakoi kampanjaan osallistuneille palkinnoksi yhden musiikkikappaleen yhtiön musiikkikaupasta, yhden N-Gage-pelin tai seitsemän päivän navigointilisenssin (HS 9.9.2009). Kyllä nyt mahtaa harmittaa niitä ihmisiä, jotka palauttivat 13 903 käytettyä puhelinta Nokialle käytännössä ilmaiseksi.

Aika monessa uuden palvelukonseptin kehityshankkeessa mukana olleena ei voi kuin ihmetellä, miten KierrätäKännykkä-palvelun voi saada taloudellisesti toimimaan. Ensimmäinen kysymys tietysti on, mistä löytyy jälkimarkkinat käytetyille matkapuhelimille, joista on maksettu näin kovia hyvityshintoja. Myös palvelun rakentaminen ja pyörittäminen postitus-, käsittely- ym. kustannuksineen vaatii pääomia. Matkapuhelimissa käytettyjen materiaalien raaka-aineiden hinnatkaan eivät taida juuri nyt olla ihan huipussaan, mutta talouden elpyessä niiden hinnat tietysti nousevat.

Mielenkiintoinen kysymys on myös se, kuka omistaa juridisesti tai moraalisesti käytetyistä kännyköistä syntyvän elektroniikkaromun? Tämä on iso kysymys siinä vaiheessa, kun kännykän romuarvo ylittää reilusti käsittelykustannukset. Laitevalmistaja maksaa jokaisesta myydystä kierrätysmaksun, joten kuuluisiko sen saada romuista tulevat tuototkin? Tai pitäisikö romujen pysyä ainakin virallisessa kierrätyssysteemissä? Elektroniikkaromun kierrätyksen näkökulmasta KierrätäKännykkä.fi on kiinnostava tulokas. Jo aiemmin vastaavanlaista palvelua on tarjonnut Finnmania Oy:n MyyPuhelin.fi-palvelu, joten ihan uusi keksintö ei tuo KierrätäKännykkä-palvelu ole. Toivotaan, että uusi liikeidea toimii myös taloudellisesti ja homma lähtee kunnolla lentoon. Ehkä joku lukijoista voi selittää, miten tällainen liiketoiminta saadaan kannattamaan, kun Vesa ei tajuu.

Kirjoittaja suhtautuu epäilevästi asioihin, jotka näyttävät liian hyvältä ollakseen totta.

Pöhinää

Suomen inno­vaatio­järjes­tel­mästä puuttuvat aloitteentekijät

Hyppäsin hiljattain mukaan projektiin, jossa arvioidaan Suomen innovaatiojärjestelmän toimintaa. Yhtenä näkökulmana arvioinnissa on yritysten erilaiset roolit innovaatiojärjestelmässä. Läpikäynnissä nousi esiin mielenkiintoinen piirre suomalaisessa systeemissä: meillä on paljon erilaisia mahdollistajia tukemassa innovaatiotoimintaa, mutta varsinaiset aloitteentekijät ovat kovin harvassa.

Kun seurasin aikanaan tutkimushommissa Japanin mobiilimarkkinoiden kehitystä, oli pakko ihastella japanilaisyritysten kykyä käynnistää laajoja innovaatiohankkeita. Suomessakin erityisesti Soneralla oli vuosituhannen alussa vastaavanlaisia pyrkimyksiä rakentaa uudenlaista palveluliiketoimintaa, mutta rahojen kadottua umts-taajuushuutokauppoihin nämä panostukset loppuivat kuin seinään. Nokia on vihdoin kiinnostunut uusien palveluiden kehittämisestä, mutta valitettavasti kymmenen vuotta liian myöhään ja fokuksena muut markkinat kuin Suomi.

Innovaatiojärjestelmän läpikäynnin pohjalta jäin miettimään erilaisia usean toimijan yhteisiä kehityshankkeita, joissa on tullut oltua konsulttina mukana. Osassa hankkeissa on ollut selkeästi tunnistettava veturiyritys, kuten aikanaan Forum Virium Helsingin luomisessa. Siinä hankkeessa YLE:n toimitusjohtaja Arne Wessberg oli keskeisessä roolissa, kun digitaalisten sisältöjen ja palveluiden klusteria juostiin kokoon. Ilman Wessbergin ja YLE:n panosta ei Forum Virium Helsinkiä olisi koskaan syntynyt. Joissain hankkeissa innovaatiota on lähdetty edistämään tasavertaisen verkoston pohjalta.

Yksi tällainen aloite oli aikanaan RFID Initiative Finland -hanke, jossa VTT:n tutkimusprofessorin Heikki Sepän visioiden pohjalta syntyi laaja yhteistyökuvio rfid-teknologian ympärille. Sepän vision kantava ajatus oli, että koska Suomessa ei ole Walmartin kaltaisia jättiyrityksiä, jotka yksinään voivat (ainakin yrittää) viedä kokonaisen toimialan uuteen aikakauteen, tai vahvaa valtiovetoista innovaatiotoiminnan mallia, kuten monissa Aasian maissa, suomalaisyritysten ainoa mahdollisuus on tehdä asioita yhdessä verkostomaisesti.

Valitettavasti käytäntö on osoittanut, että verkostot eivät synny tai kehity haluttuun suuntaan itsestään. Verkostojen rakentaminen vaatii energiaa eli työtä, koska lähtökohtaisesti asiat pyrkivät pysymään paikallaan tai liikkumaan pikemminkin eri suuntiin. Suomalaisen innovaatiojärjestelmän rahoistusmekanismit ovat perinteisesti tukeneet huonosti aloitteen tekemistä ja verkostojen kokoonjuoksemista. Esimerkiksi RFID Initiative Finland –hankkeen käynnistämiseen käytettiin paljon konsulttiyritys Eera Finlandin resursseja, koska yhtiön omistajat pitivät hanketta tärkeänä ja olivat valmiita ottamaan taloudellisen riskin hankkeen onnistumisesta.

Toivottavasti Suomen innovaatiojärjestelmästä löytyy jatkossa enemmän ja rohkeampia aloitteentekijöitä. Onneksi meiltä löytyy positiivisia esimerkkejäkin, kuten Teknologiateollisuus ry:n työ elinkaariajattelun edistämiseksi ja Sitran rooli kuntasektorin ict-toiminnan tehostamisessa. Voi tietysti kysyä, pitäisikö yritysten olla aktiivisempia ja rohkeammin panostaa uusiin asioihin, jotta Suomessa saataisiin käyntiin oikeasti isoja juttuja yritysvetoisesti. Innovaatiojärjestelmä voi tukea ja mahdollistaa, mutta jonkun täytyy uskaltaa ottaa ensimmäinen askel. Perässähiihto tuntuu olevan suomalaisille kevään muotilaji niin Salpausselän kisoissa kuin yrityselämässäkin. Nyt kaivataan rohkeita yksilöitä vetämään joukkoa ja näyttämään, että suomalainen sisu on muutakin kuin kurkkupastilli.

Kirjoittajan mielestä Suomi tarvitsee edelläkävijöitä, jotka uskaltavat ottaa riskejä ja tehdä aloitteita.

Pöhinää

Kännykkä ja Maslowin tarvehierarkia

Kun nykyään ei enää pääse lehtimiehenä itse haistelemaan mobiilimaailman uusia tuulia Barcelonan Mobile World Congressin kaltaisiin tapahtumiin, pitää tyytyä lukemaan muiden kirjoittamia juttuja kännykkäalan kuumimmista uutisista ja megatrendeistä. Matkapuhelinalan viimeaikaisessa uutisoinnissa on häirinnyt erilaisten kännykkäsovellusten merkityksen ylikorostaminen ja kännykän perimmäisen käyttötarkoituksen unohtuminen.

Teknologian käyttöönottoa ja käyttöä on tutkittu innokkaasti viime vuosikymmenien aikana. Minusta yksi parhaista ihmisten käyttäytymistä selittävistä teorioista on Maslowin tarvehierakia, jonka mukaan ihmisillä on tietyt perustarpeet, jotka tulee tyydyttää ensin, ennen kuin hän alkaa etsiä tyydytystä ylemmän hierarkian tarpeille. Maslowin mukaan ihmisen tarpeiden järjestys on seuraavanlainen: fysiologiset tarpeet, turvallisuuden tarpeet, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet, arvonannon tarpeet, itsensä toteuttamisen tarpeet. Teoria ei ole täydellinen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se selittää osuvasti, mikä meille ihmisille on tärkeää elämän eri vaiheissa.

Tietoyhteiskunnan kehitystä tutkinut Marja-Liisa Viherä on käyttänyt Maslowin tarvehierarkiaa hienosti pohjana analysoidessaan syitä tekstiviestien menestykselle. Tekstarit auttavat luomaan turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, puhumattakaan itsensä toteuttamisen tarpeista, kuten ex-ulkoministeri Ilkka Kanervan tekstarikohu aikanaan osoitti. Kun olen viime kuukaudet yrittänyt totutella Windows Mobile –käyttöjärjestelmällä varustettuun Sony Ericssonin Xperia-kännykkääni, olen alkanut miettiä Maslowin tarvehierarkiaa toisesta suunnasta eli mitä toimintoja kännykän pitäisi ensi sijaisesti toteuttaa käyttäjän näkökulmasta. Oma näkökulmani on matkapuhelimen yrityskäyttö, joka muodostuu puheluista, tekstiviesteistä, kalenterista ja sähköpostikäytöstä.

Yrityspuhelimen tärkeimmät ominaisuudet toteuttavat tavallaan hierarkian alimmat tasot: bisneskäyttäjän pitää pystyä hoitamaan kommunikointitarpeensa helposti ja luotettavasti. Kavereiden arvonannon saaminen ja itsensä toteuttaminen kännykän persoonallisen ulkoasun tai erikoisten lisäsovellusten avulla eivät kuulu tärkeimpien tarpeiden joukkoon. Kosketusnäyttö, laaja sovellustarjonta ja näyttävät käyttöliittymät eivät välttämättä tee yrityskännykästä yhtään parempaa näiden alimman tason perustarpeiden täyttämisessä – pikemminkin päinvastoin.

Toinen alue, jossa kännyköiden suunnittelijat tuntuvat joutuneen harhateille, on kaikkien mahdollisten toimintojen ja sovellusten tunkeminen samaan kännykkään. Hesarin toimittajat Koistinen ja Sajari kiteyttivät ilmiön seuraavasti: "Matkapuhelin on käyttäjälle sitä arvokkaampi, mitä enemmän ja mitä paremmpia sovelluksia ja verkkopalveluita siihen voi saada” (HS 21.2.2010). Vaikka teoriassa asia voi hyvin olla noinkin, käytännössä erilaisten sovellusten ylenpalttinen määrä voi heikentää kännykän käytettävyyttä. Kännykkään ei pidä tunkea kaikkea mahdollista vain siitä syystä, että prosessointivoimaa ja muistikapasiteettia on nykyään ruhtinaallisesti käytössä. Veikkaukseni on, että moni yrityspuhelimen käyttäjä tulee pettymään tulevaisuuden kännyköihin, jotka yrittävät olla puhelinominaisuudella varustettuja taskutietokoneita unohtaen laitteen perimmäisen käyttötarkoituksen.

Kirjoittajan mielestä kännykkä on edelleen ensisijaisesti puhelin, ei tietokone.

Pöhinää

Aika hyvät kännykkäverkot

Vaikka joskus tuntuu, että suomalaiset kännykkäverkot ovat ihan hanurista, niin kyllä Suomessa on sentään suhteellisen hyvin peittoa ja kapasiteettia matkapuhelinverkoissa. Ainakin jos vertaa iPhone-käyttäjien tilanteeseen AT&T:n verkossa jenkkimarkkinoilla.

Lentomatkalla Ouluun oli taas kerran hyvää aikaa lueskella ulkomaisista talouslehdistä, mistä maailmalla puhutaan. Kreikan talouskriisin ja Toyotan laatuongelmien ohella otsikoissa oli isosti esillä amerikkalaisen kännykkäoperaattorin AT&T:n ongelmat hanskata iPhone-käyttäjien kasvavia mobiilidatamääriä verkossaan. Vaikka Pöhinää-blogissa on joskus tullut varovaisesti arvosteltua erään suomalaisen matkapuhelinoperaattorin provokatiivista mainontaa heidän 3g-verkkonsa kattavuudesta, niin kun lukee amerikkalaisten iPhone-käyttäjien ongelmista, on pakko tunnustaa, että kyllähän meillä Suomessa on hyvät mobiiliverkot, joihin on haastavista taloudellisista ajoista huolimatta investoitu tasaiseen tahtiin.

BusinessWeek-lehden artikkeli ”AT&T’s iProblem” maalailee aika mielenkiintoisen kuvan iPhone-tilanteesta sikäläisillä markkinoilla. Kun AT&T sai kesäkuussa 2007 yksinoikeuden myydä iPhone Yhdysvalloissa, analyytikot taputtivat riemusta karvaisia käsiään. Apple ja AT&T arvioivat kuitenkin iPhonen suosion pahasti väärin – nimittäin alakanttiin. iPhone kävi kaupaksi kuin häkä, minkä seurauksena AT&T:n mobiiliverkko tukehtuu liikenteeseen. Erityisen ikävä myönteinen yllätys mobiilioperaattori AT&T:n kannalta on ollut iPhonen sovellusten suuri suosio. Applen mukaan iPhone-käyttäjät ovat ladanneet sovelluksia yli kolme miljardia kertaa. Ja juuri nämä pahuksen pikku sovellukset generoivat hurjat määrät dataliikennettä kännykkäverkkoon.

