Kolumni

Kolumni

Suomalaisella osaamisella on kysyntää, jos sitä haluaa myydä

Resurssien niukkuus on läsnä kaikkialla päätöksenteossa.

Tietotekniikan hyödyntäminen tässä tilanteessa on mahdollisuus – tai riski, jos ei osaa hyödyntää sitä tuottavasti. Resurssien niukentuessa päätöksentekoon vaikuttaa yhä useammin tuottavuus ja tuloksellisuus, myös julkispuolella. Toimivilla ja edistyksellisillä markkinoilla asiakas edustaa aina kehityksen ja markkinoiden innovaatio-osaamisen huippua.

Viime vuosina olemme saaneet lukea jatkuvista tietojärjestelmähankkeiden epäonnistumisista yhteiskunnan yrittäessä siirtää hallintoa, palveluita ja toimintaa infrastruktuurin päälle eli täyttää tyhjiä tiedon valtateitä suuren jalostusasteen tietojärjestelmäinnovaatioilla. Näiltä osin markkinat eivät toimi – ostamisen ja kehittämisen osaaminen on hukassa.

Hankkeiden tuloksena on liian usein aikatauluviivästyksiä, suljettuja rajapintoja, puutteellisesti testattuja ja käyttöön otettuja palveluita sekä käsittämättömän suuria budjettiylityksiä. Yhteiskuntamme kärsii epävarmuuden ja riskien realisoitumisen aiheuttamista kustannuksista.

Luin hiljattain erään konsultointiyrityksen toimitusjohtajan blogista, että tietojärjestelmähankkeita ei ratkaista insinööriosaamisella. Mielestäni tietojärjestelmähankkeita ei ratkaista tiedeosaamisella, sillä tieteen tavoitteena on tiedon ja ymmärryksen tuottaminen, eivät ratkaisu tai lopputulos. Toisaalta tietojärjestelmäongelmat tuskin ratkeavat vain talouden numeroita pyörittelemällä, strategiakalvoja työstämällä tai käyttöliittymän toteuttamisella.

Olemme siirtyneet aikakauteen, jolla on samaan aikaan osattava kompleksisia järjestelmiä, monimutkaisia ohjelmistoteknologioita ja liiketoimintaa. Insinöörit ovat muualla maailmassa poistamassa tätä epävarmuutta, mutta meillä ei siihen liene tarvetta. Jatkamme tuhlausta ja kuljemme tietämättömyyden teillä. Kehityksessä olemme auttamatta jääneet jälkeen, kun byrokratia ja korkeampi tiedekulttuuri leviää laajemmalle ilman, että kaupallisen tuottavuus yhteiskunnalle lisääntyy.

Maailmalla on jo pitkään kirjoitettu ”Information Age”-aikakauden johtamisesta eli siitä, onko johdolla osaamista teknistyvästä ja monimutkaistuvasta liiketoiminnasta, aineettomista innovaatioista ja erityisesti tämän uuden aikakauden kyvykkyyksien kehittämisestä organisaatiossa. Pelkällä tuotteiden ”tukkukaupalla”, lukujen pyörittämisellä, pykälien säätämisellä, Z-sukupolvikeskustelulla tai matemaattiseen mallintamiseen liittyvällä osaamisella ei uudessa ajassa menesty. Tarvitaan uudet näkökulmat, rakentajat ja arkkitehdit, joiden hallussa on yhä laaja-alaisempi teknologian ja liiketoiminnan osaaminen.

Kansantalouden professoritkin ovat olleet äänekkäämmin esillä ja julkisuudessa tietojärjestelmäosaamisvajeen korjaamiseksi kuin asiaan vihkiytyneet. Suomi on strategisten priorisointien edessä. Vienti sakkaa, ja markkinat eivät toimi ilman kotimarkkinoiden osaavia tietojärjestelmäostajia ja toiminnan kehittäjiä. Tietojärjestelmät ovat yhteiskunnan ja elinkeinoelämän ydin eli DNA. Voimme itse valita, olemmeko kehityksen kärjessä vai katsommeko maksumiehenä tilannetta etäämmältä.

Olisi aika poistaa epävarmuus toiminnan kehittämisestä ja laittaa yrityksille suunnatut kaupallisten innovaatioiden tekniset osaamis- ja tutkimusrakenteet kuntoon. Hyvällä osaamisella ja oikeiden asioiden tekemisellä meillä jää varoja myös lastenlapsille.

