Pöhinää

Pöhinää

Akkurajoitteinen nokialainen pilasi joulutunnelman

Vaikka Nokian kännykät eivät ole enää nykymaailmassa aina ihan sitä kuuminta hottia, niin yhtiön laatuun on perinteisesti voinut luottaa. Mutta niinhän siinä kävi, että sen kerran kun tehtaan laadunvarmistus pettää, sattui se juuri joululahjaksi annetun Nokian matkapuhelimen kohdalla.

Vanhemman pojan joululahjatoivelistalla oli uusi kännykkä. Kaveri nimittäin tuhoaa kapuloita sellaista tahtia, että jos keskivertokäyttäjän kännykän käyttöikä olisi yhtä lyhyt, huitelisi Nokian osake kovan kysynnän siivittämänä jossain 35 euron tietämillä. Nuoren miehen ykköstoive oli tietenkin iPhone, mutta päätelaitteen lyhyen eliniänodotteen ja käyttäjän kovan puheminuutti- ja sms-kulutuksen takia iPhone ei tuntunut kokonaistaloudellisesti järkevältä. Joulupukki päätyikin sitten isänmaallisesti Nokian tuotteeseen.

Kun joululahjoja avattiin, kirvoitti joulupukin tuoma matkapuhelin pakkauksen perusteella hyväksyvät murahdukset saajan suusta, vaikka Applen kännykkää ei tullutkaan. Mutta sitten iski pettymys: avaamattomasta myyntipakkauksesta puuttui akku! Joulutunnelma sai kovan kolauksen, kun karmea totuus valkeni. Vanha Helkaman polkupyörämainoksen slogan ”vain pakki puuttuu” vääntyi väkisinkin mielessä nokialaiseen versioon ”vain akku puuttuu”.

Niin jäi uunituore joululahja odottamaan seuraavaa arkipäivää. Operaattorin myymälässä joululahjaksi saatu paketti sai kylkeensä DOA-leiman ja aloitti tiensä takaisin valmistajalle. Uudesta paketista löytyi toimiva laite tarvikkeineen. Myyjän kommentti ”näitä silloin tällöin tulee” ei paljon tilanteessa lohduttanut.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä kohtaa laadunvarmistus on pettänyt, jos tehdaspakkauksesta puuttuu akku. Sarjanumeron perusteella pystytään elektroniikkatuotteet jäljittämään hyvinkin tarkkaan tietylle tuotantolinjalle ja testaajalle saakka. Mutta tuota jouluaaton pettymystä ei hyväkään selitys poista. Nuoremman pojan lahjaksi saamassa iPodissa ei näitä ongelmia ollut. Ryhdistäydy, Nokia!

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n myyntijohtaja.

Pöhinää

Hiiri kellisti raavaan miehen

Ainahan näistä jutuista kuulee tarinoita tutuilta, mutta ei sitä usko ennen kuin osuu omalle kohdalle. Nimittäin sitä miten ärsyttävä vaiva tällainen hiirikäsi tai tenniskyynärpää voi olla.

Nyt on raavas mies kärvistellyt kohta kolme viikkoa oikean käden hermosärkyjen kanssa. Jatkuva kipu haittaa työntekoa ja pilaa yöunet. Sitä ne pitkät viikonloput koneen ääressä ilman taukoja tekivät.

Työpaikkalääkärin diagnoosi oli, että hiirikäden lisäksi jumissa on myös hartiat. Jumituksen pitäisi häipyä ajan myötä tulehduskipulääkkeiden, levon ja venyttelyn voimalla. Vaan eipä tunnu nuo rohdot tehoavan ainakaan nopealla aikataululla. Fysioterapeutti löysi montakin herkullista jumituskohtaa, mutta ei sieltäkään mitään pikaparannusta löytynyt. Onneksi on joulu tulossa, niin ei tarvitse istua tietokoneen ääressä. Tämä kirjoittaminen ja hiiren käyttö ei ole nimittäin mitään herkkua, kun on hermot jumittaa ja sormet on tulessa.

Näin kamppailulajien harrastajan näkökulmasta kaiken maailman hiirikädet ja tenniskyynärpäät ovat vähän neitimäisiä vaivoja. Olisi edes nenä murtunut tai reisiluu poikki, niin olisi vähän katu-uskottavuutta seurakavereiden suuntaan. Mutta nyt on pakko tunnustaa, että tällaiset hermokivut saavat isonkin miehen nöyräksi.

Tasa-arvo on siis toteutunut tässäkin asiassa, kun it-alalla työskentelevät miehet kärsivät erilaisista toimistotyöntekijöiden vaivoista. Ennen vanhaan sentään miesten vaivoja olivat lähinnä sirkkelissä kadonneet sormet tai karhun kanssa metällä painiessa tulleet verinaarmut.

Mutta ei auta itku markkinoilla. Nyt vaan päivittäistä satujumppaa hartioille ja riittävät tiukat kipulääkkeet peliin, niin kyllähän tämä tästä vielä iloksi muuttuu. ”Se parhaiten nauraa, jolla on vahvin lääkitys” luki naapurinpojan t-paidassakin. Asiassa taitaa olla vinha perä.

Kovia uhrauksia on jouduttu tämän pahuksen käsivaivan takia tekemään. Erityisesti harmittaa kavereiden pikkujoulujen mikroautokisan jääminen väliin, puhumattakaan jatkoista eräässä helsinkiläisessä tex-mex-kuppilassa. Myös joulunpyhiksi suunniteltu Gran Turismo 5 –kisaviikonloppu jää odottelemaan kuskin toipumista.

Kun hätä on suurin, on apukin usein lähellä. Ratkaisuksi hiirikäsivaivoihin Facebook-kaveri ehdotti iPadin hankkimasta: jos ei ole hiirtä, ei voi tulla ongelmia hiirikädenkään kanssa. Fysioterapeutin mukaan ihmisen kädessä on hurja määrä erilaisia lihaksia ja muita läskinkappaleita, jotka mahdollistavat käden hienot liikeradat. Kännykän tai tietokoneen näytön tökkiminen sormella on ihmislajin evoluutiossa sen verran uusi ilmiö, että veikkaanpa edessä olevan uusi terveydellinen riski, nimittäin kosketusnäyttösormi.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n myyntijohtaja.

Pöhinää

Arjen tietoyhteiskuntaa rakentamassa

Erilaisissa tietoyhteiskuntavisioissa korostuvat yleensä hienoimmat laitteet ja nopeimmat verkkoratkaisut, mutta usein ne arjen tietoyhteiskunnan kehittymisen kannalta hyödyllisimmät jutut hoituvat aika peruspalikoilla.

Viikonloppuna tuli toimittua monille it-alan ihmisille tutussa roolissa eli mikrotukihenkilönä lähisukulaiselle, joka oli muuttanut uuteen asuntoon ja jonka pc oli tullut tiensä päähän. Ihme kyllä, kerrankin laitekannan uudistaminen, muutto uuteen konesaliin ja tietoliikenneyhteyksien päivittäminen sujuivat kaikki ongelmitta. Hitaaksi jäänyt pojan pelikone löysi uuden elämän seniorikansalaisen sähköposti- ja laskunmaksulaitteena, ja nettiyhteys saatiin käyttöön saman tien mokkulan avulla.

Näin freelance-mikrotukihenkilön näkökulmasta erityisen hauska juttu oli saada nettiyhteys rakennettua helposti ja edullisesti. Kun vähempikin kaista riittää, saa kiinteähintaisen langattoman datayhteyden tänä päivänä todella halvalla. Positiivista on myös se, että asennus on helppoa kuin heinän teko, eikä asiakkaan tarvitse odotella viikkotolkulla jonkin adsl-yhteyden kytkemistä.

Vaikka alle yhden megabitin siirtonopeudet ovat tehokäyttäjän näkökulmasta onnettoman hitaita, riittävät ne hienosti monille matti ja maija meikäläisille. Näitä laajakaistanopeuksia pähkäillessä nousee pakostakin mieleen kansallinen laajakaistastrategia, jonka tavoitteena on saada 100 megabitin laajakaistayhteydet kaikkialle Suomeen: onko tällaisille nopeuksille todellista tarvetta vai onko kyse lähinnä virkamiesten halusta saada Suomi takaisin erilaisten kv-vertailujen kärkeen? Pitääkö demokratian nimissä kaikille kansalaisille olla tarjolla autobaana, kun hyväkuntoinen kantatie riittäisi? Varsinkin kun autotkaan eivät ole mitään Ferrareita eivätkä kuskit mitään kimiräikkösiä – onneksi.

Kansantalouden näkökulmasta tietoyhteiskunnan edellyttämiä laajakaistayhteyksiä rakennettaessa kannattaisi pyrkiä maksimaalisten nopeuksien sijasta optimaalisiin nopeuksiin. Nyt Suomi kaivaa rahaa maahan tilanteessa, jossa rahoille olisi muutakin käyttöä. Tietysti ict-alan kannalta on positiivista, että kerrankin tällaista aluekehitysrahaa ohjautuu muuallekin kuin perinteisiin siltahankkeisiin.

Lueskelin paikallislehdestä (Aamuposti 25.11.2010), miten kunnissa ihmetellään huuli pyöreänä koko laajakaistatouhua. ”Tilanne on sekava”, totesivat Riihimäen ja Hyvinkään kaupungininsinööri ja tekninen johtaja yhteen ääneen. Etenkään kunnat eivät tiedä, mikä niiden rooli tässä sirkuksessa on. Periaatteellisena ongelmana tuntuu olevan, että poliitikot ja ministeriön virkamiehet ovat päättäneet, mitä ihmiset tarvitsevat. Yleensä markkinataloudessa homma on toiminut toisin päin.

Yllättäen maailmasta löytyy vielä Suomen laajakaistatouhua kunnianhimoisempiakin hankkeita. Etelä-Koreassa puuhaillaan jo 1000 megabitin yhteyksien rakentamista vuoteen 2012 mennessä (KL 2.12.2010). Mielenkiintoista nähdä, millaisilla 4D-palveluilla nuo kaistat saadaan hyötykäyttöön.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että kotitoimistolle olisi ihan kiva saada vaikka tuollainen 100 megan laajakaistayhteys. Kun parin megan yhteyden päässä roikkuu pahimmillaan kaksi it-alalla työskentelevää vanhempaa sähköpostien kimpussa ja perheen kaksi teini-ikäistä internet-natiivia dataamassa, niin kyllähän homma välillä vähän tökkii. Mutta tätä varten on keksitty segmentointi eli tarjotaan kullekin käyttäjäryhmälle heidän tarpeidensa mukaiset yhteydet. Priiman tekeminen on suunnitteluvirhe, jos hyväkin riittäisi – kuten eräs koneinsinööri totesi aikanaan Pöhinää-blogin kommentissaan.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n myyntijohtaja.

Pöhinää

Mobiilisovellusten toinen tuleminen

Viime kuukausina on keskusteluissa asiakkaiden kanssa noussut esiin kiinnostus yritysten perussovellusten mobilisointiin. Tuntuu siltä, että vuosituhannen alun mobiilihypen aiheuttamien krapulavuosien jälkeen on usko palaamassa siihen, että uuden sukupolven älypuhelimella voisi olla yrityksissä jotain hyötykäyttöäkin. Samaa viestiä tuli hiljattain Gartnerin Cannesin symposiumista, jossa mobiilisovellukset löytyivät kakkostilalta kuumien teknologioiden listalla.

Sinänsä keskusteluissa esiin nousseet sovellutukset ovat vanhoja tuttuja, joita aikanaan konsulttihommissa ideoitiin operaattoreiden kanssa. Uutta sen sijaan on se, että tahtipuikkoa heiluttavat nyt yritykset itse, eikä operaattoria ole rahastamassa välissä. Mobiilipalveluiden maailma on avautunut, ja uudessa ip-pohjaisessa maailmanjärjestyksessä on uusien toimijoiden helpompi päästä ekosysteemiin mukaan.

Moni asia puhuu hyötysovellusten uuden tulemisen puolesta. Päätelaitteissa on enemmän suorituskykyä ja paremmat näytöt kuin ennen. Mobiiliverkot ovat aivan eri tasolla kuin muutama vuosi sitten, onhan meillä useammallakin operaattorilla Suomen parhaat ja kattavimmat mobiiliverkot. Kiinteähintaisten datapakettien myötä kuluttajatkin ovat uskaltautuneet iPhoneillaan ja muilla uusilla kapuloillaan lataamaan sovelluksia ja sisältöjä. Useat teknologiatrendit näyttäisivät siis olevan suotuisassa asennossa.