Siinä missä suomalainen verkko-operaattori investoisi tällaisessa tilanteessa verkon lisäkapasiteettiin, amerikkalainen operaattori laskee, että verkkoinvestoinnit söisivät liikaa mobiilibisneksen tuottoja. Siksi AT&T yrittää pitää verkkoinvestoinnit minimissään ja pyrkii rajoittamaan raskaampien sovellusten käyttöä iPhone-liittymissään. Yhtiö on kieltänyt webcast-palvelut ja tiedostojen jakamisen kiinteähintaisissa iPhone-liittymissään. Myös iPhonen käyttö ”mokkulana” on kielletty: siihen käyttöön pitää ostaa erillinen nettitikku ja maksaa vähintään 40 dollaria kuukaudessa lisää.

Myös mobiilipalveluiden hinnat ovat Suomessa edulliset verrattuna USA:n markkinoihin. AT&T:n iPhone-asiakas maksaa vajaat 120 dollaria kuukausipaketista, jolla saa soittaa, tekstailla ja surffailla netissä niin paljon kuin jaksaa. Melko kallista näin suomalaisesta näkökulmasta.

Suomessa on perinteisesti uskottu horisontaalisiin markkinoihin, joissa asiakas voi vapaasti valita haluamansa päätelaitteen ja operaattorin. Kytkykaupan salliminen muutama vuosi sitten oli ensimmäinen askel kohti vertikaalisempaa mallia, jossa kapula ja liittymä niputetaan yhteen. AT&T:n ja Applen monopoli osoittaa hyvin, miten voi käydä, jos asiakkailla on käytännössä vain yksi vaihtoehto, josta valita. Miltä tuntuisi, jos Suomessa saisi Nokian kännyköitä vain Elisan liittymällä?

Onneksi meillä on Suomessa kolme kattavaa matkapuhelinverkkoa, joista valita. Tai näin olen ainakin itse ymmärtänyt. Kauppalehden toimituksella taitaa tosin olla jotain sisäpiirin tietoa Suomen mobiilimarkkinoista, jos lehden pääkirjoituksen kainalossa olleesta ”Vaaniiko meitä duopolin ansa?” -jutusta (KL 18.2.2010) voi jotain päätellä: ”Duopolin uhka ei ole yksin pankki- ja työeläkejärjestelmän ongelma. Suomessa on myös kaksi kauppaa ja kaksi teleoperaattoria”. Itselläni on työkäytössä Soneran liittymä ja siviilikäytössä DNA:n liittymä, mutta muistaakseni Suomessa oli jokin kolmaskin operaattori?

Kirjoittajan mielestä Suomessa on oikeastaan aika toimivat ja edulliset mobiilipalvelut.

Pöhinää

Pitkän uran päätös

Pöhinää-blogi pääsi hiljattain todistamaan ict-alalla harvinaista tapahtumaa, kun yli 37 vuoden työuran samassa telekommunikaatioalan yrityksessä tehnyt henkilö sai kilometrit täyteen ja siirtyi oloneuvokseksi. Vaikka tuollaisia lähes neljänkymmenen vuoden rupeamia saman työnantajan palveluksessa on tullut vastaan muilla toimialoilla, on Pekka Rauhalan pitkä ura TeliaSoneran ja sen edeltäjien palveluksessa aikamoinen saavutus, kun ottaa huomioon, miten turbulentista alasta on kysymys.

Pitkä työura yhdessä yrityksessä on hieno saavutus sinällään, mutta vielä merkittävämpää on tietysti se, mitä työuralla on saatu aikaiseksi. Pekka Rauhalaa voi perustellusti pitää yhtenä suomalaisen tele- ja mobiilialan keskeisistä rakentajista. Erilaisissa strategisen suunnittelun ja liiketoiminnan kehittämisen tehtävissä toimiessaan Rauhala on ollut mukana lukemattomissa hankkeissa, joissa on luotu pohjaa paitsi TeliaSoneran ja sen edeltäjien omalle liiketoiminnalle, rakennettu myös koko suomalaisen telealan yhteistyötä.

Itse tutustuin Rauhalaan 1990-luvun alkupuolella, kun kävin Tandemin myyntimiehenä kauppaamassa hänelle järjestelmiä älyverkon lisäarvopalveluiden pohjaksi. Tuohon aikaan Rauhalan tiimi rakensi maksullisia palvelunumeroita, joita erilaiset senssi- ja aikuisviihdepalvelut käyttivät. Mutta kuten näitä vauhdikkaita aikoja Pekan läksiäisissä muistellut konkari Seppo Samila muistutti, 9700-palvelunumerot edustivat sosiaalista mediaa puhtaimmillaan.

Vaikka en koskaan onnistunut Rauhalalle mitään myymään, yhteistyömme on jatkunut jo lähes kaksikymmentä vuotta. Kun 2000-luvun alussa ihmettelin tutkimushommissa, miksi Suomi tuntui jäävän jälkeen Japanin markkinoiden kehityksestä, vaikka Suomea pidettiin Japanin ohella maailman johtavana mobiilimaana 90-luvun lopulla, Rauhalan Pekan näkemykset Japanin mobiiliekosysteemin vahvuuksista ja”sivistyneen diktaattorin” roolista uusien palvelumarkkinoiden kehittämisessä innostivat allekirjoittaneen tutkimaan mobiilialan rakenteita aina väitöskirjaksi asti.

Erilaisisten laajojen verkostohankkeiden ideoinnissa ja kokoonjuoksussa Pekka Rauhala on ollut usein tärkeässä roolissa. Hänen kanssaan on rakennettu muun muassa Forum Virium Helsinkiä ja kansallista etätunnistushanketta. Vaikka Rauhala pitää mielellään matalaa profiilia, ovat hänen osaamisensa, näkemyksensä ja laajat kontaktiverkostonsa auttaneet saamaan monta kiinnostavaa juttua liikkeelle tässä maassa.

Moni suomalainen ict-alan konkari yhtyy varmasti kiitoksiin Pekalle mukavasta ja antoisasta yhteistyöstä vuosien varrella. On hienoa, kun samassa henkilössä yhdistyy älykkyys ja ystävällisyys näin miellyttävässä muodossa. Toivotaan, että emme menetä Pekkaa aivan kokonaan kalastuksen, metsästyksen ja golfin pariin, vaan että hän jaksaa edelleenkin visioida suomalaisen ict-alan tulevaisuuden isoja teemoja.

Kirjoittajan näkemyksen mukaan ne suurimmat vaikuttajat löytyvät usein kulisseista, ei parrasvaloista.

Pöhinää

Pullonpalautussota

Teknologiateollisuus ry:n elinkaarenhallinnan projektin yhteydessä on tullut tutustuttua pieneen ahvenanmaalaisyritykseen nimeltään Retpack Solutions, joka on kehittänyt ohjelmistoja pullonpalautusjärjestelmän pohjaksi. Elinkaarenhallinnan hankkeessa on ideoitu tapoja hyödyntää pullomaailmassa kehitettyjä ratkaisuja elektroniikkaromun kierrätyksessä. Uusien kierrätysratkaisujen iloisen innovoinnin taustalla kummittelee kuitenkin peikkona pienen ohjelmistotalon iso oikeusjuttu.

Retpackin ja Manner-Suomen pullonpalautusjärjestelmää pyörittävän Suomen Palautuspakkaus Oy:n eli Palpan välillä on nimittäin syttynyt sota pullonpalautusjärjestelmässä käytettävän ohjelmiston oikeuksista. Kyseessä on eräänlainen Daavid vastaan Goljat -taistelu, kun muutaman hengen softatalo haastaa Palpan kaltaisen jättiläisen oikeuteen patettirikkomuksesta.

Retpack Solutions on kehittänyt Jara Optimax -nimisen ohjelmiston, jonka avulla juomateollisuus ja valvovat viranomaiset voivat seurata, miten pullonpalautus sujuu. Retpackin mukaan heidän patenttinsa on tärkeässä roolissa pullonpalautusjärjestelmässä, jossa käsiteltyjen pullojen arvo on satoja miljoonia euroja vuositasolla. Jara Optimax oli käytössä Vantaan Jumbossa vuoden 2005 ajan, kunnes ongelmat Palpan kanssa alkoivat.

Hyökkäys on paras puolustus tuumi Retpack ja haastoi Palpan oikeuteen reilu vuosi sitten. Retpackin väite on, että Palpa on loukannut patenttia, jonka Retpack sai Suomessa lokakuussa 2006. Oikeusjutussa on kovat panokset pelissä, sillä Retpack vaatii Helsingin käräjäoikeudessa korvauksena osuutta Palpan liikevaihdosta. Lisäksi Retpack vaatii Palpalle välittömästi kieltoa jatkaa patenttia loukkaavaa toimintaa.

Väliaikaisen kiellon uhka on saanut arvovaltaiset tahot antamaan tukensa Palpalle. Päivittäistavarakauppa ry:n lausunnossa varoitetaan, että mikäli Palpaa kiellettäisiin väliaikaisesti käyttämästä tölkkien ja kertamuovipullojen kierrätysjärjestelmiä, seuraisi tästä myös päivittäistavarakaupalle merkittävät taloudelliset vahingot myynnin menetyksenä ja muina taloudellisina kustannuksina. Myös Ympäristöministeriö on varoittanut, että jos Palpan systeemi pantaisiin väliaikaiseen käyttökieltoon, vaarantuisi pakkausdirektiivissä Suomelle asetettujen kierrätystavoitteiden saavuttaminen.

Pullonpalautussodankäynnissä käytetään myös sosiaalisen median keinoja. Retpackin edusmiehen perustama blogi pyrkii herättämään keskustelua oikeustaistelun tiimoilta. Ålandstidningenissä olleessa artikkelissa Retpackin Krister Martell totesi, että patenttikiista pitäisi saada nostettua korkealle poliittiselle tasolle, jotta pieni ohjelmistotalo voi pärjätä isoja toimijoita vastaan.

Aika näyttää, miten Daavid pärjää Goljatille. Palpalla on vaikutusvaltaisia kavereita, joten Daavid voi jäädä linkoineen helposti jättiläisen jalkoihin. Retpackin Martellin mukaan Palpa rikkoi tehdyn salassapitosopimuksen ja pölli heidän ideansa. Tapahtumien todellinen kulku, tai ainakin yksi näkemys siitä, selviää aikanaan oikeudessa. Toivotaan, että pienellä ohjelmistotalolla riittää pelimerkkejä mahdollisesti pitkäksi venyvään oikeustaisteluun, onhan käräjäoikeus hillonnut oikeusjuttua jo yli vuoden.

Riidan taustalla oleva kysymys luottamuksesta ja pienen it-yrityksen oikeuksista isojen kanssa työskennellessä ovat kiinnostavia myös laajemmin kuin vain tämän yhden oikeustapauksen osalta. Oikeuden toteutumisen kannalta on tärkeää, että asiat käsitellään ripeästi, jotta pk-yritykselläkin on mahdollisuus hakea oikeusteitse ratkaisua kokemaansa vääryyteen, ilman että yrityksen ja yrittäjän kaikki rahat menevät lakimiesten palkkioihin.

Kirjoittajan mielestä pienillä toimijoilla pitäisi olla samat oikeudet kuin isoillakin.

Pöhinää

Some ja hypekäyrä

Kun on viime kuukaudet seurannut kiihkeänä käyvää keskustelua sosiaalisen median roolista yritysten liiketoiminnassa, on pakostakin palannut mieleen vuosituhannen vaihteen internet-hype. Silloinkin erilaiset gurut ja konsultit maalailivat ruusuisia kuvia kaiken inhimillisen toiminnan siirtymisestä verkkoon. Niille, jotka eivät olleet kehityksen eturintamassa, ennustettiin liiketoiminnan romahdusta dinosaurusten tapaan. Tilanne ei ole vielä kehittynyt niin pahaksi, että jokin tunnettu yritys perustaisi erillisen ”some-Sammon” tai ”some-Keskon”, joka toimisi ainoastaan sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa. Internet-hypen aikaan tämäkin nähtiin, esimerkkinä e-Metso, jonka piti viedä perinteinen metallialan yritys uuteen online-maailman pikavauhdilla, vanhoista rasitteista vapaana.

Kun printti- ja online-median sivuilla viestintätoimistot ja konsultit julistavat somen ilosanomaa, keskustelupalstoilla yritysten edustajat hakevat vertaistukea hämmennykseensä: ”onko teidän yrityksellä jotain ihan oikeita menestystarinoita, joissa somen hyötyjä on pystytty mittaamaan”, kysyy moni yrityspäättäjä. Aika harvassa taitaa vielä olla aidot menestystarinat, joissa on saatu panostuksille kunnon tuotot, eikä vain isoa määrää nettikävijöitä tai Facebook-fanittajia. Tällä hetkellä rahaa somella taitavat tehdä lähinnä konsultit, jotka rakentavat hämmentyneille yrityksille some-visioita ja -strategioita. Niin ja tietysti Facebook, jonka ansaintamalli on edelleen aikamoinen kysymysmerkki.