Onneksi Jolla-puhelin tulee kauppaan muutaman viikon sisällä. Siinä on miljardin euron edestä innovaatioita ja nuorta informaatioaikakauden dynaamista osaamista.

Nuoret opiskelkaa ohjelmointia, vaatikaa ohjelmoinnin kesälukioita, koulukursseja ja hakeutukaa nuorena ulkomaille. Suomalaisella osaamisella on kysyntää, jos sitä haluaa myydä.

Ilmeisesti Suomessa on täystyöllisyys, kun kesätyöpaikkahakemukseemme on tullut vain yksi hakemus, ja siinäkin minulta kysyttiin, että saako tehdä sitä omaa juttua.

Kirjoittaja on Aalto-yliopiston tutkimusohjeman johtaja ja TTL:n hallituksen jäsen.

Kolumni

Venäjällä ei sallita epäonnistumisia

Aloitimme koko Venäjän kattavan kiertueen, jonka teemoja ovat yrittäjyys, startupit, johtaminen ja kasvu. Väänsin mukaan Venäjän federaation keskeiset instituutiot, isoimmat pankit ja ministeriöt.

Olemme käyneet viidessä kaupungissa Tatarstanin, Baškortostanin ja Siperian alueilla. Itse olen erityisesti pyrkinyt ymmärtämään it-alan startup-yrityksiä.

Suurin ongelma näyttää olevan se, ettei venäläisessä kulttuurissa sallita epäonnistumisia. Yrityksille tämä tarkoittaa toisaalta sitä, että esimerkiksi ohjelmistojen koodin testaamiseen, laadunvalvontaan ja dokumentointiin käytetään ihan uskomaton määrä tunteja. Tämä korostuu myös alan koulutuksessa.

Venäjällä siis jokainen it-härpätin tehdään kuin se olisi tarkoitettu avaruusaseman hapentuotannon valvontaan. Sinälläänhän tässä ei ole mitään pahaa. Monessa hankkeessa tämä tosin johtaa siihen, että balanssi koodin laadun ja asiakaslähtöisyyden kanssa menee pieleen. Toisin sanoen: järjestelmän hapentuotanto raketissa on turvattu, mutta matkustajat eivät tiedä, mistä tuutista sitä happea pitäisi hengittää.

Jo nyt uskomattoman moni Apple Storen top100-sovelluksista on venäläisten kirjoittamia. Ne on joko tehty Venäjällä tai ne ovat maailmalle muuttaneiden emigranttien käsialaa.

95 prosenttia kaikista esitellyistä it-hankkeista on yritysten välisiä. Toki täältä löytyy viihde-, peli- ja muita kuluttajahankkeitakin, mutta vähemmän kuin Suomesta.

Venäläisessä kulttuurissa kaikki tieteeseen, teollisuuteen ja isoihin yrityksiin liittyvä on kovassa huudossa. Mediakaan ei yleensä kirjoita alle 100 miljoonan dollarin hankkeista tai yrityksistä. Siksi pienten softayritysten ainut mahdollisuus lyödä itsensä läpi tässä jättimäisessä maassa on tehdä yritysratkaisuja isomman asiakasyrityksen kyljessä.

Suomalaisten pitäisi olla aktiivisesti täällä hyödyntämässä innovaatioita. Pienten teknologiayritysten arvostustasot ovat realistisia ja massaa on paljon. Suomalaisyritysten kannattaisi ryhtyä kiinnostavan venäläisfirman osaomistajaksi. Ei pelkästään siksi, että hyvällä tuotteistuksella saadaan lisää myytävää muualle maailmaan. Yhtä tärkeää on se, että tällaisen yhteistyön avulla suomalaiset innovaatiot on mahdollista saada Venäjälle.

Monet muut maat pelkäävät Venäjää, ja se antaa suomalaisille hyvät mahdollisuudet toimia täällä. Suomessa on paljon venäjänkielistä väestöä, mikä antaa meille myös työvoimaa näiden suhteiden rakentamiseen. Mallit, joissa suomalainen yritys hakee venäjältä jälleenmyyjiä ja agentteja, on liki tuhoon tuomittu. Tarvitaan aidosti yhteiset tavoitteet ja yhteinen unelma.

Tällä 25 000 kilometrin kiertueella vedämme 16 kaupungissa yhden päivän tilaisuudet kasvuyrittäjille. Suomesta mukana on tietenkin StartUPSauna, joka on jo nyt yksi harvoista Venäjällä tunnetuista suomalaisista brändeistä.