Mutta soraääniäkin on kuulunut. Moni näkee iPhone-hehkutuksessa samanlaista hypetystä kuin wap-huuman aikana konsanaan. Onhan se hienoa kertoa yrityksen johtoryhmälle, että nyt meidänkin verkkopankin saa iPhoneen, vaikka kyseisen laitteen markkinaosuus pankin tärkeimmissä kohderyhmissä olisi marginaalinen. Tosin on todettava, että tänä syksynä ovat monet tutut yritysjohtajatkin innostuneet hankkimaan iPhoneja, vaikka osa heistä on entisiä Nokian johtajia. Tai ehkä juuri siitä syystä. Maanpetturuutta, sanon minä. Vähän niin kuin ostoksilla käynti Lidl-myymälässä. Miten käy Nokian, jos me suomalaisetkin hylkäämme sen vain sen vuoksi, että yhtiö ei osaa enää tehdä käytettävyydeltään ja muotoilultaan kilpailukykyisiä tuotteita?

Itse uskon kännykän hyötysovellusten yleistyvän voimakkaasti seuraavien parin vuoden aikana. Onhan meillä jo tänä päivänä monia arkea helpottavia mobiilipalveluita, kuten erilaiset ajanvaraus- ja asiakaspalvelusovellukset, tai vaikkapa lentoyhtiön check-in-palvelut. Sähköpostikin taipui hitaan alkuvaiheen jälkeen tyylikkäästi kapulaan, joten miksi eivät muutkin viestintäratkaisut.

Täytyy vain toivoa, että orastavaa hyötysovellusten leviämistä ei hypetetä kuoliaaksi. Yritysjohdon päätöksentekoon kuuluu valitettavan usein malli, että kun johonkin asiaan on kerran otettu kielteinen kanta, sitä ei muuteta, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. Edellinen mobiilihype jätti monelle päättäjälle sen verran syvät traumat, että liiallinen hehkutus mediassa voi kääntyä hyvää asiaa vastaan.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n konsultointiliiketoiminnan johtaja.

Pöhinää

Onneksi on viikonloput

Paljon on vettä ehtinyt virrata Vantaassa sitten viime Pöhinää-vuodatuksen. Syynä pitkäksi venähtäneeseen päivitysväliin on ollut työpaikan organisaatioruletissa kohdalle sattunut muutos, jonka seurauksena toimenkuva muuttui konsultointijohtajan viisasteluhommista myynnin vetäjän raakaan duuniin.

Uuden myyntiyksikön rakentaminen on ollut sen verran iso urakka, että ajankäyttöä on joutunut miettimään uusiksi. Uusiin alaisiin tutustuminen, myyntitilanteen läpikäynti, asiakassuunnitelmien päivittäminen ja miljoona muuta juoksevaa asiaa varmistivat sen, että mihinkään muuhun kuin suoraan päivän tehtäviin liittyviin juttuihin ei jäänyt aikaa.

Mutta nyt alkaa työkuormat olla taas hallinnassa, joten aikaa riittää muuhunkin mielenkiintoiseen – kuten Pöhinää-blogin kirjoittamiseen.

Siinä määrin tämä alkusyksyn työtehtävien maanvyöry kuitenkin pysäytti, että ajankäyttöä tulee seurattua normaalia tarkemmin. Kun kyselin tutuilta myyntijohtajilta heidän kokemuksistaan myynnin vetäjän roolissa, he varoittelivat että myyjät ”varastavat” myyntijohtajan ajan, jolloin työt jäävät tehtäväksi iltaisin tai viikonloppuisin. Näinhän siinä on tosiaan käynyt. Toisaalta kuitenkin myyjien casejen seuraaminen ja sparraaminen on yksi uuden tehtävän mukavimpia puolia.

Mutta onneksi on viikonloput, niin ehtii hoitaa rästihommat ja kahlata läpi sähköpostit. Tästä sähköpostien viikonloppurumbasta esitti johtamiskonsultti Esko Kilpi mielenkiintoisia näkemyksiä erään kumppanimme aamuseminaarissa viime viikolla. Kilpi totesi, että ihmisten työtä ei tänä päivänä ohjaa enää esimies tai mikään suunniteltu prosessi, vaan sähköposti.

Erityisen huolestuttavaa oli Kilven mielestä se, että porukka istuu hakkaamassa sähköposteja viikonloput – erityisesti sunnuntai-illat näyttävät olevan monelle suosittu hetki sähköpostihippasille. Tämäkin olisi vielä hyväksyttävissä, jos väki saisi vastaavasti pidettyä ylimääräistä vapaata arkipäivinä. Näin ei vain taida kovin monessa tapauksessa olla.

Vähän tuli itsellekin huono omatunto Kilven juttuja kuunnellessa, kun tulee alaisille ja kolleegoille lähettyä paljon sähköpostiviestejä viikonloppuisin. Osalle uusista alaisista piti alussa painottaa, että ei niihin pomon viesteihin tarvitse viikonloppuna vastata.

Ainakin allekirjoittaneella sähköposti toimii ajansiirtokeinona, koska kyseisen median luonteeseen kuuluu olennaisesti asynkronisuus eli että lähettäjän ja vastaanottajan ei tarvitse olla yhtäaikaa linjoilla. Ja loppupeleissä ne oikeasti tärkeät ja kiireelliset hommat hoidetaan joka tapauksessa suullisesti.

Sähköpostia on helppo syyttää aikasyöpöksi, mutta minusta sähköposti on oikein käytettynä yksi parhaista tuottavuustyökaluista. Sen käytössä pitää vaan huomioida vastapuolen mieltymykset ja tottumukset. Ei kannata leimata koko työkalua, jos jotkut käyttävät sitä väärin: sähköposti on apuväline, jota pitää osata käyttää ihmisten preferenssit tunnustaen ja ihmisten aikaa kunnioittaen.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n konsultointiliiketoiminnan johtaja ja hänellä on tapana istua sähköpostihippasilla sunnuntai-illat.

Pöhinää

Synkkä ja epäluuloinen kansa

Taas kerran piti oikein pysähtyä ihmettelemään meidän suomalaisten synkkää sielunmaisemaa, kun lueskeli Microsoftin uuden tutkimus- ja tuotekehityskeskuksen perustamisesta kertoneen uutisen kommentteja Talentumin sivustoilla. Siinä missä moni eurooppalainen olisi aidosti innostunut amerikkalaisen ohjelmistojätin päätöksestä investoida tutkimuskeskukseen Suomen kaltaisessa pienessä maassa, näkee suomalainen hankkeen taustalla välittömästi kieroja salajuonia.

Uutiskommenteissa arveltiin, että Microsoft yrittää värvätä lupaavia nuoria koodareita aivopestäväksi yhtiön leiriin. Mikä pöyristyttävintä, tutkimuskeskus on uutisen mukaan tarkoitus perustaa Aalto-yliopiston yhteyteen. Ja koska Aalto-yliopistoa rahoitetaan julkisin varoin, oli erään kommentoijan näkemyksen mukaan kyseessä rahansiirto Suomen valtiolta amerikkalaisyritykselle.

Microsoftin päätös tutkimus- ja kehityskeskuksen perustamisesta onkin siis katala juoni saada käsi Suomen valtion taskuun. Toinen salaliittoteoria liittyy avoimen lähdekoodin käyttöön julkisella sektorilla. Pyrkiikö Microsoft vaikuttamaan julkisen sektorin valintoihin esiintymällä innovaatiojärjestelmän hyväntekijänä? Erään kommentin mukaan rahavirtojen kääntäminen oikeasti Suomeen päin vaatisi avoimen lähdekoodin käyttöä ja markkinoiden luomista kotimaisille toimijoille. Tutkimuskeskuksen avulla Microsoft yrittää vain suojella suuria lisenssitulojaan julkisen sektorin puolelta.

On tietysti hienoa, että meiltä suomalaisilta löytyy kriittistä medialukutaitoa siinä määrin, että haluamme nähdä uutisten pintaa syvemmälle. Mutta joskus mekin voisimme vähän hellittää vannetta pään ympärillä ja olla ihan aidosti iloisia, kun jotain positiivista tapahtuu. Sillä edellä kuvatuista mahdollisista Microsoft-maailman lieveilmiöistä huolimatta on hyvä juttu, että johtava ohjelmistotalo näkee Suomen kiinnostavana toimintaympäristönä.

Sekin on hienoa, että Aalto-yliopisto herättää kiinnostusta maailmalla, vaikka siellä työskentelevät ihmiset tietävät hyvin, että matkaa Aalto-vision toteutumiseen on vielä paljon. Asiat ovat sitä miltä ne näyttävät, joten jos isot ulkomaiset toimijat pitävät Suomea ja erityisesti Aalto-yliopiston kulmia houkuttelevana sijoittautumispaikkana, niin ei nyt ainakaan itse yritetä pilata sitä mielikuvaa.

Uudet avaukset Suomen innovaatioympäristössä ovat olleet viime vuosina aika vähissä, mistä kertoo tutkimuskeskus-uutisen saama laaja palstatila. Ja nimenomaan positiivisia uutisia tämä paikallaan polkeva kansakunta kaipaa.

Tätä taustaa vasten on hieno asia, että Microsoftin maayhtiön vetäjä Ari Rahkonen on valmis sovittamaan isänmaallista hattua päähänsä ja ajamaan suomalaiset ulos poteroistaan. Kansallisen unilukkarin paikka onkin nyt vapaana, kun Jari Sarasvuo ei jaksa enää sauhuta entiseen malliin ja Mikael Jungner siirtyy turhautumisensa liike-elämään lehtien palstoilla purettuaan hörhöilemään politiikan puolelle.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n konsultointiliiketoiminnan johtaja.

Pöhinää

Ketterää konsultointia?

Ketterien menetelmien käyttö ohjelmistokehitysprojekteissa on pikku hiljaa yleistymässä, ja samaa filosofiaa halutaan soveltaa nyt myös johdon konsultoinnin hankkeissa.

Eräässä isossa, parhaillaan kilpailutusvaiheessa olevassa julkisen sektorin sähköisten palveluiden esiselvityshankkeessa asiakas on linjannut, että esiselvitysvaiheen tehtävien työmuotojen tulee perustua ketterien menetelmien periaatteeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työtehtävät tulee jaksottaa 2–4 viikon jaksoihin eli sprintteihin. Kunkin jakson alkuvaiheessa työtehtävät tarkennetaan ja ohjeistetaan projektiryhmässä, joka myös hyväksyy tai hylkää työtehtävän jakson päätyttyä.

Asiakas ei siis vaadi minkään tietyn ketterän menetelmän käyttöä, vaan haluaa esiselvityksen konsultointityöhön mukaan ketterien menetelmien filosofiaa: selkeän tavoiteasetannan, lyhyet iteraatiot ja tulosten arvioinnin säännöllisin väliajoin. Kuten eräs ohjelmistohankkeita työkseen tekevä kollega totesi, nämä prinsiipit voi saavuttaa ilman varsinaisia ketteriä menetelmiäkin. Itse asiassa esimerkiksi scrum-menetelmän käyttö voisi olla haastavaa tämän tyyppisessä projektissa.

Kokeneita projekti-ihmisiä ketterien menetelmien hehkutus taitaa vähän ärsyttää. Scrum on ihan hyvä lähestymistapa, mutta ei sekään yksinään ratkaise määrittely- tai sovelluskehityshankkeiden haasteita. Itse olin projektipäällikkönä erään suuren tietoliikennealan yrityksen konseptointihankkeessa, jossa haluttiin soveltaa scrum-lähestymistapaa.

Suurimmaksi haasteeksi nousi projektin omistajien ajankäyttö, sillä työskentelytapa vaatii nopeaa tiedonkulkua ja päätöksentekoa. Jos ohjausryhmän jäsenet eivät ehdi panostaa projektiin, ei ketteristä menetelmistä ole juurikaan iloa.

Suurin hyöty ketterien menetelmien periaatteiden tuomisesta esimerkiksi johdon konsultoinnin hankkeisiin taitaakin liittyä juuri kommunikaation parantamiseen. Kommunikaatio on keskeinen ja kriittinen osa kaikkia kehittämishankkeita riippumatta siitä, ollaanko johdon konsultoinnin, it-konsultoinnin vai sovelluskehityksen maailmassa. Ketterät menetelmät pakottavat projektitiimin tiiviiseen yhteydenpitoon, joten siinä mielessä ne voivat olla oikein nautittuna oivallinen lisä projektityön ihmeelliseen maailmaan.