Koko sosiaalisen median ja sen mahdollistavien työkalujen määritelmäkin tuntuu olevan aika epämääräinen. Suomalaiset ict-alan konkarit muistelevat keskusteluryhmissä DEC:n sähköpostijärjestelmiä ja Notesin palveluita, ja näkevät niissä paljon yhtäläisyyksiä some-työkalujen kanssa. Kaikkihan alkaa olla kohta jo keksitty, kysymys on enää vain työkalujen kustannuksista ja helppokäyttöisyydestä.

Gartnerin hypekäyrä on vuosien varrella yrittänyt sijoittaa erilaisia ilmiöitä eräänlaiselle elinkaarikäyrälle, joskus huonommalla, joskus paremmalla menestyksellä. Netistä löytyi viime kesältä hypekäyrä, jolle oli sijoitettu some-ohjelmistot. Heinäkuussa 2009 Gartner oli sijoittanut ”social software” –ratkaisut käyrän laskevalle osalle, jossa kovimmasta hypetyksestä pudotaan vaiheeseen, jossa turhat illuusiot karisevat.

Olennaista on tietysti pitää mielessä se, että some-työkalujen kypsyys on ihan eri asia kuin sosiaalisen median hyödyntämisen aste yrityksissä. Lähivuodet näyttävät, keksivätkö yritykset taloudellisesti järkevää käyttöä some-työkaluille yrityksen sisällä, yhteydenpidossa kumppaniverkoston kanssa tai asiakasrajapinnan hoitamisessa. Varmasti hyviä sovellutuksia löytyy paljon, mutta ehkä nykyisen kaltainen hypetys on jo vähän yliampuvaa. Viiden vuoden päästä tätä some-hässäkkää muistellaan hymyssä suin, samaan tapaan kuin nyt muistellaan vuosituhannen alun ylilyöntejä erilaisten e-alkuisten muotitermien kanssa.

Kirjoittaja on elänyt jo kuukauden ilman Facebookia kärsimättä suuremmin vieroitusoireista.

Pöhinää

Ei ihme, että pankeilla menee hyvin

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin valtaosassa yrityksissä pistetään edellistä tilikautta pakettiin. Yksi tilinpäätössirkukseen liittyvä rutiini on saldotodistusten hankkiminen yrityksen pankkitileistä. Tämä tyypillisesti manuaalinen ja kallis rutiini pistää jälleen kerran miettimään, miksi asioita ei voida hoitaa fiksummin tietotekniikan avulla.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa toimi vuonna 2008 noin 320 000 yritystä. Näistä arviolta 99 prosenttia eli noin 317 000 yritystä on alle 50 työntekijän pikkuyrityksiä. Oma vanha konsulttifirmanikin kuuluu tähän kategoriaan. Varsinkin pienimmissä, alle 10 hengen mikroyrityksissä yrittäjä joutuu itse aika pitkälle hoitamaan myös tilinpäätöksen valmisteluun liittyviä tehtäviä, joten näihin hommiin käytetty aika on pois tuottavammista töistä.

Vanhassa firmassani on pankkitilit kolmessa pankissa erinäisistä historiallisista syistä johtuen. Tilien karsiminen voisi olla kustannussyistäkin ihan viisasta, mutta toisaalta pankkitilien avaaminen yritykselle on sen verran työläs operaatio, että on helpompi pitää vanhat tilit olemassa. Nyt tilinpäätöstä valmistellessa jouduin siis hankkimaan saldovahvistuksen kolmen eri pankin tileistä vuoden 2009 viimeiseltä päivältä. Tällaisen saldotodistuksen tehtävänä on vahvistaa pankkitilin saldo ja seuraavalle vuodelle siirtyvät korot tilikauden lopussa.

Saldotodistuksen tietojen luulisi löytyvän sähköisesti aika helposti pankin kuin pankin tietojärjestelmistä, mutta jostain syystä oman firman pankeista vain Nordea tarjoaa mahdollisuuden hakea saldotodistuksen itsepalveluna suoraan verkkopankista. Nordean e-saldotodistus-palvelu on muutenkin reilumpi kuin muilla, sillä se maksaa vain 3,50 euroa per hakukerta, kun esimerkiksi Osuuspankki ja Tapiola Pankki perivät kirjallisesta saldotodistuksesta 10 euron palvelumaksun. Aika hyvä bisnes pankeille tämä saldotodistus: isoilla firmoilla voi olla omat systeemit näiden hommien hoitamiseen, mutta jos Suomen noin 317 000 pikkufirmalla on keskimäärin pankkitili vaikka kahdessa pankissa, kertyy saldotodistuslappusista vuosittain tuollaisilla 10 euron palvelumaksuilla reilut 6,3 miljoonaa euroa suoraa rahansiirtoa yrityksiltä pankin taskuun. Ei ihme, että pankit porskuttavat talouslamankin aikaan asiakasyritysten kärvistellessä laman kourissa.

Kustannusten ohella pistää silmään myös tapa, miten saldotodistusten tilaaminen on hoidettu esimerkiksi Osuuspankissa ja Tapiola Pankissa. Kyseessä on täysin manuaalinen prosessi, jossa asiakkaan on soitettava pankkiin tai lähetettävä pankille sähköpostilla pyyntö saldotodistuksen saamiseksi. Pankkineidit sitten printtailevat todistuksen, kirjoittavat saatekirjeen ja postittavat yhden A4:n lappusen asiakkaalle. Ei kovin moderni toimintamalli näin sähköisten palveluiden aikakaudella, varsinkin kun pankit mielellään esiintyvät suomalaisen tietoyhteiskunnan rakentajina ja edelläkävijöinä.

Mutta onneksi Nordea näyttää tässä esimerkkiä vähemmän edistyksellisille pankeille. Kun kerroin Osuuspankin virkailijalle, että Nordeasta voi tilata saldotodistuksen verkkopankista, hän oli hyvin yllättynyt ja lupasi välittää tiedon OKO:n verkkopankin kehittäjille. Ehkä jo vuoden päästä muutkin pankit seuraavat esimerkkiä ja tarjoavat itsepalvelumahdollisuuden edullisemmalla hinnalla. Nykyisen manuaalisen hässäkän eliminointi on varmasti sekä pankin että yritysasiakkaan etu.

Kirjoittaja on pyörittänyt suomalaista mikroyritystä toistakymmentä vuotta ja pitänyt omalta osaltaan suomalaista pankkijärjestelmää pystyssä kaikenlaisia palvelumaksuja maksamalla.

Pöhinää

Virtualisoidaan Kela-kortti

Nyt kun Suomea yritetään nostaa kovalla tohinalla julkisen sektorin sähköisissä palveluissa maailman kärkimaiden joukkoon, pistää silmään yksi kummallinen muinaisjäänne: Kela-kortti.

Kun lähdin hiljattain hakemaan antibiootteja paikallisesta apteekista joulun alla sairastetun harmittoman oloisen nuhakuumeen jälkitautina tulleeseen keuhkokuumeeseen, oli olo sen verran vetämätön, että Kela-kortin etsiskely apteekkikäyntiä varten tuntui maratooniin verrattavalta haasteelta. Maalaisjärjellä ajattelin, että kai jokin muukin kuvallinen henkilötodistus riittää lääkkeiden Kela-korvauksen saamiseen. Vielä mitä, Kela-korvauksia ei tippunut, kun ei ollut Kela-korttia mukana. Sen sijaan ystävällinen farmaseutti pisti matkaan lomakenipun ja kirjekuoren, jossa korvaushakemuksen voi lähettää Kelaan. Lääkkeet maksoivat noin 15 euroa, joten korvaussumma on varsin pieni. Mutta tällaisen paperipohjaisen korvaushakemuksen käsittelykustannukset Kelassa ovat varmasti kymmeniä euroja per hakemus.

Herääkin kysymys, mihin Kela-korttia oikein tarvitaan? Muovikortissa on henkilön nimi, henkilötunnus ja kotipaikka, joka sekin on ainakin omassa, vuonna 1992 myönnetyssä kortissa vanhentunutta tietoa. Valokuvaa tai minkäänlaista sirua ei myöskään meikäläisen kortilla ole. Kortin viivakoodissa voi tietysti olla jotain salaista tietoa, josta me kortinhaltijat emme tiedä, mutta itse en ole ainakaan huomannut, että korttia olisi luettu viivakoodinlukijalla apteekissa. Oma veikkaukseni on, että viivakoodissa on ihan samat tiedot, jotka on painettu muovikorttiin. Kortissa on paikka myös Kelan vakuutustiedoille kyseisen henkilön korvauksiin liittyen.

Luulisi, että näin modernin tietotekniikan aikana olisi mahdollista rakentaa tietojärjestelmä, josta Kela-korvauskelpoisuuden voisi reaaliajassa tarkistaa, kun kerran henkilötunnuksella näissä hommissa operoidaan. Näin säästettäisiin paperipohjaisten Kela-korvaushakemusten käsittelyn kustannukset eikä ihmisten tarvitsisi pitää yhtä ylimääräistä muovikorttia muutenkin täyteen sullotuissa lompakoissaan ja kukkaroissaan. Myös Kelan vakuutustietojen ylläpitäminen olisi helpompaa tietokannassa kuin fyysisesti muovikortille painettuna.

Ehkä joku viisas osaa selittää Kela-kortin elämää suuremman älyn. Kelan kotisivuilla oleva kuvaus Kela-kortista on ihan vaikuttavaa tekstiä. Tiesitkö esimerkiksi, että jos muutat pysyvästi pois Suomesta, sinun tulee palauttaa Kela-korttisi Kelaan? Tai että jos muutat pysyvästi ulkomailta Suomeen, sinun tulee hakea Suomen sosiaaliturvan piiriin pääsyä, minkä jälkeen voit saada Kela-kortin. Vaatimattomasta olemuksestaan huolimatta Kela-kortilla näyttäisi olevan tärkeä rooli Kelan systeemeissä, mutta tarvitseeko sen siltikään olla oma, erillinen muoviläpyskä? Villi veikkaukseni on, että jossain Kelan toimintaa säätelevässä laissa on joskus vuosien varrelta määrätty, että tuollainen fyysinen kortti oltava.

Tietoyhteiskunnan rakentaminen kannattaa aloittaa yksinkertaisista, arkea helpottavista ja kustannuksia säästävistä palveluista, kuten sähköinen lasku tai vaikkapa juuri nyt ajankohtainen verokortin uusiminen verkossa. Kela-kortin ”virtualisointi” vaikuttaisi hyvältä kehittämiskohteelta tiellä kohti julkisten palveluiden sähköistämistä.

Kirjoittaja on hämmästellyt ja kummastellut suomalaista it-maailmaa jo neljällä vuosikymmenellä.

Pöhinää

Hyvästi Facebook

Näin uuden vuoden alkaessa ihmiset tekevät kaikenlaisia yleviä päätöksiä. Minä päätin lopettaa Facebook-tilini vastalauseena palvelun epäonnistuneille uudistuksille. Mutta lopettaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelin.

Kun aikanaan liityin Facebookin jäseneksi mediatalo SBS Finlandin kehitysjohtajana ollessani, oma Facebook-maailmani oli hauska paikka. Voicen ja Iskelmän vauhdikas porukka liittyi lähes kokonaisuudessaan palveluun, jolloin naamakirja suorastaan pursui elämää ja huumoria. SBS:n värikkäät ajat jäivät taakse, joten viime syksynä päätin pitää suursiivouksen Facebookissani, mikä osoittautui suureksi virheeksi. Naamakirja muuttui yhtäkkiä aika tylsäksi paikaksi, kun ex-duunikavereiden sekoilut jäivät pois. Jäljelle jäänyt Facebook-kaveripiiri oli hillitympää ja asiallisempaa, joten oman Facebook-maailman sisällöt muuttuivat kertalaakista. Vähän kuin olisi vaihtanut Iltalehden Kauppalehteen.

Syyssiivouksen tekeminen oli tietysti täysin oma valinta, joten sen aiheuttamasta Facebookin tylsistymisestä on turha valittaa. Sen sijaan Facebookissa syksyllä tehdyt yksityisyyden suojan ja toiminnallisuuden uudistukset tulivat yllättäen ja pyytämättä. Ainakin oma fiilis oli, että Facebookin uudistus ei vienyt palvelun käytettävyyttä ainakaan parempaan suuntaan.

Tietojärjestelmien uudistaminen, olipa kyseessä sitten radioaseman kotisivujen tai pankin verkkopalveluiden uudistus, herättää aina käyttäjissä rutinaa. Uskaltaisin silti väittää, että oma kypsymiseni Facebookin uuteen toiminnallisuuteen ei ole mitään tavanomaista muutosvastarintaa, vaan kyse on siitä, että palvelun uudistaminen teki siitä yksinkertaisesti huonomman kuin aiemmin. Erityisen ärsyttävää uudessa Facebook-versiossa on ollut tilapäivitysten aikajärjestyksen sekoaminen. Väillä tulee statuspäivityksiä, joiden perusteella tietää aamulla, mitä kaverit tekivät tänä iltana.

Mutta tuumasta toimeen. Ensimmäinen selvitettävä asia on, miten oman profiilin saa poistettua. Homma hoituu onneksi teknisesti helposti parilla klikkauksella. Tunnetasolla profiilin poistaminen onkin isompi juttu, sillä vaikka Facebook palveluna ärsyttää, on sinne kertynyt ajan myötä paljon kivoja kontakteja. Facebook osaa vedellä oikeista naruista, sillä palvelu heittää profiilin poiston yhteydessä kommentteja tyyliin ”käyttäjälle Marja-Liisa tulee ikävä sinua”. Törkeää tunnetason manipulointia.