Kiertue huipentuu toukokuun lopussa Moskovan startupvillage.ru -tapahtumaan. Kyseessä on startupien woodstock savolais-venäläiseen tyyliin. Se on hyvä paikka myös suomalaisille startupeille esittäytyä kansainvälisille sijoittajille. Isommille yrityksille se tarjoaa tilaisuuden nähdä, mihin Venäjä oikeasti on menossa. Tilaisuus on avoin kaikille – 2996 ensimmäistä rekisteröitynyttä pääsee sisään.

Kävimme myös Omskissa, jonka jääkiekkojoukkueen päävalmentaja on suomalainen Petri Matikainen. Paikallisen tv-aseman haastattelussa minulta kysyttiinkin, miksi Venäjä palkkaa tällaisiin tehtäviin juuri suomalaisia.

Vastasin näin:”Me suomalaiset, kuten Suomen hevoset, olemme varsin yksinkertaisia. Meidät on suunniteltu syvään lumeen ja olemme äärimmäisen luotettavia. Johtajina meidän tehtävä on saada joukkue suoraviivaisesti maalille ja voitto kotiin.”

Arvatkaa, mikä kommentti pyöri koko illan Venäjän kaikilla pääkanavilla? Aamulla Omskin lentoasemalla turvatarkastuksen tytötkin toivoivat nimikirjoitusta. Luulivat varmaan jääkiekkoilijaksi...

Kirjoittaja on presidentin neuvonantaja teknologiahankkeessa Moskovassa ja www.nofear-community.com-kirjan ja -yhteisön moottori.

Kolumni

Liika on liikaa, mutta kohtuus on liian vähän

Liika on liikaa, mutta kohtuus on ehdottomasti liian vähän.

Suurien bonuksien aiheuttama yleinen paheksunta on saanut EU:n kehittelemään ehdotuksen, jonka mukaan pankkiireille voidaan maksaa enintään vuosipalkan verran tulossidonnaisia palkkioita. Esitys menee parlamentin äänestykseen huhtikuussa ja jäsenvaltiot joutuvat vielä erikseen päättämään asiasta.

Tätä suuremmat palkkiot ovat siis eurooppalaisen moraalin kannalta liikaa.

Työskentelin pääosan 1990-luvusta amerikkalaisissa ict-yrityksissä, joissa tavoitepalkka koostui 60/40-mallilla kiinteästä ja tulossidonnaisesta osasta. Tavoitteen ylittäminen kerrytti bonusta jyrkemmällä kulmakertoimella eikä mitään kateuskattoa ollut. Vastaavat ansaintamallit olivat käytössä muillakin amerikkalaisilla yrityksillä, kun taas eurooppalaiset ja japanilaiset maksoivat pääosan palkoista kiinteänä.

Tämän seurauksena alan parhaat tuloksentekijät hakeutuivat parempien ansioiden perässä amerikkalaisiin firmoihin ja muihin jäivät sitten ne, jotka eivät uskoneet pärjäävänsä voimakkaasti tulossidonnaisissa ympäristöissä. Kuten tiedämme, eurooppalaisesta ict-toimialasta ei ole enää paljoakaan jäljellä.

Loistava poikkeus tästä oli kiinteitä kuukausipalkkoja maksanut amerikkalainen Digital Equipment Corporation. Tähän oli yhtiön perustajalla ja pääjohtajalla, syvästi uskonnollisella Ken Olsenilla omien sanojensa mukaan idealistiset syyt.

Yhtiön toimintaperiaatteiden mukaan ”hyvät tuotteet myyvät itse itsensä” ja ”oikeamieliset yksilöt koordinoivat itse toimintansa yhtiön parhaaksi”. 110 000 henkeä työllistänyt idealistinen Digital ajautui kuitenkin vaikeuksiin, periaatteellinen Olsen joutui eroamaan ja firma päätyi tappioputken jälkeen Compaqin omistukseen.

Kohtuuden kulttuurin leviämiseen on keskeisesti ollut vaikuttamassa rahapulassa kärvistelleiden Kustaa Vaasan ja saksalaisten kuninkaiden omaksuma protestanttisuus, joka antoi kuninkaalle uskonpuhdistuksen varjolla oikeuden ottaa haltuun katolisen kirkon mittava omaisuus ja verottaa kansaa – kohtuuden nimissä.