Kannattaa kuitenkin varoa turhaa hypetystä ketterien menetelmien suhteen, jotta ei käy kuten sosiaalisen median maailmassa, jossa jokainen vanha Lotus Notes -järjestelmäkin onkin yhtäkkiä some- ja web 2.0 -maailmaa, tai it-sovelluspalveluissa, joissa monet perinteisetkin palvelumuodot ovat hetkessä maagisia pilvipalveluita.

Selkeä tavoiteasetanta ja hyvä kommunikaatio ovat hyviä tavoitteita kaikille projekteille riippumatta taustalla olevasta projektityön filosofiasta.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n konsultointiliiketoiminnan johtaja.

Pöhinää

Työblogin tarkoitus

Aina ei tule ajatelleeksi, että vaikka itsellä on omassa päässä kirkas visio siitä, mitä ollaan tekemässä, voi tekemisen tarkoitus olla muille ihmisille hämärän peitossa.

Näin kävi myös firmamme sisäiselle blogille, johon olen parin kuukauden ajan kirjoitellut enemmän tai vähemmän älyllisiä juttuja otsikon KonsulttiCorner alla. Viime viikolla nimittäin yksi blogijuttujen aktiivinen kommentoija Unkarin-toimipisteestämme kirjoitti kommentissaan, että tällainen firman sisäinen blogi on ihan kiva juttu, mutta hän ei ole täysin ymmärtänyt sen tarkoitusta.

Allekirjoittaneen pitää nyt tietysti katsoa peiliin ja miettiä, tuliko talon sisäisten blogien tavoitteet ja tehtävät viestittyä kunnolla firman väelle.

Omassa päänupissa tavoite oli selvä: blogien tehtävänä on edistää tiedon ja ideoiden leviämistä, ja sitä kautta auttaa yhtiötämme menestymään sekä tehdä ajatustenvaihdon myötä työnteosta antoisampaa.

Aika kova tavoite. Ensimmäinen haaste on, että ihan kaikilla ihmisillä ei taida olla samanlaista pohjatonta uteliaisuutta kuulla jatkuvasti uusista, mielenkiintoisista asioista, joita maailmalla tapahtuu. Rehellisyyden nimissä aika monet ihmiset käyvät töissä, koska siitä maksetaan palkkaa. Ne suuremmat intohimot liittyvät vapaa-aikaan ja harrastuksiin. Vielä harvempi etsii kiinnostavia ratkaisuja oman työn tai toimialan ulkopuolelta löytääkseen tapoja tehdä vanhoja asioita fiksummin, tai vielä parempi, ihan uudenlaisia juttuja, joita muut eivät ole vielä keksineet.

Oma visioni meidän kaltaisemme asiantuntijaorganisaation kehittämisestä on valjastaa yli kahdensadan it-alan asiantuntijan ideat ja oivallukset yhtiön kehittämisen moottoriksi: jos jokainen työntekijä keksisi vuodessa vaikka yhden idean, miten yhtiömme voisi toimia fiksummin, löytää uutta liiketoimintaa tai vaikka tehdä työnteosta hauskempaa, niin siinä olisi yrityksen johdolle aika hyvä kehittämishankkeiden pesämuna.

Kun olin IBM:llä töissä 1980-luvun lopulla, erilaisissa materiaaleissa vilahteli teksti ”Think!”. Kyseessä oli IBM:n perustajan Thomas Watsonin jo vuonna 1915 lanseeraama slogan, joka oli vielä 70 vuotta myöhemmin voimissaan. Watson halusi innostaa IBM:n työntekijöitä kertomaan ideoistaan yhtiön kehittämiseksi. Hän lanseerasi myös avointen ovien politiikan, jotta työntekijöiden olisi helppo päästä kertomaan yrityksen johdolle ideoistaan tai epäkohdistaan. Olisi hienoa, jos sosiaaliset mediat voisivat toimia yrityksen sisällä eräänlaisena avointen ovien politiikan web 2.0 -versiona, jossa yrityksen työntekijöiden ideat pääsisivät helposti esiin, jalostuisivat keskustelussa ja tulisivat nopeasti myös yrityksen johdon tietoisuuteen.

Itse olisin tyytyväinen, jos KonsulttiCorner-blogini saisi firmamme ihmiset miettimään. Miettimään työtään, asiakkaitaan, markkinatilannetta, teknologioita, yhteiskunnan kehitystä – tai ylipäätänsä elämää eri kanteilta. Ainoa keino menestyä pitkällä tähtäimellä on kyetä uudistumaan ja sopeutumaan muuttuvaan kilpailutilanteeseen. Monilla menestyvilläkin yrityksillä ajattelu tahtoo unohtua, kunnes havahdutaan kylmään todellisuuteen. THINK!

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n konsultointiliiketoiminnan johtaja.

Pöhinää

Teknologioiden hautausmaa

Vuodentakaista valtionhallinnon johdon konsultoinnin palveluiden Hansel-kilpailutusta käsitellyttä Pöhinää-blogia etsiessä sattui silmään toinen viimekeväinen Pöhinää-juttu, jossa pohdittiin mobiili-tv:n kohtaloa.

Mobiili-tv:n leviämistä vauhdittamaan perustettiin keväällä 2009 LVM:n toimesta työryhmä, jonka piti keksiä lääkkeet dvb-h-pohjaisen kännykkätelevision markkinan avaamiseksi. Arvovaltaisen työryhmän johtopäätös syyskuussa 2009 oli, että markkinat määräävät mobiilitelevision tahdin. Ei kovin yllättävä havainto. Syksyn jälkeen ei mobiili-tv-asioista ole julkisuudessa paljon puhuttu. Alkaa näyttää siltä, että teknisesti hieno dvb-h-standardi ei löydä ikinä tietään markkinoille. Ei vaikka LVM, Nokia ja Euroopan komissio pistivät kaiken arvovaltansa peliin tämän eurooppalaisen kännykkätelevisiostandardin puolesta.

Mobiili-tv:n kohtalo on vähän samanlainen kuin Visual Radio –konseptin, jota Nokia ja HP toivat aikanaan markkinoille. Itse seurasin FM-radiolähetyksen ja siihen liittyvän datapohjaisen sisällön yhdistävän konseptin kehittymistä ensin konsulttina ja myöhemmin mediatalo SBS Finlandin uusista medioista vastaavana kehitysjohtajana. Visual Radio –touhun siirtyminen HP:lta radioasemajärjestelmien markkinajohtajalle RCS:lle vei konseptia paljon eteenpäin, mutta valitettavasti kännykänkäyttäjät eivät löytäneet Visual Radio –ominaisuutta kapuloistaan, vaikka ominaisuus oli mukana käytännössä kaikissa radiolla varustetuissa kännyköissä. Joskus paperilla ihan hyvältä vaikuttava idea ei vaan lennä.

Mobiili-tv:n haasteet ovat vieläkin suuremmat, koska dvb-h-omaisuus on mukana vain murto-osassa kännyköistä. Lisäksi tekijänoikeuskiistat hankaloittavat sisältöjen tuomista kännykkätelevisioon. Vähäinen käyttäjämäärä ei houkuttele laitevalmistajia, sisällöntuottajia eikä mainostajia, joten noidankehä on valmis. Harmi sinänsä, sillä digitaalinen mobiili-tv on kuvan- ja äänenlaadultaan erinomainen palvelu, ja televisio sopisi hyvin ajantappovälineeksi kännykkään esimerkiksi VR:n junia odotellessa.

Näyttää siltä, että jossain on entisten lupaavien teknologioiden hautausmaa, joka muistuttaa Tarzan-kirjoista tuttuja elefanttien hautausmaita. Sinne hiipuvat teknologiat raahautuvat tekemään kuolemaa, kunnes ne autuaasti unohdetaan. Oma veikkaukseni seuraavasta pikku hiljaa unohtuvasta teknologiasta on Nokian pitkään odotettu NFC-kännykkätuoteperhe, jonka markkinoille tulo on siirtynyt vuosi toisensa jälkeen. NFC-standardi kyllä kehittyy ja leviää, mutta Nokian kännykkämallien valtavirtaan ominaisuutta tuskin saadaan mukaan, ainakaan minkäänlaisena avoimena lyhyen kantaman radioteknologiana, jonka päälle muut voisivat kehittää palveluitaan.

Aika näyttää, miten mobiili-tv:n, Visual Radion ja NFC-kännykän lopulta käy. Mielenkiintoista sinänsä, että kaikkien kolmen teknologian taustalla häärii Nokia, joka on vetäytynyt muistakin aikanaan lupaavina pidetyistä teknologioista, kuten erilaiset älykoti-/smart home –kehitelmät. Yhteistä kaikille kolmelle teknologialle on myös se, että loppupeleissä palvelutuottajat ovat olleet kännyköiden saatavuuden ja leviämisen armoilla. Saman haasteen kanssa painittiin 2000-luvun alussa, kun Nokian wap-kännyköitä odoteltiin markkinoille.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n konsultointiliiketoiminnan johtaja.

Pöhinää

Facebook tekijänoikeuspoliisina

Harvoin on ollut rikokseen syyllistyminen niin lähellä kuin viikonloppuna B-junnujen salibandy-ottelun maalikoostetta Facebook-palveluun ladatessa. Mutta onneksi Facebookin tarkat valvojat ehtivät puuttua asiaan, ennen kuin rötös pääsi tapahtumaan.

Vaikka olen useaan otteeseen kritisoinut Facebookin toiminnallisuutta, olen löytänyt sille hyötykäyttöä salibandy-junnujen valmennushommissa. Loin B-junnuille Facebookiin suljetun ryhmän, jossa on kätevä tiedottaa tulevista turnauksista ja kysellä ketkä pelaajista ovat tulossa mukaan. Myös otteluista tehtyjä maalikoosteita on kiva jakaa Facebook-ryhmässä, jotta junnut pääsevät kommentoimaan toistensa edesottamuksia. Erilaisista maali-, syöttö- ja jäähykoosteista saa paljon vauhdikkaampia, kun videoon pistää taustalle soimaan jonkin vetävän biisin. Varsinkin näiden meidän joukkueen 17–18-vuotiaiden nuorten miesten elämässä joka puuhaan pitää olla sopivat taustamusiikit. Kun treeneissä katsottiin salibandy-liiton valmennusvideoita, joissa taustalla soi jotain hissimusiikkia, oli ihan turha yrittää saada kavereita keskittymään noppaviitoseen ja ylivoimakuvioihin. Kunnon musa on osa katu-uskottavuutta: elämä on laiffii ja musa on elämää.

Joten ei muuta kuin etsimään koneelta sopivaa musiikkia maalikoosteen taustalle. Pari toimivaa dance-biisiä löytyikin aikanaan Anttilan alennusmyynneistä ostetulta cd-levyltä, joten ei muuta kuin lataamaan sporttivideo Facebook-ryhmän sivuille. Mutta tässä kohtaa Facebookin sisältöpoliisit puuttuivat peliin ja poistivat videon suljetun ryhmän sivuilta, koska se sisälsi tekijänoikeuksien alaista materiaalia. Ei muuta kuin takaisin videoeditoinnin pariin poistamaan musiikit ja julkaisemaan maalikooste uudelleen. Verkosta olisi varmaan löytynyt jotain tekijänoikeuksista vapaata musiikkia, mutta videon kimpussa oli mennyt jo paljon aikaa, joten ääniraidaksi jäi autenttiset luontoäänet Riihimäen urheilutalon katsomossa. Mukaanlukien se intomielinen naishenkilö, joka kailotti koko ottelun ajan heinäkurppaa muistuttavalla kimeällä äänellään ”hyvä Tero, hyvä Teemu” -kannustuksiaan.

Olen aina pitänyt palopuheita omille pojilleni laillisen musiikin puolesta, joten jääminen kiinni laittoman musiikin käyttämisestä aiheutti hieman ristiriitaisia tunteita. Logiikkani oli, että koska a) olin ostanut kyseiset kipaleet cd-levyllä, b) biisit olivat osa lyhyttä pelikoostetta ja c) video oli nähtävissä vain B-junnujen suljetussa ryhmässä, homman piti olla ok. Vaan eipäs ollutkaan, kuten Facebookin nootti kertoi. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että tekijänoikeuslainsäädäntö ei ole ihan ajan hermolla näissä asioissa. Taitaa tämä web 2.0 -maailma vaatia vielä hieman työtä lainsäätäjän puolelta, jos paljon puhutut käyttäjien luomat sisällöt törmäävät tällaisiin rajoituksiin.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n konsultointiliiketoiminnan johtaja.

Pöhinää

Mistä näitä tarjouspyyntöjä oikein tulee?