Kun vuosituhannen vaihteessa ahmimme Helsingin kauppakorkeakoulun tutkijaporukoissa innokkaasti tietoa siitä, miten internet tulee muuttamaan maailmaa, johtavat talousgurut esittelivät sellaisia termejä kuin ”first mover advantage”, ”network effect”, ”stickiness” ja ”switching costs”. Talousteoreetikot ennustivat, että uudessa internet-taloudessa ensimmäisenä markkinoille tullut rohmuaa niin ison markkinaosuuden, että myöhemmin tuleville ei jää kuin muruset.

Aika näyttää, miten hyvin Facebook onnistui tässä, mutta juuri nyt sen asema näyttää vahvalta. Omat pohdiskelut Facebook-kaveripiirin menettämisestä osoittivat, että Facebook aiheuttaa tehokkaasti riippuvuutta, ja että vaihtamisen kustannus on Facebookisssa korkea, ei rahallisesti, vaan henkisesti. Facebook-käyttäjä on investoinut paljon aikaa ja vaivaa oman profiilinsa ja kaveripiirinsä rakentamiseen, joten kynnys lopettaa palvelu tai siirtyä toiseen palveluun on korkea. Aika ovelasti rakennettu konsepti.

Mutta tehty mikä tehty, Facebook on nyt taakse jäänyttä elämää. Onneksi LinkedIn näyttää saaneen viime kuukausina uutta potkua. Ehkä siitä muodostuu jatkossa toimiva yhteisötyökalu ainakin bisneskontaktien hoitamiseen.

Pöhinää

Väärinymmärretty joululahja

Viime vuosina on huolestuttavasti yleistynyt käytäntö, että yritykset antavat asiakkaiden joululahjoihin tarkoitetut rahat johonkin yleishyödylliseen tarkoitukseen. Tämä osoittaa selvästi, että joululahjan perimmäinen luonne ja tarkoitus on unohtunut: lahjan on tarkoitus ilahduttaa ensisijaisesti saajaa, ei antajaa. Antajan hyvä mieli on vain saajan miellyttämisestä syntyvä positiivinen seurannaisvaikutus, niin sanottu spill-over-efekti.

Vaikka pitäisi tietysti olla iloinen, että omaan joululahjaan varatut rahat on käytetty ympäristönsuojeluun, veteraanien hyväksi tai vaikkapa Nepalin naisten kouluttamiseen, niin kyllähän olo on vähän kuin piirretyissä elokuvissa, joissa Aku Ankan toisella olkapäällä supattaa se hyvä enkelihahmo ja toisella pikku piru hiilihankoineen. Onhan nimittäin aivan selvää, että antamisen ja saamisen vaakakuppi on jossain prosessin vaiheessa kallistunut väärin päin, jos antaja kokee moraalista ylemmyyttä tuettuaan jaloa aatetta, mutta saaja pyörittelee pelkkää joulukorttia pikku kätösissään. Tai vielä tylsempää, lukee sähköistä joulukorttia tietokoneen näytöltä.

Kaiken kukkuraksi joulupulloa, -suklaata tai -ruokakoria innokkaasti odottanut asiakas tai muu sidosryhmän edustaja saattaa kokea vielä huonoa omaatuntoakin, kun hän olisi kuitenkin halunnut saada lahjansa, vaikka se olisi moraalisesti huonompi vaihtoehto. Itsekäs ja ahne ihminen kun on.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän tuollainen joulutervehdysten lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen on myös se helpoin vaihtoehto lahjan antajalle. Työkuorman alle uupuvat organisaatiot, joista kaikki vanhan hyvän ajan sihteeri- ja assistenttipalvelut on saneerattu pois, eivät yksinkertaisesti jaksa enää ryhtyä miettimään joululahjoja ja hoitamaan niihin liittyvää logistiikkaa.

Minusta tässä on nyt sotkettu kaksi hyvää ja tärkeää asiaa turhaan keskenään. Jos yritys haluaa saada hyvää mieltä jonkin jalon asian tukemisesta, niin tehtäköön se ilman että sotketaan joululahjainstituutiota prosessiin. Lahjoitukset lahjoituksina ja joululahjat joululahjoina, niin kaikille tulee jouluinen ja hyvä mieli.

Pöhinää-blogi toivottaa molemmille lukijoilleen rauhallista joulua!

Ps. Pöhinää-blogille osoitetut runsaat joululahjat voi toimittaa Tivin toimitukseen. Lahjoilla ei ole vaikutusta blogin ensi vuoden aiheiden valintaan tai niiden käsittelyyn, mutta niiden puuttumisella kylläkin voi olla.

Pöhinää

Saneeraus on traagisesti myöhästynyt muutos

Kun aikanaan lueskelin graduani varten strategisen suunnittelun kirjallisuutta, eräässä klassikossa kritisoitiin tutkijoita ja konsultteja siitä, että he palastelevat yrityksen osiin ja antavat suosituksia erillisten osien optimaalisesta hoitamisesta. Ikäänkuin yksi henkilö tutkisi norsun kärsää ja etsisi sille optimaalista rakennetta ja käyttöä, toisen henkilön tutkiessa norsun jalkaa tai korvia niiden hyötysuhteen maksimoimiseksi. Yritysjohdolla ei valitettavasti ole mahdollisuutta palastella reaalimaailmaa samalla tavalla, vaan yritys - aivan kuten tuo esimerkin norsu - on pidettävä hengissä kärsineen päivineen.

Tätä taustaa vasten oli mielenkiintoista lukea professori Liisa Välikankaan artikkelia ”Mistä apua, kun strategia pettää” Helsingin kauppakorkeakoulun Avista-lehdessä 2 / 2009. Välikangas muistelee jutussa Harvard Business Review –lehdessä vuonna 2003 julkaistua artikkeliaan, jonka hän kirjoitti yhdessä strategiaguru Gary Hamelin kanssa. Artikkelissa ”The Quest for Resilience” peräänkuulutettiin yritysten kriisitöntä muutoskykyä.

Välikankaan ja Hamelin viesti oli, että yritysten pitäisi pystyä uudistumaan, vaikka kriiisi ei olekaan päällä. Hamel ja Välikangas olivat sitä mieltä, että ”saneeraus on traagisesti myöhästynyt muutos". He kritisoivat niitä johtamisen guruja, jotka väittävät kriisin luomisen olevan olennainen osa johtamista: kyllähän yritystä on johdettava niin, että kriiseiltä vältytään. Yrityksen kriisi tulee aina kalliiksi, ei vain rahallisesti, vaan myös ihmisten kokemina traumoina. Kriisissä tehdään helposti myös suuria virheitä, kun ei ole aikaa kokeilevaan oppimiseen ja mietintään. ”Jatkuvasti ollaan tilanteessa, jossa hengissä säilyminen on etusijalla” eikä johdolla ole mahdollisuutta ”discovery-vetoiseen löytöretkeilyyn, jossa tehdään uusia asioita ja nautitaan ideoinnista”, maalailee professori Välikangas.

Valitettavasti tilanne taitaa olla juuri nyt monessa suomalaisessa it-yrityksessä Vähäkankaan kuvaaman kaltainen. Ideoinnista nauttiminen ja löytöretkeily on jäänyt kuluneen vuoden aikana ikävien kustannusleikkausten ja pakollisen toiminnan tehostamisen jalkoihin, kun yritykset ovat kovalla kädellä sopeuttaneet toimintaansa haastavaan markkinatilanteeseen.

Nyt kun ei itse ole enää tutkimushommissa, vaan päivittäin mukana rakentamassa suomalaisen ohjelmistotalon strategiaa ja kehittämässä liiketoimintaa haastavassa toimintaympäristössä, on pakko todeta, että tutkijat ovat unohtaneet, että yritykset eivät toimi tyhjiössä. Näin nopeaa ja rajua muutosta markkinatilanteessa pystyi tuskin kukaan ennakoimaan vielä puolitoista vuotta sitten. Kun ulkoinen shokki iskee yritykseen, on yritysjohdolla kädet täynnä ikäviä ja vaikeita tehtäviä, vaikka kuinka olisi strategiatyössä pyritty ennakoimaan megatrendejä.

Kuten eräässä strategiakirjassa todettiin, paras strategia on pysyä hengissä joka päivä. Kun tämä perustarve on hoidettu, voidaan siirtyä tarvehierarkiassa ylemmille tasoille eli nautiskelemaan ideoinnista ja harrastamaan löytöretkeilyä. Toivotaan, että vuoden 2010 aikana mahdollisimman moni suomalaisyritys pääsee hiomaan kriisitöntä muutoskykyään, kuten Välikangas ja Hamel peräänkuuluttavat.

Pöhinää

Valoa tunnelin päässä eli suomalaisen tietoyhteiskunnan nousu

Yksi kuluneen vuoden muotiteemoista on ollut kritisoida suomalaisen tietoyhteiskunnan kehitystä, tai pikemminkin kehityksen puutetta. Valtionhallinnon ja kuntasektorin päättäjiä on piesty tietoyhteiskuntakritiikissä kuin vierasta sikaa, viimeksi EVA:n raportissa jossa todettiin, että ”tietoyhteiskunnan kehitys on Suomessa jämähtänyt paikoilleen”. Itsekin on tullut Pöhinää-blogissa ehdotettua, että jos kerran vanhan korjaaminen on niin vaikeaa, niin rakennetaan puhtaalta pöydältä ihan uusi Suomi 2.0 jonnekin aurinkoiseen paikkaan.

Mutta nyt on toinen ääni kellossa. Kun kuuntelin marraskuun lopussa pidetyn JulkIT-Foorumin esityksiä, joissa käytiin läpi valtionhallinnon ja kuntasektorin it-kehityshankkeita. Syntyi kuva, että suomalaista tietoyhteiskuntaa rakennetaan määrätietoisesti ja pitkälti samanlaisella lähestymistavalla kuin yritysmaailmassa. Valtionhallinnon ict-kehittämissalkusta voisi minkä tahansa konsernin tietohallintoyksikön väki olla ylpeä: päällekkäisyyksiä puretaan, yhteisiä palvelukeskuksia rakennetaan, avoimen lähdekoodin käyttöä lisätään, hankkeiden arvioinnille luodaan valtion it-strategian pohjalta yhteiset kriteerit, konserniohjausta tehostetaan ja kehittämisen pohjaksi luodaan valtion tietohallinnon kokonaisarkkitehtuuri ja standardit.

Tuollaisen hankesalkun läpivienti ei ole mikään yksinkertainen juttu, mutta valtion it-johtajalla Yrjö Bensonilla tuntuu olevan tuntuu olevan vahva näkemys siitä, miten Oy Suomi Ab:n tietohallinto pistätään kuntoon. Harvalla tietohallintojohtajalla on kanttia sanoa, että meillä on riittävästi rahaa käytössä, mutta käyttämällä it-budjetin rahat järkevämmin, voimme saada enemmän aikaan pienemmällä budjetilla.

Suomalaisen tietoyhteiskuntakehityksen kannalta positiivista oli kuulla myös Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Mika Rossin avoin puheenvuoro, jossa julkinen sektori tunnusti ongelmat ja myönsi EVAn ynnä muun kritiikin olevan monissa kohdissa perusteltua. Ongelmat on tiedostettu ja toimenpiteet käynnistetty, mutta kuten Rossi totesi, isoa laivaa ei ihan nopeasti käännetä. Ei vaikka ruori ja muu ohjausjärjestelmä toimisikin.

JulkIT-Foorumin kahvitaukokeskusteluissa tuntui vallitsevan näkemys, että kritiikki on ollut kohtuutonta suhteessa todelliseen tilanteeseen suomalaisessa tietoyhteiskuntakehityksessä. Ei Suomi taida ihan oikeasti olla Botswanaa perässä sähköisissä palveluissa. Kannattaa myös miettiä, kuka kritiikkiä esittää ja mitkä ovat kritiikin motiivit. Hyvät suunnitelmat eivät tietenkään riitä, vaan tavoitteet pitää vielä saavuttaa. Kritiikkiä sai kommenteissa se, että valtionhallinto ja kuntasektori tekevät rinnakkain osittain päällekkäisiä asioita, mutta tällekin alueelle on kuulemma valmisteilla yhteinen operatiivinen orgaani. Nämä orgaanit pitää saada toimimaan tehokkaasti ja tuottamaan konkreettisia tuloksia.

Suomalaisen it-alan kannalta käynnissä oleva kehitys, jossa palveluita keskitetään, päällekkäisyyksiä puretaan ja siirrytään avoimen lähdekoodin maailmaan, tulee olemaan merkittävä murros. Perinteiset isot julkisen sektorin järjestelmätoimittajat joutuvat kovempaan kilpailutilanteeseen, ja toisaalta pienemmät toimijat joutuvat liittoutumaan pystyäkseen kilpailemaan entistä suuremmista, mutta vastaavasti harvalukuisemmista sopimuksista.

Meidän kansalaisten näkökulmasta kehityksen pitäisi johtaa toimivampiin sähköisiin palveluihin. Nykyisin monet kuntien ja valtiovallan tarjoamat sähköiset palvelut ovat kankeita ja hitaita kuin Ilveksen pakit, kuten Tampereen kaupungin tietohallintojohtaja Teppo Sulonen mainiossa puheenvuorossaan totesi.