Alun perin katolisissa luostareissa harjoitettu kristillinen askeesi siirtyi Weberin mukaan protestanttiseksi etiikaksi ja vielä ankarammaksi kalvinismiksi Sveitsissä ja Hollannissa sekä transformoitui sitten kapitalismiin maailmansisäisenä askeesina, jonka mukaan elämä on organisoitava työn ympärille.

Protestanttisen etiikan mukaan Jumalaa palvellaan parhaiten meille asetettua tehtävää täyttäen, aika on arvokasta ja sen tuhlaaminen on väärin. Juuri tälle pohjalle rakentuu niin suomalainen, saksalainen kuin hollantilainenkin sekulaarinen, täsmällinen ja työkeskeinen yhteiskunta, jossa tuloja pyritään tasaamaan ”oikeudenmukaisesti” ja joissa paheksutaan niin kotimaisia kuin kreikkalaisiakin laiskureita.

Uskonpuhdistusta sovellettiin sittemmin ortodoksisella Venäjänmaalla, jossa Marxin ”kaikille tarpeidensa mukaan” -kommunismi pyrki tasaamaan tuloja ja kulutusta työsuorituksesta riippumatta. Se tarina kesti pidempään kuin Digitalin, mutta loppu oli samankaltainen. Nykyäänhän Venäjällä on, kuten tunnettua, palattu vanhaan meininkiin.

Säästäväisyys ja ahkeruus johtavat onnekkaassa tapauksessa rahalliseen menestykseen. Tämä on sinänsä kyllä hyväksyttävää, mutta siitä nauttiminen ja erityisesti sen demonstroiminen on eettisesti väärin ja tuomittavaa. Eipä ihme, että yrittäjillä ei ole kasvuhaluja kun ympäristö tuomitsee sen hedelmistä nauttimisen.

Filosofi Juha Sihvolan mukaan “kapitalistin tulee olla laskelmoiva ja riskejä ottava, mutta myös maltillinen ja luotettava, askeettisesti työlleen omistautunut sekä periaatteistaan kiinni pitävä. Ihannekapitalisti ei tuhlaa eikä kerskaile rikkauksillaan vaan nolostuu ulkoisista tunnustuksista. Hän ei saa omaisuudestaan muuta nautintoa kuin tunteen siitä, että on tehnyt työnsä hyvin.”

Ehkäpä vain rikkaimmilla kansakunnilla on varaa kahteen moraaliin; yhden mukaan rahan tienaaminen on tuomittavaa ja sen toisen mukaan kansantuotetta pitäisi kasvattaa.

Kirjoittaja on Rovion liiketoiminnan kehitysjohtaja ja yksityinen sijoittaja.

Kolumni

"Haluan olla petervesterback"

Samsung on nyt maailman suurin teknologiafirma. Se on myös ainut, jonka kaikkitietävät jenkkianalyytikot noteeraavat viiden hevosen valjakkoon Facebookin, Amazonin, Applen ja Googlen rinnalle. Sen strategian ero Appleen on uskottaman suuri. Kun Apple vannoo fokukseen ja erittäin rajattuun määrään julkaistuja tuotteita, Samsung operoi kaikkialla.

Kun Apple sanoo, että kuluttajat toivovat x-tuuman näytön puhelimeensa ensi vuonna, Samsung pistää markkinoille 20–30 mallia liki joka ikisellä tuumakoolla ja antaa kuluttajien päättää, mikä lähtee lentämään. Eikä ole digitaalista laitetta tai kehitelmää, joka ei olisi Samsungin portfoliossa.

Kaiken tämän tajuaa, kun kävelee Samsungin infernaalisen messuosaston ohi täällä Las Vegasin www.cesweb.org-pyhätössä. Minäkin, urpo, ajattelin Samsungin voiman olevan halvassa Aasia-lähtöisessä tuotannossa. Ja siitähän ei ole kyse. Siellä ne ovat kaikkien pelureiden tuotantolaitokset samoilla pelloilla Keski-Kiinassa.

Suomalaiselle johtajalle Samsungin tie olisi tosi paha paikka. Kuka menisi yhtiönsä hallitukselle kertomaan, että 90 prosenttia protovaiheen ja 80 prosenttia tuotantovaiheen tuotteista floppaa. Kuka kiittäisi puheessaan kaksi vuotta uutta tuotetta kehittänyttä (kuten Samsungin läpinäkyvä pyykinpesukone) tiimiä, josta ei tullutkaan mitään ja nostaisi tämän tiimin seuraavan hitin rakentajaksi.