Viime viikot ovat olleet melkoista matalalentoa johdon konsultoinnin markkinoilla. Varsinkin julkisen sektorin puolella tarjouspyyntöjä liikkuu vilkkaasti. Näyttää siltä, että nämä Hansel-puitesopimukset ja Credita-hankintailmoitukset oikeasti tehostavat markkinoiden toimintaa. Tarjousten kirjoittaminen on näin myyntimiehen näkökulmasta tietysti ihan positiivista puuhaa. Haasteena vain on, että vaativien konsultointihankkeiden tarjoukset ovat työläitä kasata ja valtaosalle tarjouksen jättäneistä yrityksistä käteen ei jää muuta kuin menetetyn työajan kustannukset.

Vaikka markkinoiden tehokkaan toiminnan kannalta on tärkeää, että tarjouspyynnöt leviävät laajalle joukolle potentiaalisia palveluntarjoajia, on asialla myös kääntöpuolensa. Kuten erään ison teollisuusyrityksen tietohallintojohtaja totesi, tarjousten kirjoittelu ei ole yrityksen tai kansantalouden näkökulmasta kovin tuottavaa työtä, jos valtaosa tarjouksista jää tyhjän pantiksi. Myös ostajalle suuri tarjousten määrä on vähän kaksipiippuinen juttu: toisaalta on hyvä kun on valinnanvaraa, mutta laajojen tarjousten läpikäynti ja vertailu on työläs urakka. Ei käy kateeksi niitä henkilöitä, jotka joutuvat tekemään tarjousvertailun ja -pisteytyksen esimerkiksi parhaillaan käynnissä olevassa Kelan johdon konsultoinnin palveluiden puitesopimuskilpailutuksessa.

Kun yhteen suuntaan kumartaa...

Konsulttihankkeiden myyminen ja toteuttaminen on vähän samanlainen asetelma kuin tarinan harakalla: koko ajan on joko pyrstö tai nokka tervassa, kun haetaan tasapainoa myyntiin käytetyn ajan ja hankkeiden toteutukseen käytetyn ajan välillä. Eräs kokenut konsultti pohtikin kerran, että konsultin työ on jatkuvaa vuoristorataa: silloin kun on paljon projekteja käynnissä, on vaikea löytää aikaa uusien hankkeiden myyntityölle. Ja kun käynnissä olevat hankkeet päättyvät, on kovat paineet löytää nopeasti uusia laskutettavia projekteja. Kuvion haastavuutta lisää sekin, että johdon konsultoinnissa myyntityötä ja toteutusta on usein vaikea erottaa toisistaan esimerkiksi erillisen myyntiorganisaation hoidettavaksi.

Nyt onneksi pahin tarjouspyyntöjen jääpato on nyt saatu räjäytettyä auki ja aikaa jää tilauksia odotellessa taas muuhunkin mielenkiintoiseen, kuten Pöhinää-blogin kirjoittamiseen. Uusien ideoiden kehittelyn kannalta on tärkeää, että työviikkoon mahtuu sekaan hetkiä, jolloin ehtii lueskella näennäisen turhia lehtijuttuja ja pohtia syntyjä syviä. Tarjouspyyntöpinon keskellä istuessa päiväkaudet alkaa näkökenttä uhkaavasti supistua . Mutta onneksi kohta on kesä ja silloin on hyvää aikaa taas pohdiskella asioita pitkillä pyörälenkeillä tai rantakahviloissa istuskellessa.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n konsultointiliiketoiminnan johtaja.

Pöhinää

Sosiaalinen media tuli meidänkin firmaan

Nyt on sitten meidänkin työpaikalla siirrytty virallisesti sosiaalisen median aikakauteen, kun intrassa käynnistyi tällä viikolla omalle väelle suunnattu blogi. Henkilöstökyselyissä on toivottu uusia keskustelukanavia ja vuorovaikutusta talon eri yksiköiden sekä johdon ja henkilöstön välille. Blogin myötä ajatustenvaihdolle on nyt ainakin teoriassa edellytykset. Aika näyttää, ottaako porukka uuden blogin omakseen vai jääkö blogi perinteisen tyylin yksisuuntaiseksi kommunikaatioksi.

Itselläni on hyviä kokemuksia siitä, että tällaiset talon oman väen blogit voivat tulla suosituiksi keskustelufoorumeiksi. Se vie vain oman aikansa. Kun aikanaan mediatalo SBS Finlandissa käynnistettiiin intrassa omat blogit Voicen, Iskelmän, uusien medioiden ja myynnin porukoille, niin alussa väki oli melko pidättyväistä. Kävijätilastot osoittivat, että blogeja luettiin paljon, vaikka varsinaisia kommentteja blogikirjoituksiin tuli vähän. Me suomalaiset taidamme olla aika varovaisia kommentoimaan asioita, ainakin silloin kuin pitäisi ottaa kantaa työpaikan asioihin julkisesti omalla nimellä.

Ehkä talon sisäisissä blogeissa pitäisi sallia kommentointi nimimerkeillä, jotta kannanotoista tulisi räväkämpiä. Palautetta keskustelunavauksista saa usein sähköpostilla tai ihmisten kanssa jutellessa. SBS:n blogien suosiota selitti varmasti osaltaan se, että porukka oli nuorta ja ulospäinsuuntautunutta mediaväkeä.

Talon sisäisen blogin käyttöönotossa näyttää pätevän samat säännöt kuin aikanaan sähköpostin tullessa yrityksiin: yrityksen johto pitää saada aktivoitua kirjoittamaan ja kommentoimaan blogeja, jotta väki ymmärtää, että kirjoituksilla on ihan oikeasti vaikutusta.

Siinä vaiheessa kun toimitusjohtaja alkaa kirjoittaa blogiin oikeasti tärkeistä aiheista, aika harva jättää juttuja lukematta. Meidän firmassa onneksi johtoryhmä oli innolla mukana lanseeraamassa uusia blogeja, vaikka kaikki eivät ehkä ihan täysin mieltäneet, mistä oikein oli kysymys. Nyt täytyy vaan varoa, että blogista ei tule mitään elitististä johdon viestintäkanavaa, vaan koko henkilöstön yhteinen paikka vilkkaalle ajatustenvaihdolle.

Firman sisäisen blogin kirjoittaminen on itse asiassa aika hauskaa puuhaa, koska siellä voi nostaa esiin asioita, joita esimerkiksi tällaisessa julkisessa blogissa ei oikein voisi käsitellä.

Tällä viikolla yrityksemme sisäisessä blogissa on keskusteltu muun muassa sellaisilla otsikoilla kuten ”IT-konsultit elävät menneessä” ja ”Miksi Reaktorilla menee niin hyvin?”. Ensi viikolla ajattelin nostaa blogissa esiin kysymyksen, onko sosiaalisesta mediasta yrityksille mitään hyötyä.

Kirjoittaja on ohjelmistoyhtiö CCC:n konsultointiliiketoiminnan johtaja.

Pöhinää

Kännyköiden käsittämätön kierrätyspalvelu

Suomessa on käynnistynyt uusi palvelu, jonka kautta käytetyn matkapuhelimen voi laittaa kätevästi kierrätykseen. Tällaiselle palvelulle on sosiaalinen tilaus, mutta kierrätäkännykkä.fi-palvelu kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Käytöstä poistuneiden matkapuhelinten jääminen lojumaan pöytälaatikoihin on jo pitkään aiheuttanut päänvaivaa kännykkävalmistajille ja kierrätysväelle. Ympäristön ja kansantalouden kannalta olisi tärkeä saada käytetyt kapulat uudelleenkäyttöön, varaosiksi, raaka-aineiksi tai vähintäänkin energianlähteeksi. Matkapuhelinvalmistajat ovat kokeilleet erilaisia kampanjoita kuluttajien aktivoimiseksi, esimerkkeinä Nokian kampanja viime vuoden lopulla ja Sony Ericssonin joulukuussa julkistama hanke, jonka tavoitteena on kerätä takaisin kierrätysmielessä miljoona puhelinta vuoteen 2011 mennessä.

Taas kerran näyttää käyvän niin, että toimialan käytäntöjä lähtee uudistamaan jokin alan ulkopuolinen tai ainakin pienempi toimija. Voi tietysti kysyä, miksi tällaisen uuden palvelun loi Suomen KännykkäRahaksi Oy eikä esimerkiksi elektroniikkalaitteiden kierrätystä hoitavat tuottajayhteisöt tai romun loppukäsittelijät, kuten Kuusakoski ja Stena. Ehkä vanhat systeemit toimivat niiden mielestä niin hyvin, että kukaan ei jaksa oikein lähteä kehittämään uusia juttuja.

KierrätäKännykkä.fi:n palvelulupaus on kova: yhtiö maksaa hyvän hinnan käytetystä puhelimesta, rahojen pitäisi tulla tilille 24 tunnissa ja kierrätys hoidetaan luontoa säästäen. Esimerkiksi Applen iPhone 3GS 16GB -kännykästä luvataan 159,50 euroa ja vanhasta Nokia N95 8GB -kapulasta 81,40 euroa. Lisäksi KierrätäKännykkä lähettää veloituksetta KierrätysPaketin, jossa käytetyn kapulan voi palauttaa postissa. Vanhan kännykän myynnistä saatavat rahat voi lahjoittaa kokonaan tai osittain palvelun kautta myös hyväntekeväisyyteen. Vertailun vuoksi Nokian viime syksyn kierrätyskampanjassa yhtiö jakoi kampanjaan osallistuneille palkinnoksi yhden musiikkikappaleen yhtiön musiikkikaupasta, yhden N-Gage-pelin tai seitsemän päivän navigointilisenssin (HS 9.9.2009). Kyllä nyt mahtaa harmittaa niitä ihmisiä, jotka palauttivat 13 903 käytettyä puhelinta Nokialle käytännössä ilmaiseksi.

Aika monessa uuden palvelukonseptin kehityshankkeessa mukana olleena ei voi kuin ihmetellä, miten KierrätäKännykkä-palvelun voi saada taloudellisesti toimimaan. Ensimmäinen kysymys tietysti on, mistä löytyy jälkimarkkinat käytetyille matkapuhelimille, joista on maksettu näin kovia hyvityshintoja. Myös palvelun rakentaminen ja pyörittäminen postitus-, käsittely- ym. kustannuksineen vaatii pääomia. Matkapuhelimissa käytettyjen materiaalien raaka-aineiden hinnatkaan eivät taida juuri nyt olla ihan huipussaan, mutta talouden elpyessä niiden hinnat tietysti nousevat.

Mielenkiintoinen kysymys on myös se, kuka omistaa juridisesti tai moraalisesti käytetyistä kännyköistä syntyvän elektroniikkaromun? Tämä on iso kysymys siinä vaiheessa, kun kännykän romuarvo ylittää reilusti käsittelykustannukset. Laitevalmistaja maksaa jokaisesta myydystä kierrätysmaksun, joten kuuluisiko sen saada romuista tulevat tuototkin? Tai pitäisikö romujen pysyä ainakin virallisessa kierrätyssysteemissä? Elektroniikkaromun kierrätyksen näkökulmasta KierrätäKännykkä.fi on kiinnostava tulokas. Jo aiemmin vastaavanlaista palvelua on tarjonnut Finnmania Oy:n MyyPuhelin.fi-palvelu, joten ihan uusi keksintö ei tuo KierrätäKännykkä-palvelu ole. Toivotaan, että uusi liikeidea toimii myös taloudellisesti ja homma lähtee kunnolla lentoon. Ehkä joku lukijoista voi selittää, miten tällainen liiketoiminta saadaan kannattamaan, kun Vesa ei tajuu.

Kirjoittaja suhtautuu epäilevästi asioihin, jotka näyttävät liian hyvältä ollakseen totta.

Pöhinää

Suomen inno­vaatio­järjes­tel­mästä puuttuvat aloitteentekijät

Hyppäsin hiljattain mukaan projektiin, jossa arvioidaan Suomen innovaatiojärjestelmän toimintaa. Yhtenä näkökulmana arvioinnissa on yritysten erilaiset roolit innovaatiojärjestelmässä. Läpikäynnissä nousi esiin mielenkiintoinen piirre suomalaisessa systeemissä: meillä on paljon erilaisia mahdollistajia tukemassa innovaatiotoimintaa, mutta varsinaiset aloitteentekijät ovat kovin harvassa.