Pöhinää

Kymmenvuotias FiCom

Harva kymmenvuotias on yhtä vaikutusvaltainen kuin tietoliikenteen ja tietotekniikan keskusliitto FiCom ry. Suomalaisen ict-alan edunvalvojan 10-vuotissynttäreille Vanhalle oli 23.11.2009 kerääntynyt arvovaltainen joukko yritysmaailman ja julkisen sektorin edustajia. Tunnelma oli rento ja mukava kuin Putte Possun nimipäivillä. Leppoisan jutustelun taustalla kummittelee kuitenkin suomalaisen ict-alan ja koko yhteiskunnan kehityksen kannalta isoja ja haastavia kysymyksiä.

FiComin ensimmäiseen vuosikymmeneen on mahtunut tapahtumia enemmän kuin monen muun etujärjestön vuosisataan.

Toimialan turbulenssissa on myös FiComin puheenjohtajan nuija ehtinyt heilua monen suomalaisen ict-alan vaikuttajan kädessä Kaj-Erik Relanderista Paul Paukkuun. Ficomin onneksi toiminnan kehittäminen on koko kymmenvuotiskauden pysynyt vahvasti toimitusjohtaja Reijo Sventon osaavissa käsissä. Tasapainoilu ict-alan yritysten tarpeiden ja lainsäätäjän toimenpiteiden välissä ei ole nimittäin ihan helppo homma, mutta onneksi Svento omaa erinomaiset diplomaattiset taidot ja norsun kärsivällisyyden. Monelta muulta henkilöltä olisi varmasti hihat palaneet jo monta kertaa ict-toimialalle suotuisia olosuhteita lobbaillessa.

Itsellänikin on ollut ilo työskennellä useiden vuosien ajan FiComin ja erityisesti Reijo Sventon kanssa erilaisissa tutkimus- ja konsulttihankkeissa, olipa teemana sitten telealan regulaation tutkimus, Forum Virium Helsingin visiointi tai kansallisen etätunnistusteknologiahankkeen suunnittelu. Isot asiat vaativat tapahtuakseen juuri Sventon kaltaisia ”harmaita eminenssejä”, joilla on näkemystä ict-alan asioista ja erinomaiset kontaktiverkostot.

Töitä FiComilla riittää jatkossakin teknologioiden ja toimialojen konvergenssin myötä. Erityisesti reguloitujen toimialojen lainsäädännön kehittämisen kannalta on tärkeä olla ajoissa mukana vaikuttamassa tuleviin lakipykäliin. Toimialojen lähentyessä toisiaan, kuten parhaillaan on käymässä tele- ja medialan sekä mobiili- ja maksamispalveluiden kohdalla, tahtoo yleensä käydä niin, että uuden konvergoituneen toimialan lainsäädäntöön otetaan molempien toimialojen tiukimmat vaatimukset. Näissä tilanteissa FiComin kaltaisten toimijoiden pitää olla ajoissa kertomassa, miten suunnitellut lakikoukerot vaikuttavat liiketoimintaan. FiComin olisikin syytä avata Brysselin toimistonsa äkkiä uudelleen, jotta EU-direktiiveihin päästä kiinni riittävän ajoissa.

FiComin seuraavan kymmenen vuoden kannalta iso kysymys on myös Suomen tietoyhteiskuntakehitys. Kun kuunteli FiComin juhlassa puhuneen viestintäministeri Suvi Lindenin kehuskelua Suomen laajakaistastrategian herättämästä kiinnostuksesta ympäri maailman, ja vertaa sitä Risto Siilasmaan ja Mikko Kososen viime aikaisiin näkemyksiin Suomen putoamisesta kehityksen kelkasta, herää kysymys, miten valtiovallalla ja yritysmaailmalla voi olla näin erilainen näkemys suomalaisen tietoyhteiskunnan nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä. Selvää on, että Reijo Sventon diplomaatintaitoja tarvitaan jatkossakin näiden näkemysten yhteensovittamiseksi. Mitkään sofi oksaset ja raimo summaset eivät näissä hommissa kovin pitkään pärjäisi.

Pöhinää

Kännykän syvin olemus

Kun aloitin marraskuun alussa uusissa hommissa, edessä oli uuden kännykän valinta. Yrityksessämme It-osasto on standardoinut käytettävät kapulat, mikä on hankinta- ja ylläpitomielessä järkevä linjaus. Laitevaihtoehtojen valinnassa tärkeänä kriteerinä on ollut matkapuhelimen yhteensopivuus yrityksen sähköposti- ja kalenterijärjestelmän kanssa. Meillä hyväksyttyjen kapuloiden joukosta päädyin speksien perusteella hyvältä vaikuttaneeseen SonyEricssonin Xperia X1 –älypuhelimeen.

Näin kännykän yrityskäyttäjänä itselle tärkeimmät ominaisuudet puhelintoiminnon ohella ovat hyvät sähköposti- ja kalenteriominaisuudet. Tällaiselle vanhan kommunikaattori-koulukunnan edustajalle qwerty-näppäimistö on myös mukava lisäominaisuus, vaikka vanhan Nokia E71 -kapulani BlackBerry-tyyppinen näppis toimii sekin kokoonsa nähden yllättävän hyvin. Yhteiseloa Windows Mobile -pohjaisen ei-nokialaisen kanssa on takana nyt kolme viikkoa. Pakko tunnustaa, että ihan kivuttomasti syrjähyppy tutusta Nokia-maailmasta ruotsalais-japanilais-amerikkalaiseen kulttuurimaisemaan ei ole sujunut. Vaikka Nokiaa on tullut tämänkin blogin jutuissa kritisoitua paljon esimerkiksi hitaasta reagoinnista iPhonen haasteeseen, on viime viikkojen kokemusten pohjalta pakko antaa Nokialle tunnustusta sen tuotteiden soveltuvuudesta nimenomaan yrityskäyttöön.

Minulla on nykyään käytössä kolme eri kapulaa eli Xperia uuden työpaikan tarpeisiin, Nokia E71 vanhan duunin peruja ja Nokia N95 yksityiskäyttöä varten. Tällaisen sekakäytön myötä on paljastunut yksi merkittävä tuotesuunnittelun prinsiippi, josta Nokia näyttää pitävän kiinni: kännykkä on aina ensisijaisesti puhelin, ja erilaiset netti- ym. palvelut ovat tavallaan lisäominaisuuksia. Uudessa Xperia-kapulassa marssijärjestys tuntuu muuttuneen älypuhelimen pyrkiessä olemaan lähinnä minikokoinen tietokone Windows- ja webbi-ominaisuuksineen. Puhelinominaisuus on vain yksi ominaisuus muiden joukossa eikä sitä ole nostettu toiminnallisuudessa mitenkään erikseen esille, mikä välillä tuntuu hidastavan Xperian käyttöä puhelimena.

Vaikka uusista kosketusnäytöllisistä älypuhelimista löytyy paljon kivoja ominaisuuksia, yritysmaailman tarpeisiin hyvät puhelintoiminnot ovat edelleen tärkein yksittäinen ominaisuus. Lisähaastetta käyttöön tuo se, että bisnesihmisellä on usein vain yksi käsi vapaana puhelimen käyttöön toisen käden ollessa varattuna esimerkiksi salkun kantamiseen, gin tonic -lasin pitämiseen tai fläppitaululle piirtämiseen. Puhelinominaisuuden on siis löydyttävä nopeasti ja helposti yhdellä kädellä, muuten voi bisnestä mennä sivu suun.

Älypuhelinmarkkinoille tunkee juuri nyt paljon uusia toimijoita, joiden tausta on pc- ja internet-maailmasta, ja jotka eivät ole välttämättä aiemmin suunnitelleet matkapuhelimia. Myös Nokian tuotesuunnittelijat joutuvat jatkossa entistä enemmän tasapainoilemaan hyvän puhelinkäytettävyyden ja uusien seksikkäiden ”iphone-ominaisuuksien” välillä. Täytyy toivoa, että Nokia ei uhraa hyvää perimäänsä puhelinpuolelta uuden Google-Apple-maailman alttarille. Kaikesta internet-hypetyksestä huolimatta kännykkä on jatkossakin ensisijaisesti puhelin, ainakin niin kauan kun puhuminen on ihmisille tärkein viestintämuoto. Kännyköiden rinnalle syntyy erilaisten Android- ja Maemo-pohjaisten laitteiden myötä täysin uudenlaisia päätelaitegenrejä, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.

Kirjoittaja on ohjelmistotalo CCC:n konsultointijohtaja.

Pöhinää

Facebook ei tuo lisää ystäviä

Kotimatkalla Oulun pääkonttorilta takaisin Helsinkiin lueskelin lentokoneessa Wired-lehden artikkelia ”The Buddy System: The secret to health and happiness”, jossa kerrottiin mielenkiintoisesta sosiaalisten verkostojen tutkimuksesta. Amerikkalaistutkijoilla oli käytettävissään vuodesta 1948 alkaen sydänsairauksien tutkimusta varten kerättyä dataa pienen Framingham-nimisen kaupunkin asukkaiden perhesuhteista ja ystäväpiireistä. Tutkijat syöttivät käsinkirjoitetuilla lappusilla olleen datan tietokoneeseen ja ajoivat datalla monimutkaisia verkostoanalyysejä. Näin syntyneitä malleja sovellettiin sitten Facebookin sosiaalisiin verkostoihin, jotta nähtäisiin, ovatko ihmisten sosiaalisen verkostoitumisen lainalaisuudet muuttuneet merkittävästi online-yhteisöjen myötä. Eivät olleet.

Amerikkalaistutkijat Nicholas Christakis ja James Fowler saivat käyttöönsä erään yliopiston opiskelijoiden Facebook-sivut ja analysoivat niiden pohjalta kontaktien luonnetta. Vähän samanlaista menetelmää käytti aikanaan verkostotutkija Peter Gloor tutkiessaan innovaatioverkostoja ihmisten sähköpostiliikennettä analysoimalla. Christakis ja Fowler keksivät ovelan tavan erottaa satunnaiset kontaktit syvällisemmistä ystävyyssuhteista: oletuksena oli, että läheisiä ystäviä ovat sellaiset henkilöt, jotka laittavat toistensa kuvia Facebook-sivuilleen.

Tuhansien Facebook-käyttäjien seinillä olleiden kuvien analyysin perusteella tutkijat havaitsivat, että opiskelijoilla oli keskimäärin 6,6 läheistä ystävää online-verkostossaan. Toisin sanoen, mikään ei ollut lopulta muuttunut verrattuna aikaan ennen internetiä ja onlineyhteisöjä: jopa kaikkein innokkaimmilla ja aktiivisimmilla Facebook-käyttäjillä on hyvin rajallinen määrä läheisiä ystäviä. Tutkijoiden johtopäätös oli, että ihmisillä on Facebookissa tyypillisesti muutamia läheisiä ystäviä ja paljon tuttavia, joita he tuskin tuntevat. Koska yhteydenpito online-verkostoissa on helppoa ja halpaa, päädymme pitämään yhteyttä laajempaan tuttavajoukkoon. ”Se ei tarkoita, että meillä olisi enemmän ystäviä”, korostavat amerikkalaistutkijat.

Kun keväällä kritisoin ”Facebook on sosiaalinen roskalava” -blogissani naamakirjan sisällön henkistä köyhyyttä, katsoin Facebook-ilmiötä lähinnä innovaatioiden edistämisen ja liiketoiminnan näkökulmasta. Blogi herätti vilkasta keskustelua, jossa moni Facebookissa viihtyvä henkilö korosti nimenomaan yhteydenpitoa ystäviin yhtenä online-yhteisön arvokkaimmista ominaisuuksista. On täysin mahdollista, että Facebook tiivistää entisestään jo olemassa olevia ystävyyksiä. Siinä onkin sosiaalisten verkostojen tutkijoille yksi mielenkiintoinen näkökulma jatkotutkimukseen: online-verkostojen myötä ystävyydet voivat syventyä, vaikka niiden määrä ei kasvaisikaan. Ehkä ne syvimmät tunnot halutaan kuitenkin jakaa edelleen kasvokkain tai puhelimessa.

Mutta kyllähän kavereiden elämää on hauska seurata ihan muuten vaan. Tuttu professori muutti Miamiin muutama viikko sitten ja on sen jälkeen saanut kokea hurrikaani-varoituksen, sähkökatkokset ja ammuskeluun päättyneen baari-illan. Tällainen reaalimaailman Miami Vice on ihan hauskaa online-sisältöä, mutta ei tämä Facebook-seurailu ole tehnyt meistä yhtään läheisempiä ystäviä.

Kirjoittaja on ohjelmistotalo CCC:n konsultointijohtaja.

Pöhinää

Nokia, missä viipyy lähilukuun sopiva nfc-kapula?

Nokia on ollut keskeisessä roolissa lyhyen kantaman radioteknologiaan perustuvan near field communication -standardin (nfc) kehityksessä ja yhtiö on yksi NFC Forumin perustajajäsenistä. Yhtiö on liputtanut vahvasti nfc-teknologian etuja esimerkiksi helppona käyttöliittymänä digitaalisiin sisältöihin ja palveluihin sekä kätevänä tapana luoda yhteys eri laitteiden välille.