Kaikkihan sellaiselle johtajalle nauraisivat. Ja kuka vastaisi julkisesti satojen miljoonien hukkaamisesta ja jakaisi kaikki tehdyt virheet muille? Ei, meidän malliin kuuluu hyvä valmistautuminen, kylmähermoinen harkinta ja systemaattinen resursointi. Ja jos joku menee pieleen, tehdään äkkiä viiltävä alaskirjaus, tiimi ja kokemukset hajotetaan kaikessa hiljaisuudessa ja aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Kuten on tullut paasattua aiemmin: Suomalaisille it-asiantuntijoille ja CIO:ille tämä on uskomaton haaste. Jos tietotekniikka-ammattilaiset tyytyvät vain tekemään annetut tehtävät ja ajattelemaan vain heille kuuluvat asiat, ei synny koskaan mitään maata mullistavaa. Ei synny juuri mitään virheitä, mutta ei paljon muutakaan. Väsymys, velttous ja sulkeutuneisuus olivat monen kaatuneen yhteiskuntamallin viimeiset määritelmät.

Eräässä Skolkovon tilaisuudessa kysyin nuorilta yrittäjiltä, mikä mahtaa olla heidän oma oppimis- ja kehittymistavoitteensa johtajana vuodelle 2013. Eturivin Alexey on hyvä jätkä, loistava insinööri ja hänellä on käsissään mielestäni hyvä tekninen innovaatio, joka liittyy energiatehokkuuteen. Kysymykseen hän vastasi hetkeäkään miettimättä: ”Minä haluan olla petervesterback.”

Salin kolleegat alkoivat nauraa ja minunkin vakavahenkisenä virkamiehenä oli vaikea pysyä tiukalla asialinjalla. ”Eihän se Peter ole erityisen rikas, ei ulkoisesti mikään georgeclooney ja autokin on joku nuhapumppu.”

”Venäläisenä minulle on aina opetettu, että ei tästä kuitenkaan mitään tule, suutari pysykööt lestissään ja joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa. Olen täysin kyllästynyt tähän. Haluan herätä aamulla valloittamaan, en odottelemaan”, Alexey jatkoi naama peruslukemilla, ja kaikki kuuntelivat joka sanan.

”Vilpitön halu hakea oppia ympäri maailmaa, tehdä yhteistyötä ja luottaa ihmisiin on jotain sellaista, mitä en osaa. Siksi haluan oppia miten tullaan petervesterbackaksi.”

Tämän nuoren kaverin kommentin voi kuitata suomalaiseen tyyliin: ”Kun pelifirmat myyvät tyhjää, niin katteet ovat kohdallaan ja on varaa haihatella ja tutkia maailmaa. Meidän vakiintuneella toimialalla kaikki on jo keksitty, tiedän jo kaiken ja hyvä kun tästä vuodesta selvitään.”

Uskokaa toverit, ei se niin ole Samsungilla tai teidänkään firmassa. Kalsareita pesevä peltinen konekin on itse asiassa äärimmäisen kiinnostava mahdollisuus. Jotkut vaan uskaltavat etsiä ja toiset eivät. Peteriä lainatakseni: "Tämä on vasta hyvä alku."

Kirjoittaja on presidentin neuvonantaja teknologiahankkeessa Moskovassa ja www.nofear-community.com-kirjan ja -yhteisön moottori.

Kolumni

Etteivät toista kertaa löisi päätään kybermäntyyn

Väinö Linnan Tuntemattomassa Sotilaassa loppukaneettina todettiin, että sosialististen Neuvostotasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi. Se ei ole ollenkaan huonosti, kun ottaa huomioon vastapuolen suuruuden sekä materiaali- että miehistöylivoiman.

Suomi joutui toisen maailmansodan sodistaan ensimmäiseen, talvisotaan, niin sanotusti housut kintuissa. Vaikka Euroopassa oli rajoja siirretty jo Tšekissä, Puolassa ja Itävallassa, Suomessa sotaan varautuminen oli hyvin, hyvin varovaista. Pelättiin, että etukäteen hankitut aseet ja materiaali olisivat vanhentuneita siinä vaiheessa, kun isoon pilliin vihellettäisiin. Sadanviiden päivän talvisodan alkaessa miehille olikin annettavana vain kivääri, kokardi, vyö ja muutama vaateriepu. Kevyt varustus sai pilkkanimekseen malli Cajander. Sotaa edeltänyt pääministeri Cajander oli vastustanut armeijan kaluston nykyaikaistamista koska piti sitä tuhlauksena.