Kun seurasin aikanaan tutkimushommissa Japanin mobiilimarkkinoiden kehitystä, oli pakko ihastella japanilaisyritysten kykyä käynnistää laajoja innovaatiohankkeita. Suomessakin erityisesti Soneralla oli vuosituhannen alussa vastaavanlaisia pyrkimyksiä rakentaa uudenlaista palveluliiketoimintaa, mutta rahojen kadottua umts-taajuushuutokauppoihin nämä panostukset loppuivat kuin seinään. Nokia on vihdoin kiinnostunut uusien palveluiden kehittämisestä, mutta valitettavasti kymmenen vuotta liian myöhään ja fokuksena muut markkinat kuin Suomi.

Innovaatiojärjestelmän läpikäynnin pohjalta jäin miettimään erilaisia usean toimijan yhteisiä kehityshankkeita, joissa on tullut oltua konsulttina mukana. Osassa hankkeissa on ollut selkeästi tunnistettava veturiyritys, kuten aikanaan Forum Virium Helsingin luomisessa. Siinä hankkeessa YLE:n toimitusjohtaja Arne Wessberg oli keskeisessä roolissa, kun digitaalisten sisältöjen ja palveluiden klusteria juostiin kokoon. Ilman Wessbergin ja YLE:n panosta ei Forum Virium Helsinkiä olisi koskaan syntynyt. Joissain hankkeissa innovaatiota on lähdetty edistämään tasavertaisen verkoston pohjalta.

Yksi tällainen aloite oli aikanaan RFID Initiative Finland -hanke, jossa VTT:n tutkimusprofessorin Heikki Sepän visioiden pohjalta syntyi laaja yhteistyökuvio rfid-teknologian ympärille. Sepän vision kantava ajatus oli, että koska Suomessa ei ole Walmartin kaltaisia jättiyrityksiä, jotka yksinään voivat (ainakin yrittää) viedä kokonaisen toimialan uuteen aikakauteen, tai vahvaa valtiovetoista innovaatiotoiminnan mallia, kuten monissa Aasian maissa, suomalaisyritysten ainoa mahdollisuus on tehdä asioita yhdessä verkostomaisesti.

Valitettavasti käytäntö on osoittanut, että verkostot eivät synny tai kehity haluttuun suuntaan itsestään. Verkostojen rakentaminen vaatii energiaa eli työtä, koska lähtökohtaisesti asiat pyrkivät pysymään paikallaan tai liikkumaan pikemminkin eri suuntiin. Suomalaisen innovaatiojärjestelmän rahoistusmekanismit ovat perinteisesti tukeneet huonosti aloitteen tekemistä ja verkostojen kokoonjuoksemista. Esimerkiksi RFID Initiative Finland –hankkeen käynnistämiseen käytettiin paljon konsulttiyritys Eera Finlandin resursseja, koska yhtiön omistajat pitivät hanketta tärkeänä ja olivat valmiita ottamaan taloudellisen riskin hankkeen onnistumisesta.

Toivottavasti Suomen innovaatiojärjestelmästä löytyy jatkossa enemmän ja rohkeampia aloitteentekijöitä. Onneksi meiltä löytyy positiivisia esimerkkejäkin, kuten Teknologiateollisuus ry:n työ elinkaariajattelun edistämiseksi ja Sitran rooli kuntasektorin ict-toiminnan tehostamisessa. Voi tietysti kysyä, pitäisikö yritysten olla aktiivisempia ja rohkeammin panostaa uusiin asioihin, jotta Suomessa saataisiin käyntiin oikeasti isoja juttuja yritysvetoisesti. Innovaatiojärjestelmä voi tukea ja mahdollistaa, mutta jonkun täytyy uskaltaa ottaa ensimmäinen askel. Perässähiihto tuntuu olevan suomalaisille kevään muotilaji niin Salpausselän kisoissa kuin yrityselämässäkin. Nyt kaivataan rohkeita yksilöitä vetämään joukkoa ja näyttämään, että suomalainen sisu on muutakin kuin kurkkupastilli.

Kirjoittajan mielestä Suomi tarvitsee edelläkävijöitä, jotka uskaltavat ottaa riskejä ja tehdä aloitteita.

Pöhinää

Kännykkä ja Maslowin tarvehierarkia

Kun nykyään ei enää pääse lehtimiehenä itse haistelemaan mobiilimaailman uusia tuulia Barcelonan Mobile World Congressin kaltaisiin tapahtumiin, pitää tyytyä lukemaan muiden kirjoittamia juttuja kännykkäalan kuumimmista uutisista ja megatrendeistä. Matkapuhelinalan viimeaikaisessa uutisoinnissa on häirinnyt erilaisten kännykkäsovellusten merkityksen ylikorostaminen ja kännykän perimmäisen käyttötarkoituksen unohtuminen.

Teknologian käyttöönottoa ja käyttöä on tutkittu innokkaasti viime vuosikymmenien aikana. Minusta yksi parhaista ihmisten käyttäytymistä selittävistä teorioista on Maslowin tarvehierakia, jonka mukaan ihmisillä on tietyt perustarpeet, jotka tulee tyydyttää ensin, ennen kuin hän alkaa etsiä tyydytystä ylemmän hierarkian tarpeille. Maslowin mukaan ihmisen tarpeiden järjestys on seuraavanlainen: fysiologiset tarpeet, turvallisuuden tarpeet, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet, arvonannon tarpeet, itsensä toteuttamisen tarpeet. Teoria ei ole täydellinen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se selittää osuvasti, mikä meille ihmisille on tärkeää elämän eri vaiheissa.

Tietoyhteiskunnan kehitystä tutkinut Marja-Liisa Viherä on käyttänyt Maslowin tarvehierarkiaa hienosti pohjana analysoidessaan syitä tekstiviestien menestykselle. Tekstarit auttavat luomaan turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, puhumattakaan itsensä toteuttamisen tarpeista, kuten ex-ulkoministeri Ilkka Kanervan tekstarikohu aikanaan osoitti. Kun olen viime kuukaudet yrittänyt totutella Windows Mobile –käyttöjärjestelmällä varustettuun Sony Ericssonin Xperia-kännykkääni, olen alkanut miettiä Maslowin tarvehierarkiaa toisesta suunnasta eli mitä toimintoja kännykän pitäisi ensi sijaisesti toteuttaa käyttäjän näkökulmasta. Oma näkökulmani on matkapuhelimen yrityskäyttö, joka muodostuu puheluista, tekstiviesteistä, kalenterista ja sähköpostikäytöstä.

Yrityspuhelimen tärkeimmät ominaisuudet toteuttavat tavallaan hierarkian alimmat tasot: bisneskäyttäjän pitää pystyä hoitamaan kommunikointitarpeensa helposti ja luotettavasti. Kavereiden arvonannon saaminen ja itsensä toteuttaminen kännykän persoonallisen ulkoasun tai erikoisten lisäsovellusten avulla eivät kuulu tärkeimpien tarpeiden joukkoon. Kosketusnäyttö, laaja sovellustarjonta ja näyttävät käyttöliittymät eivät välttämättä tee yrityskännykästä yhtään parempaa näiden alimman tason perustarpeiden täyttämisessä – pikemminkin päinvastoin.

Toinen alue, jossa kännyköiden suunnittelijat tuntuvat joutuneen harhateille, on kaikkien mahdollisten toimintojen ja sovellusten tunkeminen samaan kännykkään. Hesarin toimittajat Koistinen ja Sajari kiteyttivät ilmiön seuraavasti: "Matkapuhelin on käyttäjälle sitä arvokkaampi, mitä enemmän ja mitä paremmpia sovelluksia ja verkkopalveluita siihen voi saada” (HS 21.2.2010). Vaikka teoriassa asia voi hyvin olla noinkin, käytännössä erilaisten sovellusten ylenpalttinen määrä voi heikentää kännykän käytettävyyttä. Kännykkään ei pidä tunkea kaikkea mahdollista vain siitä syystä, että prosessointivoimaa ja muistikapasiteettia on nykyään ruhtinaallisesti käytössä. Veikkaukseni on, että moni yrityspuhelimen käyttäjä tulee pettymään tulevaisuuden kännyköihin, jotka yrittävät olla puhelinominaisuudella varustettuja taskutietokoneita unohtaen laitteen perimmäisen käyttötarkoituksen.

Kirjoittajan mielestä kännykkä on edelleen ensisijaisesti puhelin, ei tietokone.

Pöhinää

Aika hyvät kännykkäverkot

Vaikka joskus tuntuu, että suomalaiset kännykkäverkot ovat ihan hanurista, niin kyllä Suomessa on sentään suhteellisen hyvin peittoa ja kapasiteettia matkapuhelinverkoissa. Ainakin jos vertaa iPhone-käyttäjien tilanteeseen AT&T:n verkossa jenkkimarkkinoilla.

Lentomatkalla Ouluun oli taas kerran hyvää aikaa lueskella ulkomaisista talouslehdistä, mistä maailmalla puhutaan. Kreikan talouskriisin ja Toyotan laatuongelmien ohella otsikoissa oli isosti esillä amerikkalaisen kännykkäoperaattorin AT&T:n ongelmat hanskata iPhone-käyttäjien kasvavia mobiilidatamääriä verkossaan. Vaikka Pöhinää-blogissa on joskus tullut varovaisesti arvosteltua erään suomalaisen matkapuhelinoperaattorin provokatiivista mainontaa heidän 3g-verkkonsa kattavuudesta, niin kun lukee amerikkalaisten iPhone-käyttäjien ongelmista, on pakko tunnustaa, että kyllähän meillä Suomessa on hyvät mobiiliverkot, joihin on haastavista taloudellisista ajoista huolimatta investoitu tasaiseen tahtiin.

BusinessWeek-lehden artikkeli ”AT&T’s iProblem” maalailee aika mielenkiintoisen kuvan iPhone-tilanteesta sikäläisillä markkinoilla. Kun AT&T sai kesäkuussa 2007 yksinoikeuden myydä iPhone Yhdysvalloissa, analyytikot taputtivat riemusta karvaisia käsiään. Apple ja AT&T arvioivat kuitenkin iPhonen suosion pahasti väärin – nimittäin alakanttiin. iPhone kävi kaupaksi kuin häkä, minkä seurauksena AT&T:n mobiiliverkko tukehtuu liikenteeseen. Erityisen ikävä myönteinen yllätys mobiilioperaattori AT&T:n kannalta on ollut iPhonen sovellusten suuri suosio. Applen mukaan iPhone-käyttäjät ovat ladanneet sovelluksia yli kolme miljardia kertaa. Ja juuri nämä pahuksen pikku sovellukset generoivat hurjat määrät dataliikennettä kännykkäverkkoon.

Siinä missä suomalainen verkko-operaattori investoisi tällaisessa tilanteessa verkon lisäkapasiteettiin, amerikkalainen operaattori laskee, että verkkoinvestoinnit söisivät liikaa mobiilibisneksen tuottoja. Siksi AT&T yrittää pitää verkkoinvestoinnit minimissään ja pyrkii rajoittamaan raskaampien sovellusten käyttöä iPhone-liittymissään. Yhtiö on kieltänyt webcast-palvelut ja tiedostojen jakamisen kiinteähintaisissa iPhone-liittymissään. Myös iPhonen käyttö ”mokkulana” on kielletty: siihen käyttöön pitää ostaa erillinen nettitikku ja maksaa vähintään 40 dollaria kuukaudessa lisää.

Myös mobiilipalveluiden hinnat ovat Suomessa edulliset verrattuna USA:n markkinoihin. AT&T:n iPhone-asiakas maksaa vajaat 120 dollaria kuukausipaketista, jolla saa soittaa, tekstailla ja surffailla netissä niin paljon kuin jaksaa. Melko kallista näin suomalaisesta näkökulmasta.

Suomessa on perinteisesti uskottu horisontaalisiin markkinoihin, joissa asiakas voi vapaasti valita haluamansa päätelaitteen ja operaattorin. Kytkykaupan salliminen muutama vuosi sitten oli ensimmäinen askel kohti vertikaalisempaa mallia, jossa kapula ja liittymä niputetaan yhteen. AT&T:n ja Applen monopoli osoittaa hyvin, miten voi käydä, jos asiakkailla on käytännössä vain yksi vaihtoehto, josta valita. Miltä tuntuisi, jos Suomessa saisi Nokian kännyköitä vain Elisan liittymällä?

Onneksi meillä on Suomessa kolme kattavaa matkapuhelinverkkoa, joista valita. Tai näin olen ainakin itse ymmärtänyt. Kauppalehden toimituksella taitaa tosin olla jotain sisäpiirin tietoa Suomen mobiilimarkkinoista, jos lehden pääkirjoituksen kainalossa olleesta ”Vaaniiko meitä duopolin ansa?” -jutusta (KL 18.2.2010) voi jotain päätellä: ”Duopolin uhka ei ole yksin pankki- ja työeläkejärjestelmän ongelma. Suomessa on myös kaksi kauppaa ja kaksi teleoperaattoria”. Itselläni on työkäytössä Soneran liittymä ja siviilikäytössä DNA:n liittymä, mutta muistaakseni Suomessa oli jokin kolmaskin operaattori?