RFID Labin järjestämässä RFID palveluissa -seminaarissa Nokian Mikko Haikonen esitteli yhtiön käytännön kokemuksia nfc-teknologian käytöstä erilaisissa maksamis- ja liputusratkaisuissa Malesiassa ja Bangaloressa. Molemmat pilotit olivat mielenkiintoisia ja havainnollistivat hyvin lyhyen kantaman radioteknologian etuja eri toimijoille. Hommahan näytti oikein lupaavalta.

Nokian esityksen jälkeinen kyselysessio paljasti kuitenkin vakavan ongelman koko nfc-ekosysteemin kannalta: Nokia ei pysty tai halua toimittaa nfc-kännyköitä edes palveluita kehittäville yrityksille, puhumattakaan volyymitoimituksista loppuasiakkaille. Seminaariyleisö painosti ankarasti Haikosta kertomaan, millä aikataululla Nokia aikoo tuoda riittävästi nfc-päätelaitteita markkinoille. Jo tämä kysymys sai Haikosen kiemurtelemaan ja levittelemään käsiään, koska ymmärrettävistä syistä edes Nokian Device-puolen senior manager -tasoisen kaverin natsat eivät anna lupaa kommentoida tällaisia asioita.

Eikä tässä vielä kaikki. Akuuttia nfc-kapulapulaa isompi kysymys nousi esiin, kun palvelukehittäjät halusivat kuulla yhtiön edustajalta, onko Nokialta ylipäätänsä tulossa nykyisten muutaman puhelinmallin jatkoksi ihan oikeasti houkutteleva valikoima nfc-kelpoisia päätelaitteita. Oikein arvattu, tähänkään kysymykseen kännykkäjätin edustaja ei voinut ottaa mitään kantaa. Vaitiolositoumuksen allekirjoittaville yrityksille voitaisiin ehkä mahdollisesti vilauttaa jotain roadmapin kulmaa.

Kahvitauolla keskustelu Nokian nfc-suunnitelmista jatkui. Uhkakuvana nähtiin, että Applen hiillostuksen ja kiristyvän kilpailutilanteen seurauksena Nokian saattaa harkita koko nfc-touhun järkevyyttä yrityksen liiketoiminnan näkökulmasta. Selittääkö Nokian haluttomuutta aloittaa nfc-puhelinten volyymitoimitukset se, että yhtiö ei ole tehnyt vielä lopullista päätöstä nfc:n jatkosta? Jos tulevaisuus on epävarma, ei laitteita kannata päästää markkinoille.

Eräs it-alaa pitkään seurannut tuttava näki nfc-tilanteessa yhtäläisyyksiä yhtiön tulevaisuuden suunnitelmista pudonneen Nokian smart home -älykoti-konseptin kanssa. Sinällään Nokian viivyttely päätelaitteiden toimitusten kanssa ei ole mikään uusi ilmiö, sama koettiin vuosikymmenen alkupuolella, kun operaattorit tuskailivat Nokian wap-puhelinten toimitusten viivästymisen kanssa. Myös Nokian vahvasti ajama dvb-h-pohjainen mobiili-tv on kärsinyt jo vuosia kunnon päätelaitetarjonnan puutteesta.

Suomessa monta pientä ja isompaakin it-firmaa on pistänyt paljon paukkuja nfc-pohjaisten ratkaisujen kehittämiseen, kun silmissä on kiilunut Nokian visioima nfc-massamarkkina. Täytyy vaan toivoa, että Nokian työ nfc-markkinan avaamiseksi jatkuu eikä yhtiö kovassa kustannuspaineessa vedä henkseleitä tämänkin uuden teknologiamarkkinan yli. Ilman Nokian panostusta nfc-ekosysteemi olisi huomattavasti heikompi, vaikka kehitys onkin monella rintamalla lähtenyt mukavasti käyntiin.

Kirjoittaja on ohjelmistotalo CCC:n konsultointijohtaja.

Pöhinää

Elektroniikkaromut kiertoon

Tuotteiden elinkaarenhallinta suunnittelusta tuotantoon ja kierrätykseen nousee tulevaisuudessa merkittävään rooliin, kun päästörajoitukset kiristyvät ja öljy, vesi ja raaka-aineet alkavat olla entistäkin niukempia luonnonvaroja. Vaikka it-romun kierrätys näyttää päällisin puolin olevan Suomessa hyvällä mallilla, paljon on vielä petrattavaa.

Parin viime kuukauden aikana on tullut perehdyttyä Teknologiateollisuuden vetämässä projektissa elektroniikkatuotteiden elinkaarenhallintaan erityisesti kierrätyksen näkökulmasta. Vaikka ensisilmäyksellä tällaiset ekojutut eivät ole yhtä mediaseksikkäitä kuin vaikkapa sosiaaliset mediat tai supermatriisit, on kyseessä yritysten ja koko yhteiskunnan kannalta isoista asioista.

Yksi merkittävä muutosvoima elinkaarenhallinnan kehityksessä on Euroopan unionin jatkuvasti kiristyvä lainsäädäntö liittyen tuotteiden ekologiseen suunnitteluun, vaarallisten aineiden käyttämiseen ja käytöstä poistuvien laitteiden kierrätykseen. Tuore osoitus komission päättäväisyydestä on hehkulamppujen myyntikielto. Käsittelyssä olevien lakimuutosten myötä yritysten pitää ottaa kierrätettävyys tarkemmin huomioon jo suunnitteluvaiheessa ja varmistaa, että asiakkailta palautuvat laitteet käsitellään asianmukaisesti. Myös lakien noudattamista valvotaan jatkossa todennäköisesti entistäkin tiukemmin.

Vaikka yritysten näkökulmasta elinkaarenhallinnan kiristyvä lainsäädäntö voi tuntua jälleen uudelta rasitteelta, on kyse meidän kaikkien tulevaisuuden kannalta tärkeästä asiasta.

Itse ainakin yllätyin, kun sain käsiini erään tietokonevalmistajan laskelman, kuinka suuri yhden kannettavan tietokoneen aiheuttama ympäristökuormitus on. Normiläppärin valmistukseen kuluu arviolta 14,2 m³ vettä, 53 kg raakaöljyä, 107 kg rautamalmia ja sen hiilidioksijalanjälki on 141 kg. Pelkästään kannettavien tietokoneiden valmistuksessa tarvittava vesimäärä vastaa vuositasolla USA:n koko väestön neljässä vuodessa kuluttamaa juomavesimäärää. Vaikka nämä luvut vuodelta 2008 ovat vain suuntaa-antavia, kannattaa ne pitää mielessä kun seuraavan kerran miettii koneenvaihtoa.

Tietotekniikkaromujen kierrätys on Suomessa tehty helpoksi meille kuluttajille. Prosessin seuraaminen pidemmälle kuitenkin paljastaa, että valtaosa romuista päätyy metalli- ja muovikasoiksi kierrätysfirman tuotantolaitokseen. Vaikka kierrätykseen tulevien laitteiden uudelleenkäyttömahdollisuus pitäisi lain mukaan tutkia, käytännössä vain murto-osa toimintakuntoisista laitteista päätyy takaisin käyttöön. Myös toimivien osien, kuten muistien, kovalevyjen ja prosessoreiden, uudelleenkäyttö näyttää olevan Suomessa vähäistä. Tilanne on ymmärrettävä, koska työ on kallista ja kunnostettujen laitteiden jälleenmyyntihinnat vaatimattomia.

Elektroniikkatuotteiden elinkaarenhallinnan läpikäynnissä oli yllättävää huomata myös se, että suomalaisten kuluttajien ja yritysten päätöksentekokriteereissä laitteiden ja laitevalmistajien ekologisuus ei nouse kovin korkealle. Asiakkaiden välinpitämättömyys vaikuttaa suoraan myös tuottajien intoon edistää kierrätystä ja uudelleenkäyttöä. Useimmat ict-laitevalmistajat näyttävätkin tekevät vain sen mitä laki vaatii. Mutta muutamat tuottajat ovat nostaneet ekologisuuden ja elinkaariajattelun selkeästi strategiseksi asiaksi. Tästä syystä ne ovat paremmissa asemissa siinä vaiheessa, kun EU:n uudistettuja kierrätysdirektiivejä aletaan soveltaa kansallisessa lainsäädännössä.

Ehkä meidän asiakkaidenkin pitäisi olla tietoisempia ekoasioista ja osata vaatia laitevalmistajilta näiden asioiden hoitamista paitsi lain kirjaimen, myös sen hengen mukaisesti.

Kirjoittaja on ohjelmistotalo CCC:n konsultointijohtaja.

Pöhinää

Ict-maailman marssijärjestys muuttui

Paljon on ict-maailma muuttunut parissa vuodessa, kun katsoo millaiset teemat nousivat esiin TKK:n palveluinnovaatiot-kurssin loppukeskustelussa.

Olen viime vuosina käynyt pitämässä luentoja mobiilitoimialan kehityksestä ”ICT Enabled Service Business and Innovation” -kurssilla. Näissä TKK:n (nykytermein siis Aalto-yliopiston teknillisen korkeakoulun eli kavereiden kesken ATK:n) luennoissa on se mukava piirre, että opiskelijakunta on kansainvälistä ja tykkää ihan oikeasti keskustella asioista. Kauppakorkeakoulun luennoilla opiskelijoiden ainoa kysymys tuntuu yleensä olevan, tulevatko esitysmateriaalit verkkoon.

Tänä vuonna ICTEC-kurssin läpiviennistä vastaa professori Matti Hämäläinen, joka oli kutsunut päätösluennolle mukaan pari yritysmaailman edustajaa eli Nokialla ja IBM:llä pitkän uran tehneen Timo Teimosen sekä allekirjoittaneen. Kurssin loppukeskustelussa käytiin läpi ajankohtaisia teemoja liittyen palveluinnovaatioihin. Tuttuun tapaan keskustelua syntyi mukavasti. Näin entisenä tutkijana jäin luennon jälkeen miettimään, millaiset teemat nousivat keskustelussa esiin ja mitä ne kertovat ict-alan tämän hetken tilanteesta ja tulevaisuuden näkymistä.

Mistä kurssin loppukeskustelussa sitten oikein puhuttiin? Nokiaa analysoitiin tänäkin vuonna paljon, mutta hyvin erilaisessa valossa kuin aiempina vuosina. Keskustelua herätti kännykkäjätin tuotevalikoiman kilpailukyky Applen ja muiden älypuhelinvalmistajien haastaessa markkinajohtajan varsinkin USA:n markkinoilla.

Nokian sovellusalustojen laaja kirjo ja jäykkyys sai myös kritiikkiä uusien haastajien eli Applen ja Googlen käyttäjäystävällisempien kehitysalustojen rinnalla. Myös Nokian kyvystä kilpailla OVI-palvelullaan ja musiikkikaupallaan Applen ja Googlen liiketoimintamallien kanssa oli aika kriittisiä näkemyksiä. Nokian puolustukseksi todettiin, että analyytikot ja media tekevät aika rajuja päätelmiä pelkästään USA:n markkinoiden pohjalta ottamatta huomioon Nokian vahvaa asemaa muilla markkinoilla.

Näyttää siltä, että ict-maailman marssijärjestys on muuttumassa kovaa vauhtia ja rajusti. Kun vielä muutama vuosi sitten keskustelua käytiin pitkälti Nokian ja operaattoreiden valtataistelusta, käydään kovin taistelu ict-maailman herruudesta tällä hetkellä Googlen, Applen ja Nokian välillä.

Kiinnostava ilmiö on myös Kiinan toistaiseksi vaatimaton rooli palveluinnovaatioissa. Vaikka Kiinan markkinat ovat valtavat ja sikäläisillä yrityksillä olisi paljon resursseja tehdä asioita, tuntuu siltä, että kehitystä vievät eteenpäin USA ja Eurooppa. Edes Korea ja Japani eivät ole enää samanlaisia roolimalleja kuin vielä muutama vuosi sitten.

Ja lopuksi kahvipöytäkeskustelussa esiinnoussut mielenkiintoinen havainto: kuinka moni on huomannut, että Google on luopunut TeleAtlaksen karttojen käytöstä osissa USA:ta? Huhu kertoo, että katuja kuvatessaan Google kerää tietoa myös omien karttojen pohjaksi.

Miten mahtaa Nokia saada Navteq-kaupassa polttamansa miljardit takaisin, jos Google tuo mainosrahoitteisella mallillaan markkinoille uunituoreet kartat ilmaiseksi? Saattaa olla Nokialla keväällä edessä lisää alaskirjauksia viime kvartaalilla tehtyjen NSN-korjausliikkeiden jatkoksi.

Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori, joka on tutkinut mobiili- ja ict-toimialojen kehitystä.

Pöhinää

Suuruudenhullu Supermatrix

Suuria suunnitelmia on hyvä olla, mutta niitäkin kehitellessä on hyvä säilyttää edes jonkinlainen itsekritiikki. Kun Finnet-liitto kertoo propellihattu Risto Linturin suulla, että suunnitteilla oleva Supermatrix on ”uuden sukupolven internet”, alkavat hälytyskellot välittömästi soida.

Keskitys, hajautus, hajautus, keskitys? Siinä kiteytys it-maailman kehityksestä viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajalta. Vielä 1980-luvulla it-arkkitehtuurit rakentuivat pitkälle massiivisten keskuskoneiden ympärille, vaikka minikoneet valtasivat markkinoita vauhdilla. Sitten tulivat pc:t ja lähiverkot, joiden myötä siirryttiin entistä hajautetumpaan maailmaan. Vahva kehitys verkon reunoilla on jatkunut internetin ja älypuhelimien myötä.