Aimo Kaarlo Cajanderin pääministerivuosista on kulunut reilut seitsemänkymmentä vuotta, mutta hänen hengenheimolaistensa asennemaailma elää ja voi hyvin. Varautumista pidetään tuhlauksena, tai natomaisena hapatuksena. Todennäköisesti suurin Suomea koskeva sodan tai konfliktinuhka realisoituu tulevaisuudessa verkon kautta, niin sanottuna kybersotana. Lähialueella se on koskettanut jo Viroa.

Virolaiset erehtyivät siirtämään Neuvostoliiton jälkeensä jättämän voitonmerkin, pronssipatsaan, keskustasta kaupungin laitamalle. Siitä seurasi normaalien mellakoiden ja diplomaattisen jumpan lisäksi verkkohyökkäys useita virolaisia verkkopalveluita kohtaan. Jäljet johtivat Äiti Venäjälle. Taisipa yksi Putin nuorten puuhamiehistä jopa ottaa siitä kunnian henkilökohtaisesti. Asiasta paremmin perillä olevat tahot olivat tosin sitä mieltä, ettei verkkosotaa käydä yhden miehen ja pc:n voimalla. Siihen tarvitaan enemmän rautaa verkkorajalle.

Suomi-neito on havahtunut vihdoinkin siihen, että iso, paha internet on ulottanut lonkeronsa myös hänen lanteilleen. Kuten ajankuva kuuluu, kyberuhkaa pohdittiin komiteatyönä, kuinkas muutenkaan. Kyberstrategia julkistettiin tammikuun lopussa, ja turhaa konkreettisuutta siihen ei oltu uskallettu sisällyttää. Eipä resurssejakaan virtuaaliseen sodankäyntiin luvattu 11-sivuisessa läpyskässä. Toivottiin lähinnä hyvää ja pyyteetöntä yhteistyötä viranomaisten ja yritysten välillä, ja maahan virtuaalinen rauha ihmisten kesken. Strategian julkistamistilaisuudessa viestintäministeri Kiuru oli epävirallisesti lupaillut pientä panostusta CERT-FI toimintaan. Ehkäpä jopa ympärivuorokautista valvomoa.

Ennen strategian julkistamista hevosmiesten tietotoimisto vuosi tiedon, ettei hyökkäyssanaa kannata selonteosta etsiä. Demarit olivat Paasitornin kulmilla linjanneet, ettei Suomi missään tapauksessa saa osallistua kyberhyökkäykseen. Tai sen vaatimien työkalujen hankintaan tai rakentamiseen. He vetivät maton kyberkomitean alta. Virtuaalikokardia lippaan, ja kaikki yhdessä tukoilemaan kybermaailmanrauhaa.

Virtuaalisessa malli Cajanderissa Suomen kyberpuolustuskyky rakennetaan sen olettamuksen pohjalle, että yritetään kestää ja sietää verkkohyökkäystä siihen saakka, kunnes vastapuolelta loppuu joko mielenkiinto tai vehkeistä virta. Muun muassa sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll on useaan otteeseen todennut, että on välttämätöntä, että maallamme on myös uskottava hyökkäyskyky verkossa. Se toimii pelotteena mahdollista verkkohyökkääjää vastaan. Sitä ei ole, eikä nykytietojen varassa tule. A. K. Cajanderin henki elää siis vahvana.

Jos verkkokonfliktin kohteeksi joudumme ja sen siedämme, voimme jälkikäteen lausahtaa Tuntemattoman Sotilaan sanoin: ”…ja varjele noita Suomen herroja, etteivät toista kertaa löisi päätään kybermäntyyn.”

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Feikkaaminen toimii yhtä hyvin kuin meikkaaminen

Auton ostossa yhteiskunnan kulttuuriset piirteet yhdistyvät kauniisti yksilön rationaalisiin tarpeisiin. Jälkimmäisiä tosin sotkee biologinen perimän muokkaama laumakäyttäytyminen.

Toisin kuin yleensä ajatellaan, kuljetustarpeiden lisäksi henkilöautoilla on merkittävä tehtävä ihmisten niin pariutumiskäyttäytymisen kuin vallankäyttämisenkin välineenä.