Kirjoittajan mielestä Suomessa on oikeastaan aika toimivat ja edulliset mobiilipalvelut.

Pöhinää

Pitkän uran päätös

Pöhinää-blogi pääsi hiljattain todistamaan ict-alalla harvinaista tapahtumaa, kun yli 37 vuoden työuran samassa telekommunikaatioalan yrityksessä tehnyt henkilö sai kilometrit täyteen ja siirtyi oloneuvokseksi. Vaikka tuollaisia lähes neljänkymmenen vuoden rupeamia saman työnantajan palveluksessa on tullut vastaan muilla toimialoilla, on Pekka Rauhalan pitkä ura TeliaSoneran ja sen edeltäjien palveluksessa aikamoinen saavutus, kun ottaa huomioon, miten turbulentista alasta on kysymys.

Pitkä työura yhdessä yrityksessä on hieno saavutus sinällään, mutta vielä merkittävämpää on tietysti se, mitä työuralla on saatu aikaiseksi. Pekka Rauhalaa voi perustellusti pitää yhtenä suomalaisen tele- ja mobiilialan keskeisistä rakentajista. Erilaisissa strategisen suunnittelun ja liiketoiminnan kehittämisen tehtävissä toimiessaan Rauhala on ollut mukana lukemattomissa hankkeissa, joissa on luotu pohjaa paitsi TeliaSoneran ja sen edeltäjien omalle liiketoiminnalle, rakennettu myös koko suomalaisen telealan yhteistyötä.

Itse tutustuin Rauhalaan 1990-luvun alkupuolella, kun kävin Tandemin myyntimiehenä kauppaamassa hänelle järjestelmiä älyverkon lisäarvopalveluiden pohjaksi. Tuohon aikaan Rauhalan tiimi rakensi maksullisia palvelunumeroita, joita erilaiset senssi- ja aikuisviihdepalvelut käyttivät. Mutta kuten näitä vauhdikkaita aikoja Pekan läksiäisissä muistellut konkari Seppo Samila muistutti, 9700-palvelunumerot edustivat sosiaalista mediaa puhtaimmillaan.

Vaikka en koskaan onnistunut Rauhalalle mitään myymään, yhteistyömme on jatkunut jo lähes kaksikymmentä vuotta. Kun 2000-luvun alussa ihmettelin tutkimushommissa, miksi Suomi tuntui jäävän jälkeen Japanin markkinoiden kehityksestä, vaikka Suomea pidettiin Japanin ohella maailman johtavana mobiilimaana 90-luvun lopulla, Rauhalan Pekan näkemykset Japanin mobiiliekosysteemin vahvuuksista ja”sivistyneen diktaattorin” roolista uusien palvelumarkkinoiden kehittämisessä innostivat allekirjoittaneen tutkimaan mobiilialan rakenteita aina väitöskirjaksi asti.

Erilaisisten laajojen verkostohankkeiden ideoinnissa ja kokoonjuoksussa Pekka Rauhala on ollut usein tärkeässä roolissa. Hänen kanssaan on rakennettu muun muassa Forum Virium Helsinkiä ja kansallista etätunnistushanketta. Vaikka Rauhala pitää mielellään matalaa profiilia, ovat hänen osaamisensa, näkemyksensä ja laajat kontaktiverkostonsa auttaneet saamaan monta kiinnostavaa juttua liikkeelle tässä maassa.

Moni suomalainen ict-alan konkari yhtyy varmasti kiitoksiin Pekalle mukavasta ja antoisasta yhteistyöstä vuosien varrella. On hienoa, kun samassa henkilössä yhdistyy älykkyys ja ystävällisyys näin miellyttävässä muodossa. Toivotaan, että emme menetä Pekkaa aivan kokonaan kalastuksen, metsästyksen ja golfin pariin, vaan että hän jaksaa edelleenkin visioida suomalaisen ict-alan tulevaisuuden isoja teemoja.

Kirjoittajan näkemyksen mukaan ne suurimmat vaikuttajat löytyvät usein kulisseista, ei parrasvaloista.

Pöhinää

Pullonpalautussota

Teknologiateollisuus ry:n elinkaarenhallinnan projektin yhteydessä on tullut tutustuttua pieneen ahvenanmaalaisyritykseen nimeltään Retpack Solutions, joka on kehittänyt ohjelmistoja pullonpalautusjärjestelmän pohjaksi. Elinkaarenhallinnan hankkeessa on ideoitu tapoja hyödyntää pullomaailmassa kehitettyjä ratkaisuja elektroniikkaromun kierrätyksessä. Uusien kierrätysratkaisujen iloisen innovoinnin taustalla kummittelee kuitenkin peikkona pienen ohjelmistotalon iso oikeusjuttu.

Retpackin ja Manner-Suomen pullonpalautusjärjestelmää pyörittävän Suomen Palautuspakkaus Oy:n eli Palpan välillä on nimittäin syttynyt sota pullonpalautusjärjestelmässä käytettävän ohjelmiston oikeuksista. Kyseessä on eräänlainen Daavid vastaan Goljat -taistelu, kun muutaman hengen softatalo haastaa Palpan kaltaisen jättiläisen oikeuteen patettirikkomuksesta.

Retpack Solutions on kehittänyt Jara Optimax -nimisen ohjelmiston, jonka avulla juomateollisuus ja valvovat viranomaiset voivat seurata, miten pullonpalautus sujuu. Retpackin mukaan heidän patenttinsa on tärkeässä roolissa pullonpalautusjärjestelmässä, jossa käsiteltyjen pullojen arvo on satoja miljoonia euroja vuositasolla. Jara Optimax oli käytössä Vantaan Jumbossa vuoden 2005 ajan, kunnes ongelmat Palpan kanssa alkoivat.

Hyökkäys on paras puolustus tuumi Retpack ja haastoi Palpan oikeuteen reilu vuosi sitten. Retpackin väite on, että Palpa on loukannut patenttia, jonka Retpack sai Suomessa lokakuussa 2006. Oikeusjutussa on kovat panokset pelissä, sillä Retpack vaatii Helsingin käräjäoikeudessa korvauksena osuutta Palpan liikevaihdosta. Lisäksi Retpack vaatii Palpalle välittömästi kieltoa jatkaa patenttia loukkaavaa toimintaa.

Väliaikaisen kiellon uhka on saanut arvovaltaiset tahot antamaan tukensa Palpalle. Päivittäistavarakauppa ry:n lausunnossa varoitetaan, että mikäli Palpaa kiellettäisiin väliaikaisesti käyttämästä tölkkien ja kertamuovipullojen kierrätysjärjestelmiä, seuraisi tästä myös päivittäistavarakaupalle merkittävät taloudelliset vahingot myynnin menetyksenä ja muina taloudellisina kustannuksina. Myös Ympäristöministeriö on varoittanut, että jos Palpan systeemi pantaisiin väliaikaiseen käyttökieltoon, vaarantuisi pakkausdirektiivissä Suomelle asetettujen kierrätystavoitteiden saavuttaminen.

Pullonpalautussodankäynnissä käytetään myös sosiaalisen median keinoja. Retpackin edusmiehen perustama blogi pyrkii herättämään keskustelua oikeustaistelun tiimoilta. Ålandstidningenissä olleessa artikkelissa Retpackin Krister Martell totesi, että patenttikiista pitäisi saada nostettua korkealle poliittiselle tasolle, jotta pieni ohjelmistotalo voi pärjätä isoja toimijoita vastaan.

Aika näyttää, miten Daavid pärjää Goljatille. Palpalla on vaikutusvaltaisia kavereita, joten Daavid voi jäädä linkoineen helposti jättiläisen jalkoihin. Retpackin Martellin mukaan Palpa rikkoi tehdyn salassapitosopimuksen ja pölli heidän ideansa. Tapahtumien todellinen kulku, tai ainakin yksi näkemys siitä, selviää aikanaan oikeudessa. Toivotaan, että pienellä ohjelmistotalolla riittää pelimerkkejä mahdollisesti pitkäksi venyvään oikeustaisteluun, onhan käräjäoikeus hillonnut oikeusjuttua jo yli vuoden.

Riidan taustalla oleva kysymys luottamuksesta ja pienen it-yrityksen oikeuksista isojen kanssa työskennellessä ovat kiinnostavia myös laajemmin kuin vain tämän yhden oikeustapauksen osalta. Oikeuden toteutumisen kannalta on tärkeää, että asiat käsitellään ripeästi, jotta pk-yritykselläkin on mahdollisuus hakea oikeusteitse ratkaisua kokemaansa vääryyteen, ilman että yrityksen ja yrittäjän kaikki rahat menevät lakimiesten palkkioihin.

Kirjoittajan mielestä pienillä toimijoilla pitäisi olla samat oikeudet kuin isoillakin.

Pöhinää

Some ja hypekäyrä

Kun on viime kuukaudet seurannut kiihkeänä käyvää keskustelua sosiaalisen median roolista yritysten liiketoiminnassa, on pakostakin palannut mieleen vuosituhannen vaihteen internet-hype. Silloinkin erilaiset gurut ja konsultit maalailivat ruusuisia kuvia kaiken inhimillisen toiminnan siirtymisestä verkkoon. Niille, jotka eivät olleet kehityksen eturintamassa, ennustettiin liiketoiminnan romahdusta dinosaurusten tapaan. Tilanne ei ole vielä kehittynyt niin pahaksi, että jokin tunnettu yritys perustaisi erillisen ”some-Sammon” tai ”some-Keskon”, joka toimisi ainoastaan sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa. Internet-hypen aikaan tämäkin nähtiin, esimerkkinä e-Metso, jonka piti viedä perinteinen metallialan yritys uuteen online-maailman pikavauhdilla, vanhoista rasitteista vapaana.

Kun printti- ja online-median sivuilla viestintätoimistot ja konsultit julistavat somen ilosanomaa, keskustelupalstoilla yritysten edustajat hakevat vertaistukea hämmennykseensä: ”onko teidän yrityksellä jotain ihan oikeita menestystarinoita, joissa somen hyötyjä on pystytty mittaamaan”, kysyy moni yrityspäättäjä. Aika harvassa taitaa vielä olla aidot menestystarinat, joissa on saatu panostuksille kunnon tuotot, eikä vain isoa määrää nettikävijöitä tai Facebook-fanittajia. Tällä hetkellä rahaa somella taitavat tehdä lähinnä konsultit, jotka rakentavat hämmentyneille yrityksille some-visioita ja -strategioita. Niin ja tietysti Facebook, jonka ansaintamalli on edelleen aikamoinen kysymysmerkki.

Koko sosiaalisen median ja sen mahdollistavien työkalujen määritelmäkin tuntuu olevan aika epämääräinen. Suomalaiset ict-alan konkarit muistelevat keskusteluryhmissä DEC:n sähköpostijärjestelmiä ja Notesin palveluita, ja näkevät niissä paljon yhtäläisyyksiä some-työkalujen kanssa. Kaikkihan alkaa olla kohta jo keksitty, kysymys on enää vain työkalujen kustannuksista ja helppokäyttöisyydestä.

Gartnerin hypekäyrä on vuosien varrella yrittänyt sijoittaa erilaisia ilmiöitä eräänlaiselle elinkaarikäyrälle, joskus huonommalla, joskus paremmalla menestyksellä. Netistä löytyi viime kesältä hypekäyrä, jolle oli sijoitettu some-ohjelmistot. Heinäkuussa 2009 Gartner oli sijoittanut ”social software” –ratkaisut käyrän laskevalle osalle, jossa kovimmasta hypetyksestä pudotaan vaiheeseen, jossa turhat illuusiot karisevat.

Olennaista on tietysti pitää mielessä se, että some-työkalujen kypsyys on ihan eri asia kuin sosiaalisen median hyödyntämisen aste yrityksissä. Lähivuodet näyttävät, keksivätkö yritykset taloudellisesti järkevää käyttöä some-työkaluille yrityksen sisällä, yhteydenpidossa kumppaniverkoston kanssa tai asiakasrajapinnan hoitamisessa. Varmasti hyviä sovellutuksia löytyy paljon, mutta ehkä nykyisen kaltainen hypetys on jo vähän yliampuvaa. Viiden vuoden päästä tätä some-hässäkkää muistellaan hymyssä suin, samaan tapaan kuin nyt muistellaan vuosituhannen alun ylilyöntejä erilaisten e-alkuisten muotitermien kanssa.