Ajatus älyn keskittämisestä verkon solmukohtiin ei ole mitenkään uusi, vaan se on putkahdellut esiin säännöllisin väliajoin. Jo parikymmentä vuotta sitten, kesken voimakkaimman pc- ja lähiverkkobuumin, oli meillä Davassa myynnissä kevennetty työasema, jota myytiin ”network pc” -nimellä. ”Verkko on tietokone” –slogania viljeli aikanaan innokkaasti myös Sun Microsystems, joka ei koskaan oikein päässyt hyötymään monien internetin keskeisen komponenttien omistajuudesta. Sikäli kun tässä internet-maailmassa enää mitään pystyy omistamaan. Vaan eipä ole tuotakaan iskulausetta paljon enää viime vuosina näkynyt, nyt kun internet on osa kaikkea it-maailman tekemistä.

”Äly siirtyy verkon reunoille”, ennusti arvostettu it-alan professori John C. Henderson Austin Mobility roundtable -seminaarissa keväällä 2004. Hänen mukaansa konvergenssi johtaa siihen, että tulevaisuudessa entistä enemmän prosessointivoimaa sijaitsee verkon laidoilla. Lisävauhtia kehitykselle antavat erilaiset sensori- ja ubiikkiratkaisut.

Tunnustan suoraan, että itse olen reunamies, ja siksi uskon pikemminkin Hendersonin visioon kuin Finnetin keskittämistä ajavaan supermatriisiin. Uskon vahvasti siihen, että kuluttajat haluavat edelleenkin nauttia älykkäistä laitteista, joita voivat itse hallinnoida. Supermatrix-markkinoinnissa on kovasti paisuteltu ohjelmistojen päivitysten ja kovalevyjen tuhoutumisten uhkakuvia. Jos reunoiltaan älykäs maailma rakennetaan samaan tapaan käyttäjät huomioiden kuten esimerkiksi Applella on ollut tapana, voidaan käyttökokemus nostaa uudelle tasolle. Lisäksi Supermatrix-hankkeessa teknologia tuntuu olevan itsetarkoitus ja ihmisten elämis- ja asumistottumukset tuntuvat jääneet vähemmälle huomiolle.

Supermatrix-hanketta on markkinoitu myös keinona edistää valokuidun leviämistä. Suomi tuntuu kärsivän vakavasta kuitukateudesta, jonka seurauksena valtiovalta on valmis kaivamaan tarmokkaasti veronmaksajien rahaa maahan. Suomessa valokuitu on uusi ja ihmeellinen asia, jonka uskotaan kääntävän asiat parhain päin. Maailmalla valokuitu on jo peruskauraa, ja sitä on vedetty vuosikaudet runkoverkkoihin ja jopa kotitalouksiin asti niin sanotuissa fiber-to-the-home (ftth) –ratkaisuissa.

Tosiasioiden tunnustuminen on viisauden alku ja valokuituhommissakin on syytä pitää reaaliteetit mielessä. Erään Japanin johtavan laajakaistaoperaattorin toimitusjohtaja totesi pari vuotta sitten, että edes Japanissa ei ole taloudellisesti järkevää vetää valokuitua yksittäisiin kotitalouksiin. Näin siis siitäkin huolimatta, että Japanissa asuu yli 120 miljoonaa ihmistä pinta-alaltaan Suomen kokoisesssa maassa, josta tosin vain kolmasosa on asumiskelpoista. Väestötiheys on siis hieman eri luokkaa kuin meillä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että runkoverkon solmupisteestä matka yksittäisen kuluttajan olohuoneen seinään on huomattavasti lyhyempi kuin Suomen väljässä infrastruktuurissa. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun lasketaan, miten se 200 miljoonan euron investointi Supermatrix-hankkeeseen aiotaan kuolettaa. Toivottavasti tuosta summasta valtaosa tulee yrityksiltä eikä veronmaksajilta erilaisten Tekes- ym. tukien muodossa.

Valtakunnan virallinen pellepeloton Risto Linturi on vuosien varrella visoinut kaikenlaista jännää, ja päässyt ideoineen hypeaikana jopa kansainvälisen median valokeilaan. Aika vähän bisnestä on niistä ideoista tainnut toistaiseksi syntyä. Supermatrix on hyvin Linturin näköinen hanke. Mutta sitä kyllä vähän ihmettelen, että aina fiksuna kaverina pitämäni Petteri Järvinenkin liputtaa hankkeen puolesta. Onkohan Supermatrix-hommassa sittenkin jokin juju, jota en ole vielä hokannut?

Kirjoittaja on vakaumuksellinen reunamies.

Pöhinää

Tietotekniikka pelastaa maapallon

Kun mietitään suomalaisen ict-alan tulevaisuutta, yksi olennainen kysymys on, millaiseen maailmaan ratkaisuja tulevaisuudessa tehdään. Pöhinää-blogi oli mukana pähkäilemässä näitä asioita Teknologiateollisuus ry:n järjestämässä FuturICT Finland 2020 -seminaarissa. Vaikka seminaarin anti jäi lähinnä perinteisten ”meillä on maailman paras koulutusjärjestelmä”- ja ”pienessä maassa meidän on helpompi tehdä asioita” -tyyppisten kliseiden tasolle, seminaarissa ajatusteherättelijänä toimineen Accenturen brittiläisen Mark Spelmanin esitys pisti miettimään asioita.

Sujuvasanaisen britin viesti oli, että yritys- ja it-johdon kannattaa miettiä asioita kolmella eri aikajänteellä eli tämän hetken tilannetta, tilannetta vuonna 2015 ja missä ollaan vuonna 2020.

Juuri nyt eletään nopean muutoksen vaihetta, sillä toisin kuin usein kuvitellaan, laman aikana muutosvauhti usein vain kiihtyy. Epävarmuus leimaa kaikkea tekemistä ja asiat kytkeytyvät entistä tiiviimmin toisiinsa – kaikki riippuu kaikesta. Laman aikana ei siis voi jäädä laakereilleen lepäämään parempia aikoja odottelemaan.

Entä miltä maailma näyttää vuonna 2015? Spelmanin mukaan päällimmäinen kysymys ensi vuosikymmenen puolivälissä on, miten säilyttää talouskasvu tuhoamatta maapalloa. Keskeisinä huolenaiheina ovat ilmastonmuutos sekä veden, ruuan ja fossiilisten polttoaineiden niukkuus maailmassa.

Vuonna 2020 maapallolla on noin miljardi ihmistä enemmän kuin tänä päivänä. Keskeinen kysymys on, mitä tapahtuu nopeasti kasvavalle keskiluokalle esimerkiksi Kiinassa. Väestön ikääntymisen myötä yhteiskunnat joutuvat pohtimaan entistä enemmän, miten varttuneemman väestön tarpeet hoidetaan. Myös kaupungistuminen jatkuu, sillä vuonna 2020 arviolta kolmasosa maailman väestöstä asuu kaupungeissa. Kaupunkien kasvu aiheuttaa päänvaivaa infrastruktuurin rakentajille, mutta samalla laajat infrastruktuurihankkeet tarjoavat ict-alalle paljon potentiaalia.

Teknologiapuolella vuoden 2020 kovia juttuja ovat erilaiset ubiikkiratkaisut ja erityisesti sensoripohjaiset sovellutukset. Prosessointikapasiteetin kasvu jatkuu vahvana ja ict-kapasiteettia ostetaan entistä enemmän palveluna. Energiapuolella alan 75 vuotta vanhat liiketoimintamallit haastetaan joustavammalla, todelliseen kulutukseen perustuvalla laskutuksella, jossa kuluttajat itse vaikuttavat energiankäyttöönsä esimerkiksi kuormitushuippujen hallitsemiseksi. Ympäristöpuolella vuonna 2020 suuria huolenaiheita ovat edelleen ilmasto, vesi, ruoka ja energia. Uhkakuvina ovat myös sodat, terrorismi ja pandemiat.

Aika synkältä näyttää tuo konsultin maalaama kuva seuraavien kymmenen vuoden kehityksestä. Spelmanin mukaan kaikkea tekemistä leimaa jatkossa eräänlainen ”vähemmällä enemmän” -mentaliteetti. Ict-alan toimijoiden kannalta tämä on paitsi uhka myös mahdollisuus, sillä käytännössä ainoa keino saavuttaa tuo ”more for less” -tavoite on hyödyntää tietotekniikkaa entistä tehokkaammin yhteiskunnan kaikissa toiminnoissa.

Olen usein ottanut mukaan vetämiini ”törmäytys-sessioihin” erilaisten megatrendien pohdiskelua saadakseni yritysten ihmiset miettimään asioita vähän uudesta perspektiivistä. Aika usein varsinkin keskijohdon ihmiset saavat näppylöitä tällaisten isojen juttujen miettimisestä. Yritys ei kuitenkaan elä tyhjiössä, joten kannattaa välillä vähän miettiä, mitä täällä meidän maapallollamme oikein tapahtuu tulevina vuosikymmeninä.

Entä miten Suomen käy tässä kehityksessä? Spelman kehotti suomalaisia pitämään kaikessa strategiatyössä mielessä, että Suomi on osa globaalia järjestelmää eikä mikään irrallinen saareke. Palveluiden visioinnissa pitäisi päästä eroon siitä, että mietimme, mitä me suomalaiset voimme kehittää toisillemme.

Aidossa JFK:n hengessä Pöhinää-blogi muotoileekin tämän uuden ajattelutavan seuraavasti: ”älä kysy, mitä yrityksesi voi tehdä Suomen markkinoilla, vaan mieti, mitä Suomi voi tehdä koko maailman hyväksi".

Kirjoittaja on konsultti, joka törmäyttää ihmisiä ja ideoita.

Pöhinää

Syyssiivous Facebookissa

Syksyllä suomalainen alkaa valmistautua talven tuloon hamstraamalla ruokaa varastoon ja raivaamalla kesäkauden roinat nurkista. Vastuuntuntoisena web 2.0 -maailman kansalaisena päätin ulottaa syyssiivouksen myös virtuaalisen maailman puolelle eli Facebook-profiilini, johon oli kertynyt pölyttymään passiivisia kaverikontakteja ja epäkurantteja liiketuttuja.

Ensimmäisenä tuli käytyä läpi iso joukko entisiä työkavereita eräässä suomalaisessa radio- ja tv-yhtiössä. Tämän mainion porukan elämää oli hauska seurata Facebookissa, vaikka ei enää tehtykään yhdessä töitä. Päällimmäisenä syynä näiden kontaktien poistamiseen oli oikeastaan se, että itselle tuli vähän sellainen tirkistelyfiilis seuratessa nuoremman jengin elämän vuoristorataa. Lisäksi nämä Facebook-kontaktit syntyivät silloin, kun itse häärin firmassa kehitysjohtajana ja firman väki käytti naamakirjaa ikäänkuin intran korvikkeena tai ainakin jatkeena. Moraalisesti tuntui siis oikealta poistaa nämä työpaikkasidonnaiset kontaktit.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Kun hetken hurmoksessa tuli poistettua omasta Facebookista vanhoja duunikavereita, jotka olivat sitä porukkaa, joka on Facebookissa kotonaan kuin kala vedessä, muuttui koko Facebook yhtäkkiä aika tylsäksi paikaksi. Vaikka kavereita on edelleen ihan mukavasti, ovat he vanhempaa ja ilmeisesti sen verran kiireistä väkeä, että he eivät kovin paljon päivittele Facebook-statuksiaan. Onneksi muutama aktiivinen naamakirjailija jaksaa päivitellä ahkerasti tilatietojaan ja jakaa kiinnostavia juttuja.

Facebook onkin ihmeellinen verkkosovellus, koska se on jokaiselle käyttäjälleen yhtäaikaa samanlainen ja erilainen: perustoiminnallisuus on kaikille sama, mutta jokaisen näkemä Facebook-ilmentymä on hyvin erilainen. Palvelun anti riippuukin pitkälle siitä, kuinka aktiivisia, hauskoja ja fiksuja ihmisiä sinulla on kavereina.

On mielenkiintoista seurata, miten Facebook kehittyy jatkossa. Alkavatko ihmiset jo vähän kyllästyä päivittämään tilatietojaan, vai tuoko esimerkiksi paikkatiedon hyödyntäminen lisämaustetta Facebook-käyttöön. Tuttu nokialainen on viime viikkoina alkanut lisäillä Ovi-paikkatietojaan Facebook-statukseensa, mikä on ollut ihan hauska lisäpiirre esimerkiksi kaverin ulkomaanmatkoja seuratessa.

Myös Facebook-maailman prinsiipit kavereiden hankkimisessa ja hankittujen kavereiden säilyttämisessä ovat mielenkiintoinen sosiaalinen ilmiö. Korvaako määrä laadun kontakteissa, ja onko Facebook-kontakteilla jokin parasta ennen -päiväys? Ja miten suuri ero on kaverilla ja kaverilla: osa kontakteista pysyy kuranttina koko eliniän, osa kestää ehkä vain lyhyen jakson elämässä. Tutkijoilla riittääkin vielä pitkään pähkäiltävää näiden sosiaalisten medioiden parissa – vielä senkin jälkeen kun Facebook on enää pelkkä muisto vain.

Kirjoittaja on konsultti, joka törmäyttää ihmisiä ja ideoita.