Uroksille on toimistoympäristössä nykyään aikaisempaa rajoitetummat mahdollisuudet esitellä naaraille hyvää geneettistä perimäänsä kuten lihaksiaan. Hihattomia, James Hartford Jr. -tyyppisiä ”wifebeater”- paitoja näet pidetään erityisesti investointipankeissa epäsuotavina, eikä niitä ohjelmistoteollisuudenkaan piirissä kovin usein näe. Sitä vastoin yksilöiden pituuseroja ei edes pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ole onnistunut toistaiseksi oikeudenmukaistamaan, ja siksi yritysten johtotehtäviin päätyvät yleensä keskimittaa selvästi kookkaammat urospuoliset yksilöt. Ilmiöhän on meille tuttu niin kissaeläin- tai apinalaumoistakin.

Ja mikä onkaan parempi tapa ilmaista naaraille olevansa available, kuin hankkia kaksipaikkainen urheiluauto?

Epämukava ja epäkäytännöllinen Z4 alleviivaa, että perhettä ei ole ja vapaa-aikaa käytetään johonkin paljon hauskempaan kuin Billy-hyllykköjen kuljettamiseen ja kasaamiseen. Erityisesti valkoinen nahkasisustus kertoo, että tätä taikamattoa ei käytetä pilttien päiväkotikuskaukseen edes kakkoskärryn ominaisuudessa. Baijerilaista tiukempiin italialaisiin rasseihin ei mahdu edes keskiluokan symboli golfbägi, wushu-säilä sitä vastoin kyllä.

Jo kypsempään ikään ehtineet urokset näyttävät punaisen Alfan puikoissa melko samalta kuin HD:n satulassakin, mutta saattavat omalla lapsenomaisella tavallaan kiinnostaa ikäisiään, menopaussissa olevia MILFfejä. Nuorempia naaraita kannattaa kuitenkin biologian parhaiden käytäntöjen mukaan viekoitella kalliilla, voimaa ja vaurautta demonstroivilla kulkupeleillä.

Eräs tuttavani kertoi vasta uuden Rollsin ostettuaan ymmärtäneensä, miksi niiden omistajat kuuluvat epäilemättä yhteiskunnan vauraimpaan luokkaan. Toisin kuin saksalaisten, edullisemman luokan panamerojen ja maybachien viedessä matkustajiaan pisteestä A pisteeseen G luotettavasti mutta hieman hengettömästi, kuuluu ylimystön parhaisiin perinteisiin olla piittaamatta aikatauluista ja varsinkaan kiesinsä huolto- ja ylläpitokustannuksista.

Sillä kautta aikojen ovat naaraat hakeneet pariutumiskumppaneikseen sellaisia uroksia, jotka kykenevät tehokkaaseen elannon hankkimiseen ja suojan tarjoamiseen laumalleen. Tällä vuosisadalla tämä kulminoituu edelleen fyysisen voiman ja vaurauden esittelyssä, ja siksi aikamme sankareita ovat urheilijat, eräiden moottoripyöräkerhojen jäsenet ja oikeasti rikkaat miehet.

Naaraitakin tärkeämmän kohderyhmän autoileville rumemman sukupuolen edustajille muodostavat eräiden sosiaaliantropologien tutkimusten mukaan kuitenkin toiset urokset. Aivan kuin kissat tai kukot pörhistelevät itseään toisen lajinsa edustajan kohdatessaan, niin kasvattaa citymaasturihankintamme ulkoista fyysistä kokoamme ja kertoo potentiaalisille valta-asemasta tai naaraista kilpaileville kollegoillemme, että kanssamme leikkiminen johtaa varmaan ja luultavasti tuskalliseen häviöön.

Tosin, Harvardissa tehtyjen tutkimusten mukaan (ja autokauppiaiden harmiksi) fyysistä olemustamme kasvattavien, uhmaavien asentojen ottaminen edes pariksi minuutiksi nostaa testosteroni- ja vähentää kortisolitasoamme ja saa siten aikaan voimantunnetta itseluottamusta parantaen.

Dominoivassa asennossa istuva tai seisova voi siten kokea sitä samaa hormonitulvaa, minkä vuoksi partamiehet kerta toisensa jälkeen istahtavat milwaukeelaisen V2-padan päälle kerhonsa tunnuksilla somistettuun nahkaliiviin sonnustautuen.

Feikkaaminen toimii siis yhtä hyvin kuin meikkaaminenkin!

Kirjoittaja on Rovion liiketoiminnan kehitysjohtaja ja yksityinen sijoittaja.