Kirjoittaja on elänyt jo kuukauden ilman Facebookia kärsimättä suuremmin vieroitusoireista.

Pöhinää

Ei ihme, että pankeilla menee hyvin

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin valtaosassa yrityksissä pistetään edellistä tilikautta pakettiin. Yksi tilinpäätössirkukseen liittyvä rutiini on saldotodistusten hankkiminen yrityksen pankkitileistä. Tämä tyypillisesti manuaalinen ja kallis rutiini pistää jälleen kerran miettimään, miksi asioita ei voida hoitaa fiksummin tietotekniikan avulla.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa toimi vuonna 2008 noin 320 000 yritystä. Näistä arviolta 99 prosenttia eli noin 317 000 yritystä on alle 50 työntekijän pikkuyrityksiä. Oma vanha konsulttifirmanikin kuuluu tähän kategoriaan. Varsinkin pienimmissä, alle 10 hengen mikroyrityksissä yrittäjä joutuu itse aika pitkälle hoitamaan myös tilinpäätöksen valmisteluun liittyviä tehtäviä, joten näihin hommiin käytetty aika on pois tuottavammista töistä.

Vanhassa firmassani on pankkitilit kolmessa pankissa erinäisistä historiallisista syistä johtuen. Tilien karsiminen voisi olla kustannussyistäkin ihan viisasta, mutta toisaalta pankkitilien avaaminen yritykselle on sen verran työläs operaatio, että on helpompi pitää vanhat tilit olemassa. Nyt tilinpäätöstä valmistellessa jouduin siis hankkimaan saldovahvistuksen kolmen eri pankin tileistä vuoden 2009 viimeiseltä päivältä. Tällaisen saldotodistuksen tehtävänä on vahvistaa pankkitilin saldo ja seuraavalle vuodelle siirtyvät korot tilikauden lopussa.

Saldotodistuksen tietojen luulisi löytyvän sähköisesti aika helposti pankin kuin pankin tietojärjestelmistä, mutta jostain syystä oman firman pankeista vain Nordea tarjoaa mahdollisuuden hakea saldotodistuksen itsepalveluna suoraan verkkopankista. Nordean e-saldotodistus-palvelu on muutenkin reilumpi kuin muilla, sillä se maksaa vain 3,50 euroa per hakukerta, kun esimerkiksi Osuuspankki ja Tapiola Pankki perivät kirjallisesta saldotodistuksesta 10 euron palvelumaksun. Aika hyvä bisnes pankeille tämä saldotodistus: isoilla firmoilla voi olla omat systeemit näiden hommien hoitamiseen, mutta jos Suomen noin 317 000 pikkufirmalla on keskimäärin pankkitili vaikka kahdessa pankissa, kertyy saldotodistuslappusista vuosittain tuollaisilla 10 euron palvelumaksuilla reilut 6,3 miljoonaa euroa suoraa rahansiirtoa yrityksiltä pankin taskuun. Ei ihme, että pankit porskuttavat talouslamankin aikaan asiakasyritysten kärvistellessä laman kourissa.

Kustannusten ohella pistää silmään myös tapa, miten saldotodistusten tilaaminen on hoidettu esimerkiksi Osuuspankissa ja Tapiola Pankissa. Kyseessä on täysin manuaalinen prosessi, jossa asiakkaan on soitettava pankkiin tai lähetettävä pankille sähköpostilla pyyntö saldotodistuksen saamiseksi. Pankkineidit sitten printtailevat todistuksen, kirjoittavat saatekirjeen ja postittavat yhden A4:n lappusen asiakkaalle. Ei kovin moderni toimintamalli näin sähköisten palveluiden aikakaudella, varsinkin kun pankit mielellään esiintyvät suomalaisen tietoyhteiskunnan rakentajina ja edelläkävijöinä.

Mutta onneksi Nordea näyttää tässä esimerkkiä vähemmän edistyksellisille pankeille. Kun kerroin Osuuspankin virkailijalle, että Nordeasta voi tilata saldotodistuksen verkkopankista, hän oli hyvin yllättynyt ja lupasi välittää tiedon OKO:n verkkopankin kehittäjille. Ehkä jo vuoden päästä muutkin pankit seuraavat esimerkkiä ja tarjoavat itsepalvelumahdollisuuden edullisemmalla hinnalla. Nykyisen manuaalisen hässäkän eliminointi on varmasti sekä pankin että yritysasiakkaan etu.

Kirjoittaja on pyörittänyt suomalaista mikroyritystä toistakymmentä vuotta ja pitänyt omalta osaltaan suomalaista pankkijärjestelmää pystyssä kaikenlaisia palvelumaksuja maksamalla.

Pöhinää

Virtualisoidaan Kela-kortti

Nyt kun Suomea yritetään nostaa kovalla tohinalla julkisen sektorin sähköisissä palveluissa maailman kärkimaiden joukkoon, pistää silmään yksi kummallinen muinaisjäänne: Kela-kortti.

Kun lähdin hiljattain hakemaan antibiootteja paikallisesta apteekista joulun alla sairastetun harmittoman oloisen nuhakuumeen jälkitautina tulleeseen keuhkokuumeeseen, oli olo sen verran vetämätön, että Kela-kortin etsiskely apteekkikäyntiä varten tuntui maratooniin verrattavalta haasteelta. Maalaisjärjellä ajattelin, että kai jokin muukin kuvallinen henkilötodistus riittää lääkkeiden Kela-korvauksen saamiseen. Vielä mitä, Kela-korvauksia ei tippunut, kun ei ollut Kela-korttia mukana. Sen sijaan ystävällinen farmaseutti pisti matkaan lomakenipun ja kirjekuoren, jossa korvaushakemuksen voi lähettää Kelaan. Lääkkeet maksoivat noin 15 euroa, joten korvaussumma on varsin pieni. Mutta tällaisen paperipohjaisen korvaushakemuksen käsittelykustannukset Kelassa ovat varmasti kymmeniä euroja per hakemus.

Herääkin kysymys, mihin Kela-korttia oikein tarvitaan? Muovikortissa on henkilön nimi, henkilötunnus ja kotipaikka, joka sekin on ainakin omassa, vuonna 1992 myönnetyssä kortissa vanhentunutta tietoa. Valokuvaa tai minkäänlaista sirua ei myöskään meikäläisen kortilla ole. Kortin viivakoodissa voi tietysti olla jotain salaista tietoa, josta me kortinhaltijat emme tiedä, mutta itse en ole ainakaan huomannut, että korttia olisi luettu viivakoodinlukijalla apteekissa. Oma veikkaukseni on, että viivakoodissa on ihan samat tiedot, jotka on painettu muovikorttiin. Kortissa on paikka myös Kelan vakuutustiedoille kyseisen henkilön korvauksiin liittyen.

Luulisi, että näin modernin tietotekniikan aikana olisi mahdollista rakentaa tietojärjestelmä, josta Kela-korvauskelpoisuuden voisi reaaliajassa tarkistaa, kun kerran henkilötunnuksella näissä hommissa operoidaan. Näin säästettäisiin paperipohjaisten Kela-korvaushakemusten käsittelyn kustannukset eikä ihmisten tarvitsisi pitää yhtä ylimääräistä muovikorttia muutenkin täyteen sullotuissa lompakoissaan ja kukkaroissaan. Myös Kelan vakuutustietojen ylläpitäminen olisi helpompaa tietokannassa kuin fyysisesti muovikortille painettuna.

Ehkä joku viisas osaa selittää Kela-kortin elämää suuremman älyn. Kelan kotisivuilla oleva kuvaus Kela-kortista on ihan vaikuttavaa tekstiä. Tiesitkö esimerkiksi, että jos muutat pysyvästi pois Suomesta, sinun tulee palauttaa Kela-korttisi Kelaan? Tai että jos muutat pysyvästi ulkomailta Suomeen, sinun tulee hakea Suomen sosiaaliturvan piiriin pääsyä, minkä jälkeen voit saada Kela-kortin. Vaatimattomasta olemuksestaan huolimatta Kela-kortilla näyttäisi olevan tärkeä rooli Kelan systeemeissä, mutta tarvitseeko sen siltikään olla oma, erillinen muoviläpyskä? Villi veikkaukseni on, että jossain Kelan toimintaa säätelevässä laissa on joskus vuosien varrelta määrätty, että tuollainen fyysinen kortti oltava.

Tietoyhteiskunnan rakentaminen kannattaa aloittaa yksinkertaisista, arkea helpottavista ja kustannuksia säästävistä palveluista, kuten sähköinen lasku tai vaikkapa juuri nyt ajankohtainen verokortin uusiminen verkossa. Kela-kortin ”virtualisointi” vaikuttaisi hyvältä kehittämiskohteelta tiellä kohti julkisten palveluiden sähköistämistä.

Kirjoittaja on hämmästellyt ja kummastellut suomalaista it-maailmaa jo neljällä vuosikymmenellä.

Pöhinää

Hyvästi Facebook

Näin uuden vuoden alkaessa ihmiset tekevät kaikenlaisia yleviä päätöksiä. Minä päätin lopettaa Facebook-tilini vastalauseena palvelun epäonnistuneille uudistuksille. Mutta lopettaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelin.

Kun aikanaan liityin Facebookin jäseneksi mediatalo SBS Finlandin kehitysjohtajana ollessani, oma Facebook-maailmani oli hauska paikka. Voicen ja Iskelmän vauhdikas porukka liittyi lähes kokonaisuudessaan palveluun, jolloin naamakirja suorastaan pursui elämää ja huumoria. SBS:n värikkäät ajat jäivät taakse, joten viime syksynä päätin pitää suursiivouksen Facebookissani, mikä osoittautui suureksi virheeksi. Naamakirja muuttui yhtäkkiä aika tylsäksi paikaksi, kun ex-duunikavereiden sekoilut jäivät pois. Jäljelle jäänyt Facebook-kaveripiiri oli hillitympää ja asiallisempaa, joten oman Facebook-maailman sisällöt muuttuivat kertalaakista. Vähän kuin olisi vaihtanut Iltalehden Kauppalehteen.

Syyssiivouksen tekeminen oli tietysti täysin oma valinta, joten sen aiheuttamasta Facebookin tylsistymisestä on turha valittaa. Sen sijaan Facebookissa syksyllä tehdyt yksityisyyden suojan ja toiminnallisuuden uudistukset tulivat yllättäen ja pyytämättä. Ainakin oma fiilis oli, että Facebookin uudistus ei vienyt palvelun käytettävyyttä ainakaan parempaan suuntaan.

Tietojärjestelmien uudistaminen, olipa kyseessä sitten radioaseman kotisivujen tai pankin verkkopalveluiden uudistus, herättää aina käyttäjissä rutinaa. Uskaltaisin silti väittää, että oma kypsymiseni Facebookin uuteen toiminnallisuuteen ei ole mitään tavanomaista muutosvastarintaa, vaan kyse on siitä, että palvelun uudistaminen teki siitä yksinkertaisesti huonomman kuin aiemmin. Erityisen ärsyttävää uudessa Facebook-versiossa on ollut tilapäivitysten aikajärjestyksen sekoaminen. Väillä tulee statuspäivityksiä, joiden perusteella tietää aamulla, mitä kaverit tekivät tänä iltana.

Mutta tuumasta toimeen. Ensimmäinen selvitettävä asia on, miten oman profiilin saa poistettua. Homma hoituu onneksi teknisesti helposti parilla klikkauksella. Tunnetasolla profiilin poistaminen onkin isompi juttu, sillä vaikka Facebook palveluna ärsyttää, on sinne kertynyt ajan myötä paljon kivoja kontakteja. Facebook osaa vedellä oikeista naruista, sillä palvelu heittää profiilin poiston yhteydessä kommentteja tyyliin ”käyttäjälle Marja-Liisa tulee ikävä sinua”. Törkeää tunnetason manipulointia.

Kun vuosituhannen vaihteessa ahmimme Helsingin kauppakorkeakoulun tutkijaporukoissa innokkaasti tietoa siitä, miten internet tulee muuttamaan maailmaa, johtavat talousgurut esittelivät sellaisia termejä kuin ”first mover advantage”, ”network effect”, ”stickiness” ja ”switching costs”. Talousteoreetikot ennustivat, että uudessa internet-taloudessa ensimmäisenä markkinoille tullut rohmuaa niin ison markkinaosuuden, että myöhemmin tuleville ei jää kuin muruset.