Pöhinää

Brändikupla uhkaa Nokian kurssia

Vaikka Nokia pärjäsi hyvin Interbrandin tuoreessa maailman arvokkaimpien brändien vertailussa sijoittumalla parhaana Yhdysvaltain ulkopuolella pääkonttoriaan pitävänä yhtiönä hienosti viidenneksi, joutuu yhtiö käymään kovaa taistelua operaattoreiden omia brändejä vastaan.

Kännykkävalmistajien ja operaattoreiden välisestä brändisodasta keskusteltiin vilkkaasti vuosikymmenen alussa Cannesin GSM World -konferenssissa, jonka teemana oli mobiilisisällöt. Tuohon aikaan sisällöntuottajat, kuten Disney, Sega ja CNN, pyrkivät vahvasti mukaan mobiilimaailmaan. Operaattoribisneksessä mobiilisisällöistä odotettiin merkittäviä tulovirtoja paikkaamaan hintakilpailussa rapautuvia puhe- ja tekstiviestipalveluiden katteita. Mobiilin sisältöliiketoiminnan läpimurtoa taidetaan odottaa edelleen, mutta eiköhän sekin markkina pikku hiljaa aukea.

Yksi Cannesin keskustelun teemoista oli, kumman brändi on asiakkaiden silmissä vahvempi – operaattorin vai kännykkävalmistajan. Nokia oli tuohon aikaan kovassa kasvussa, joten loppupeleissä kysymys liittyi vahvan Nokia-brändin ja operaattoreiden brändien valtataisteluun. Operaattorit halusivat tuoda omaa logoaan esiin myös päätelaitteissa myymällä kännykät joko täysin omalla brändillään tai vähintäänkin niin sanotulla dual-branding-mallilla, jossa kännykkävalmistajan ja operaattorin logot olivat rinnakkain kapulassa. Operaattorit halusivat myös päästä vaikuttamaan kännyköiden käyttöliittymiin ja palveluvalikoihin, mikä oli monille nokialaisille jo melkoinen kauhistus.

Useimmat kännykkävalmistajat antoivat operaattoreille periksi ja laittoivat nöyrästi operaattorin logon tuotteisiinsa, mutta Nokia piti tiukasti kiinni omasta brändistä kännyköissään. Kun brändiguru John Williamsonilta kysyttiin, kumpi loppupeleissä voittaa, operaattorin vai kännykkävalmistajan brändi, hän veikkasi voittajaksi operaattoreita. Williamsonin mukaan asiakkailla on tiukempi henkinen sidos operaattoriinsa kuin kännykkävalmistajaansa. Nokia on pitänyt määrätietoisesti kiinni omasta linjastaan, vaikka viime aikoina yhtiö on tullut operaattoreita vastaan. Eniten Nokian tiukka linja on hankaloittanut yhtiön asemaa Yhdysvaltojen markkinoilla. Aika näyttää, kuinka paljon Nokian pitää joustaa periaatteistaan, jotta se saisi jalansijaan operaattorivetoisilla markkinoilla.

Joku voi ihmetellä, miksi Interbrandin listalla ei ole sadan arvokkaimman brändin joukossa yhtään teleoperaattoria. Yksi syy on mittaustavasssa: listalle pääseviltä yrityksiltä edellytetään, että liikevaihdosta vähintään kolmasosa tulee kotimaan ulkopuolelta. Suurilla operaattoreilla kotimarkkinan painoarvo bisneksessä on usein erittäin suuri, joten tuo ehto rajaa isot amerikkalaiset, kiinalaiset ja japanilaiset operaattorit pois listalta.

Kokonaan toinen juttu on, ovatko brändien arvostukset ylipäätänsä kohdallaan. Konsulttifirma Booz & Co:n analyysit nostavat esiin mielenkiintoisia asioita kuluttajabrändien arvoista ja arvostuksista. Laajan pitkittäistutkimuksen mukaan useimpien kuluttajatuotteita ja -palveluita tarjoavien yritysten brändien arvostus kuluttajien silmissä on pudonnut tasaisesti viime vuosina. Samaan aikaan brändin osuus yrityksen pörssikurssin muodostumisesta on kasvanut.

Konsulttifirma Booz & Co näkeekin ilmassa tuhon siemenet, sillä brändikupla on hinnoiteltu sisään osakekursseihin. Jos brändiarvot romahtavat muutenkin heikossa hapessa olevilla markkinoilla, voi jälki olla rumaa. Miten realistisella tasolla mahtaa tuo Nokian viidenteen sijaan oikeuttava brändiarvo olla?

Kirjoittaja on konsultti, joka törmäyttää ihmisiä ja ideoita.

Pöhinää

Onko riittävän hyvä tarpeeksi - vai tehdäänkö priimaa?

"Erittäin hyvä ellei täydellinen", lauloi tyttöbändi Mascara biisissään 1990-luvun lopulla. Jim Collinsin kirja ”Hyvästä paras” porskutti pitkään bisneskirjojen myyntitilastojen kärjessä ja Tom Petersin vuonna 1982 ”In search of excellence” -kirja löytyy varmaankin kaikkien vanhan koulukunnan yritysjohtajien kirjahyllystä.

Täydellisyyttä on pidetty hyveenä ja perinteisessä teleoperaattorimaailmassa sitä on aina tavoiteltu vaivoja säästämättä: kun jotain on tehty, on sen pitänyt olla sataprosenttisen testattua ja toimivaa. Mutta sitten tuli internet, jossa asioiden ei enää tarvinnutkaan olla niin viimeisen päälle tehty, kunhan ne toimivat riittävän hyvin.

Mobiilialan kehitystä tutkiessani kiinnitin aikanaan huomiota perinteisen teleoperaattorimaailman ja syntymässä olevan internet-maailman ajatusmallien eroon palveluiden kehittämisessä. Siinä missä vanhan koulukunnan teleinsinööri oli tottunut siihen, että kaiken pitää toimia sataprosenttisen varmasti ennenkuin palvelua tarjottiin asiakkaille, internet-maailman kehittäjillä oli huomattavasti rennompi ote tekemiseen. Webbikehittäjä ajatteli, että jos uusi palvelu näytti toimivan jotakuinkin oikein, saattoi sen hyvin pistää tuotantoon. Korjataan sitten, jos tulee ongelmia.

Kaikki koodaus- ja kehityshommissa olleet tietävät, kuinka työlästä ja kallista niiden viimeisten prosenttien saavuttaminen matkalla täydellisyyteen usein on. Itsellekin oli entisenä vikasietoisten Tandem-tietokoneiden kauppiaana syöpynyt mieleen uhkakuvat, mitä tarkoittaisi jos lentokone, ydinvoimala tai pörssin kaupankäyntijärjestelmä toimisivat vain 99% luotettavuudella. Sataprosenttien toimivuuden saavuttaminen venyttää aikatauluja ja paisuttaa tuotekehitysbudjetteja, minkä seurauksena internet-maailman ”good enough” -mentaliteetilla tuotetut palvelut ehtivät markkinoille paljon ennen täydellisyyteen pyrkivän perinteisen telemaailman tuotoksia. Käyttäjiä ei tuntunut paljon haittaavan, että monien nettipalveluiden kaatuilu oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tuotteen ei tarvitse olla myöskään teknisesti joka suhteessa täydellinen ollakseen kuluttajan mielestä loistava, kuten Applen iPhone on osoittanut.

Tele- ja internet-maailmojen erilaiset ”tuotekehityssyklit” eivät olleet kovin iso ongelma kaupallisen internetin leviämisen alkuaikoina, koska nämä kaksi maailmaa elivät rauhallisesti rinnakkain. Mutta nyt tilanne on muuttumassa radikaalisti, kun internet- ja telemaailmat ottavat kunnolla yhteen. Ensivaikutelma on, että internet-maailman toimijat, kuten Google ja Apple, jättävät telemaailman toimijat taakseen kuin Usain Bolt kilpakumppaninsa Berliinin MM-kisojen satasen finaalissa.

Palveluiden ohella myös tuotemaailmassa riittävän hyvä -filosofia jyrää voimalla. Wired-lehti listasi hiljattain artikkelissaan esimerkkejä tuotteista, jotka monen mielestä olivat liian heikkolaatuisia kyetäkseen koskaan haastamaan markkinoilla jo olevia korkealaatuisia ratkaisuja. Mutta niin vaan sellaisetkin onnettomat tekeleet, kuten mp3, Skype tai miniläppäri löysivät tiensä kuluttajien sydämiin.

Lähivuosina tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten internet- ja telemaailmojen sodassa lopulta käy. Teknisellä tasolla maailmat ovat jo pitkälle konvergoituneet, mutta liiketoimintamallien tasolla nämä kaksi maailmaa edustavat edelleen hyvin erilaisia ajatusmalleja.

Erityisen kiinnostava kysymys on, millaisia valintoja kehittyvillä markkinoilla tehdään tiukasti säädellyn ja muutenkin kurinalaisen telemaailman, ja villin ja vapaa internet-maailman välillä. Tätä tuhannen taalan kysymystä on lähdössä tutkimaan professori Matti Hämäläisen vetämä tutkimustiimi TKK:lla Otaniemessä. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla tuloksia.

Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori, joka on tutkinut mobiili- ja internet-maailmojen kehitystä.

Pöhinää

Verkkopalvelu, joka voi pelastaa Suomen kesän

Suomen kesä on lyhyt, joten hyvien säiden hyödyntäminen maksimaalisesti on suomalaisten mielenterveyden ja fyysisen kunnon kannalta elintärkeää. Erinomainen apuväline tässä hommassa on Ilmatieteen laitoksen kotisivuilta löytyvä, Helsinki Testbed -projektin tuottama sääpalvelu.

Keskiverto suomalainen jaksaa rämpiä läpi talven lumessa ja loskassa, koska ajatus edessä olevasta kesälomasta antaa voimia. Ihmismieli valikoi taitavasti mielen sopukoista muistikuvia aurinkoisista kesäpäivistä terassilla tai järven rannalla aaltojen liplattaessa hiljalleen laiturin tolppiin. Valitettavasti todellisuus on aikalailla karumpaa: kun juhannusaattona istuu kylmässä ja sateessa syömässä hiiltynyttä grillimakkaraa, alkaa isänmaallisempikin henkilö kiroilla Suomen sääoloja.

Koska aurinkoisia ja lämpimiä kelejä on Suomen kesässä niin harvassa, olennaista on optimoida niistä nauttiminen. Tähän tarpeeseen on kehitetty mainio apuväline, joka löytyy Ilmatieteenlaitoksen kotisivuilta. Helsinki Testbed -projektissa rakennettu säätietopalvelu perustuu todellisiin säähavaintoihin eikä mihinkään pekkapoutien epämääräisiin ennusteisiin. Palvelu näyttää lähes reaaliajassa Hanko-Hämeenlinna-Lahti-Loviisa-akselin eteläpuoleisen alueen sade- ja lämpötilatiedot.

Itse olen käyttänyt Helsinki Testbed -palvelua aktiivisesti koko kesän pyöräily- ja tennisharrastusten takia. Palvelu on toiminut mainiosti: olen kesän aikana porhaltanut polkupyörällä pitkin eteläistä Suomea noin 4 000 kilometriä eräänlaisena pyörillä kulkevana säähavaintopallona. Pilvisinäkin päivinä, kun oma silmämääräinen arvio säätilasta oli vahvasti kallellaan sateen suuntaan, hyppäsin rohkeasti pyörän selkään tai lähdin vaimon kanssa tenniskentälle, koska sääpalvelun mukaan sadetta ei ollut luvassa. Kesän lähes seitsemänkymmenen fillarilenkin aikana vain yhden kerran niskaan ryöpsähti vettä vastoin Helsinki Testbed -palvelun lupauksia, mutta silloinkin kyseessä oli vain lyhytaikainen ja paikallinen sadekuuro.

Helsinki Testbed -sääpalvelu toimii siedettävästi myös kännykän selaimella. Joskus pidemmillä pyörälenkeillä olen juomatauolla tarkistanut sääpalvelun animaation avulla, mihin suuntaan sadepilvet ovat liikkumassa. Tarvittaessa reittivalintoja on voinut muuttaa vielä lennossa reaaliaikaisen tiedon pohjalta.

Toivotaan että Helsinki Testbed -projektin veturiyritykset Ilmatieteen laitos ja Vaisala pitävät tämän mainion palvelun saatavilla jatkossakin. Palvelun verkkosivuilla luvataan, että palvelu jatkuu ainakin lokakuun 2009 loppuun, mutta näin hyödyllistä ja toimivaa palvelua ei pitäisi missään tapauksessa lopettaa. Saitille kannattaisi myydä vaikka ulkoilijoille ja urheilijoille suunnattuja mainoksia – tiedän että esimerkiksi monet golfaajat hyödyntävät palvelua.

Parhaat verkko- ja mobiilipalvelut ovat hyödyllisiä ja helppokäyttöisiä. Helsinki Testbed -palvelussa ei ole mitään ylimääräisiä kuorrutuksia, palvelu itsessään on vaan niin mainio. Toivottavasti Tekesiltä ja muilta toimijoilta löytyy rahaa jatkossakin palvelun kehittämiseen meidän ulkoilijoiden iloksi. Jos sää kiinnostaa ja satut asumaan eteläisessä Suomessa, niin kannattaa käydä tutustumassa palveluun.

Kirjoittaja on konsultti, joka törmäyttää ihmisiä ja ideoita.