Aika näyttää, miten hyvin Facebook onnistui tässä, mutta juuri nyt sen asema näyttää vahvalta. Omat pohdiskelut Facebook-kaveripiirin menettämisestä osoittivat, että Facebook aiheuttaa tehokkaasti riippuvuutta, ja että vaihtamisen kustannus on Facebookisssa korkea, ei rahallisesti, vaan henkisesti. Facebook-käyttäjä on investoinut paljon aikaa ja vaivaa oman profiilinsa ja kaveripiirinsä rakentamiseen, joten kynnys lopettaa palvelu tai siirtyä toiseen palveluun on korkea. Aika ovelasti rakennettu konsepti.

Mutta tehty mikä tehty, Facebook on nyt taakse jäänyttä elämää. Onneksi LinkedIn näyttää saaneen viime kuukausina uutta potkua. Ehkä siitä muodostuu jatkossa toimiva yhteisötyökalu ainakin bisneskontaktien hoitamiseen.

Pöhinää

Väärinymmärretty joululahja

Viime vuosina on huolestuttavasti yleistynyt käytäntö, että yritykset antavat asiakkaiden joululahjoihin tarkoitetut rahat johonkin yleishyödylliseen tarkoitukseen. Tämä osoittaa selvästi, että joululahjan perimmäinen luonne ja tarkoitus on unohtunut: lahjan on tarkoitus ilahduttaa ensisijaisesti saajaa, ei antajaa. Antajan hyvä mieli on vain saajan miellyttämisestä syntyvä positiivinen seurannaisvaikutus, niin sanottu spill-over-efekti.

Vaikka pitäisi tietysti olla iloinen, että omaan joululahjaan varatut rahat on käytetty ympäristönsuojeluun, veteraanien hyväksi tai vaikkapa Nepalin naisten kouluttamiseen, niin kyllähän olo on vähän kuin piirretyissä elokuvissa, joissa Aku Ankan toisella olkapäällä supattaa se hyvä enkelihahmo ja toisella pikku piru hiilihankoineen. Onhan nimittäin aivan selvää, että antamisen ja saamisen vaakakuppi on jossain prosessin vaiheessa kallistunut väärin päin, jos antaja kokee moraalista ylemmyyttä tuettuaan jaloa aatetta, mutta saaja pyörittelee pelkkää joulukorttia pikku kätösissään. Tai vielä tylsempää, lukee sähköistä joulukorttia tietokoneen näytöltä.

Kaiken kukkuraksi joulupulloa, -suklaata tai -ruokakoria innokkaasti odottanut asiakas tai muu sidosryhmän edustaja saattaa kokea vielä huonoa omaatuntoakin, kun hän olisi kuitenkin halunnut saada lahjansa, vaikka se olisi moraalisesti huonompi vaihtoehto. Itsekäs ja ahne ihminen kun on.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän tuollainen joulutervehdysten lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen on myös se helpoin vaihtoehto lahjan antajalle. Työkuorman alle uupuvat organisaatiot, joista kaikki vanhan hyvän ajan sihteeri- ja assistenttipalvelut on saneerattu pois, eivät yksinkertaisesti jaksa enää ryhtyä miettimään joululahjoja ja hoitamaan niihin liittyvää logistiikkaa.

Minusta tässä on nyt sotkettu kaksi hyvää ja tärkeää asiaa turhaan keskenään. Jos yritys haluaa saada hyvää mieltä jonkin jalon asian tukemisesta, niin tehtäköön se ilman että sotketaan joululahjainstituutiota prosessiin. Lahjoitukset lahjoituksina ja joululahjat joululahjoina, niin kaikille tulee jouluinen ja hyvä mieli.

Pöhinää-blogi toivottaa molemmille lukijoilleen rauhallista joulua!

Ps. Pöhinää-blogille osoitetut runsaat joululahjat voi toimittaa Tivin toimitukseen. Lahjoilla ei ole vaikutusta blogin ensi vuoden aiheiden valintaan tai niiden käsittelyyn, mutta niiden puuttumisella kylläkin voi olla.

Pöhinää

Saneeraus on traagisesti myöhästynyt muutos

Kun aikanaan lueskelin graduani varten strategisen suunnittelun kirjallisuutta, eräässä klassikossa kritisoitiin tutkijoita ja konsultteja siitä, että he palastelevat yrityksen osiin ja antavat suosituksia erillisten osien optimaalisesta hoitamisesta. Ikäänkuin yksi henkilö tutkisi norsun kärsää ja etsisi sille optimaalista rakennetta ja käyttöä, toisen henkilön tutkiessa norsun jalkaa tai korvia niiden hyötysuhteen maksimoimiseksi. Yritysjohdolla ei valitettavasti ole mahdollisuutta palastella reaalimaailmaa samalla tavalla, vaan yritys - aivan kuten tuo esimerkin norsu - on pidettävä hengissä kärsineen päivineen.

Tätä taustaa vasten oli mielenkiintoista lukea professori Liisa Välikankaan artikkelia ”Mistä apua, kun strategia pettää” Helsingin kauppakorkeakoulun Avista-lehdessä 2 / 2009. Välikangas muistelee jutussa Harvard Business Review –lehdessä vuonna 2003 julkaistua artikkeliaan, jonka hän kirjoitti yhdessä strategiaguru Gary Hamelin kanssa. Artikkelissa ”The Quest for Resilience” peräänkuulutettiin yritysten kriisitöntä muutoskykyä.

Välikankaan ja Hamelin viesti oli, että yritysten pitäisi pystyä uudistumaan, vaikka kriiisi ei olekaan päällä. Hamel ja Välikangas olivat sitä mieltä, että ”saneeraus on traagisesti myöhästynyt muutos". He kritisoivat niitä johtamisen guruja, jotka väittävät kriisin luomisen olevan olennainen osa johtamista: kyllähän yritystä on johdettava niin, että kriiseiltä vältytään. Yrityksen kriisi tulee aina kalliiksi, ei vain rahallisesti, vaan myös ihmisten kokemina traumoina. Kriisissä tehdään helposti myös suuria virheitä, kun ei ole aikaa kokeilevaan oppimiseen ja mietintään. ”Jatkuvasti ollaan tilanteessa, jossa hengissä säilyminen on etusijalla” eikä johdolla ole mahdollisuutta ”discovery-vetoiseen löytöretkeilyyn, jossa tehdään uusia asioita ja nautitaan ideoinnista”, maalailee professori Välikangas.

Valitettavasti tilanne taitaa olla juuri nyt monessa suomalaisessa it-yrityksessä Vähäkankaan kuvaaman kaltainen. Ideoinnista nauttiminen ja löytöretkeily on jäänyt kuluneen vuoden aikana ikävien kustannusleikkausten ja pakollisen toiminnan tehostamisen jalkoihin, kun yritykset ovat kovalla kädellä sopeuttaneet toimintaansa haastavaan markkinatilanteeseen.

Nyt kun ei itse ole enää tutkimushommissa, vaan päivittäin mukana rakentamassa suomalaisen ohjelmistotalon strategiaa ja kehittämässä liiketoimintaa haastavassa toimintaympäristössä, on pakko todeta, että tutkijat ovat unohtaneet, että yritykset eivät toimi tyhjiössä. Näin nopeaa ja rajua muutosta markkinatilanteessa pystyi tuskin kukaan ennakoimaan vielä puolitoista vuotta sitten. Kun ulkoinen shokki iskee yritykseen, on yritysjohdolla kädet täynnä ikäviä ja vaikeita tehtäviä, vaikka kuinka olisi strategiatyössä pyritty ennakoimaan megatrendejä.

Kuten eräässä strategiakirjassa todettiin, paras strategia on pysyä hengissä joka päivä. Kun tämä perustarve on hoidettu, voidaan siirtyä tarvehierarkiassa ylemmille tasoille eli nautiskelemaan ideoinnista ja harrastamaan löytöretkeilyä. Toivotaan, että vuoden 2010 aikana mahdollisimman moni suomalaisyritys pääsee hiomaan kriisitöntä muutoskykyään, kuten Välikangas ja Hamel peräänkuuluttavat.

Pöhinää

Valoa tunnelin päässä eli suomalaisen tietoyhteiskunnan nousu

Yksi kuluneen vuoden muotiteemoista on ollut kritisoida suomalaisen tietoyhteiskunnan kehitystä, tai pikemminkin kehityksen puutetta. Valtionhallinnon ja kuntasektorin päättäjiä on piesty tietoyhteiskuntakritiikissä kuin vierasta sikaa, viimeksi EVA:n raportissa jossa todettiin, että ”tietoyhteiskunnan kehitys on Suomessa jämähtänyt paikoilleen”. Itsekin on tullut Pöhinää-blogissa ehdotettua, että jos kerran vanhan korjaaminen on niin vaikeaa, niin rakennetaan puhtaalta pöydältä ihan uusi Suomi 2.0 jonnekin aurinkoiseen paikkaan.

Mutta nyt on toinen ääni kellossa. Kun kuuntelin marraskuun lopussa pidetyn JulkIT-Foorumin esityksiä, joissa käytiin läpi valtionhallinnon ja kuntasektorin it-kehityshankkeita. Syntyi kuva, että suomalaista tietoyhteiskuntaa rakennetaan määrätietoisesti ja pitkälti samanlaisella lähestymistavalla kuin yritysmaailmassa. Valtionhallinnon ict-kehittämissalkusta voisi minkä tahansa konsernin tietohallintoyksikön väki olla ylpeä: päällekkäisyyksiä puretaan, yhteisiä palvelukeskuksia rakennetaan, avoimen lähdekoodin käyttöä lisätään, hankkeiden arvioinnille luodaan valtion it-strategian pohjalta yhteiset kriteerit, konserniohjausta tehostetaan ja kehittämisen pohjaksi luodaan valtion tietohallinnon kokonaisarkkitehtuuri ja standardit.

Tuollaisen hankesalkun läpivienti ei ole mikään yksinkertainen juttu, mutta valtion it-johtajalla Yrjö Bensonilla tuntuu olevan tuntuu olevan vahva näkemys siitä, miten Oy Suomi Ab:n tietohallinto pistätään kuntoon. Harvalla tietohallintojohtajalla on kanttia sanoa, että meillä on riittävästi rahaa käytössä, mutta käyttämällä it-budjetin rahat järkevämmin, voimme saada enemmän aikaan pienemmällä budjetilla.

Suomalaisen tietoyhteiskuntakehityksen kannalta positiivista oli kuulla myös Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Mika Rossin avoin puheenvuoro, jossa julkinen sektori tunnusti ongelmat ja myönsi EVAn ynnä muun kritiikin olevan monissa kohdissa perusteltua. Ongelmat on tiedostettu ja toimenpiteet käynnistetty, mutta kuten Rossi totesi, isoa laivaa ei ihan nopeasti käännetä. Ei vaikka ruori ja muu ohjausjärjestelmä toimisikin.

JulkIT-Foorumin kahvitaukokeskusteluissa tuntui vallitsevan näkemys, että kritiikki on ollut kohtuutonta suhteessa todelliseen tilanteeseen suomalaisessa tietoyhteiskuntakehityksessä. Ei Suomi taida ihan oikeasti olla Botswanaa perässä sähköisissä palveluissa. Kannattaa myös miettiä, kuka kritiikkiä esittää ja mitkä ovat kritiikin motiivit. Hyvät suunnitelmat eivät tietenkään riitä, vaan tavoitteet pitää vielä saavuttaa. Kritiikkiä sai kommenteissa se, että valtionhallinto ja kuntasektori tekevät rinnakkain osittain päällekkäisiä asioita, mutta tällekin alueelle on kuulemma valmisteilla yhteinen operatiivinen orgaani. Nämä orgaanit pitää saada toimimaan tehokkaasti ja tuottamaan konkreettisia tuloksia.

Suomalaisen it-alan kannalta käynnissä oleva kehitys, jossa palveluita keskitetään, päällekkäisyyksiä puretaan ja siirrytään avoimen lähdekoodin maailmaan, tulee olemaan merkittävä murros. Perinteiset isot julkisen sektorin järjestelmätoimittajat joutuvat kovempaan kilpailutilanteeseen, ja toisaalta pienemmät toimijat joutuvat liittoutumaan pystyäkseen kilpailemaan entistä suuremmista, mutta vastaavasti harvalukuisemmista sopimuksista.

Meidän kansalaisten näkökulmasta kehityksen pitäisi johtaa toimivampiin sähköisiin palveluihin. Nykyisin monet kuntien ja valtiovallan tarjoamat sähköiset palvelut ovat kankeita ja hitaita kuin Ilveksen pakit, kuten Tampereen kaupungin tietohallintojohtaja Teppo Sulonen mainiossa puheenvuorossaan totesi.