Kolumni

TTVK ry:n kello raksuttaa mennyttä Moskovan aikaa

Naapurissa asunut Salmelan pariskunta antoi joskus 1980-luvun alussa minulle kotiavaimensa. Avaimenhaltijalle annettu tehtävä oli helppo kakkosluokkalaisellekin. Sovitulla kellonlyömällä sisälle, ja Betamax laulamaan. Rec-nappia osasin painaa, vaikkei pakollisena A-kielenä Outokummussa opetettu lontoonmurre ollut vielä alkanutkaan.

Palkkio maksettiin pimeästi, verottajalta jäi oma siivunsa lapsityövoimalle maksetusta karkkipussista saamatta. Molemmat rikokset ovat jo vanhentuneet. Sittemmin tallennusteknologia on rullannut eteenpäin. Paikan päällä ei tarvitse olla sormi liipaisimella, jos aikoo napata talteen viimeisimmän jakson Kauniita ja Rohkeita. Kehitys on kehittynyt kolmessakymmenessä vuodessa. Tekijänoikeuksia valvovan tahon ymmärrys taas ei.

Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus TTVK ry on nimeään myöten aito Brezhnevin ajan virasto, jossa kello raksuttaa vakaasti mennyttä Moskovan aikaa. Keskus uhkaa ryhtyä Elisan ja Soneran kanssa juristihippasille ihan virallisen, pitkän kaavan mukaisesti. Molempien yritysten viihdepakettien mukana tuleva mahdollisuus tallentaa ohjelmia verkkodigiboksille on kuulemma tekijänoikeuslain törkeää rikkomista. Ei kun leivättömän pöydän ääreen molempien puulaakien toimitusjohtajat.

Kieltovaatimukset on asianomaisille yrityksille toimitettu jo kesällä. Seuraavaksi marssii juristiarmeija Salmisaarta kohden, jos ei jumalaton meininki lakkaa.

Operaattoreita edustava Tietoliikenteen ja tietotekniikan keskusliitto Ficom on ymmärrettävästi eri mieltä asiasta. Ficom katsoo, että verkkotallentaminen on käytännössä samanlaista tallennusta kuin kotona tallentavalla digiboksilla tehtykin. Se boksi ei vaan nyt satu olemaan fyysisesti kotona, vaan laite on liitetty operaattorin palvelimiin. Raskauttavaa TTVK:n mielestä lienee asian helppous, ja kaupallisuus.

Ilmeisesti TTVK ry:ltä on jäänyt huomaamatta teknologinen kehitys viimeiseltä kolmeltakymmeneltä vuodelta. Enää ei ole pakko rekrytoida avainkaulalapsia tallennusnappia painamaan.

Nollat ja ykköset ovat korvanneet Betamaxin tallennusvälineenä. Joskus ne nollaykköset sijaitsevat ihan internetissä asti. Ilmeisesti tallennus omalle digiboksille kuitenkin yhä sallitaan. En ole huomannut, että TTVK ry olisi hakenut kotietsintälupaa kotitallentajien oville kolkuttamiseksi.

Onhan se hienoa, että tekijänoikeuksia valvotaan, mutta kaitafilmijuna meni ohi jo. Surkeinta tässä tallennussopassa on se, että ensi vuonna jokainen perhekunta vauvasta vaariin maksaa Yle-veroa. Se lienee viime kädessä korvausta kulutetusta sisällöstä. Kuluttipa tekijänoikeuden alaista sisältöä sitten tai ei.

Siinä ei enää kysellä uskonnollisen vakaumuksen tai televisiolähettimen perään. Lasku lankeaa siitä, että sattuu olemaan kirjoilla Suomessa.

TTVK ry:lle tämä koko soppa ei ole periaate- vaan rahakysymys. Sitä olisi hyvä generoida omalle porukalle lisää. Punavuoren pääkallopaikalla on huomattu, että sadan miljoonan viihdepalveluista pitää lohkaista reilu siivu omalle lautaselle. Huolimatta siitä, että Ylen sisällöt kuitataan täysin maksetuiksi omalla verollaan, ja kaupalliset toimijat hoitavat aneosuutensa lohkaisemalla mainostuloista osan tekijänoikeuksien haltijoille. Lisäosuus ei olisi kuitenkaan pahitteeksi.

Oletetaan, ettei oikeus voita tälläkään kertaa. Herää vain yksi kysymys. Tuletteko TTVK:sta meille tallentamaan? Palkkiopussi löytyy kirjahyllyn päältä. Avainkin järjestyy.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Mitä johtaja oppii startup-leijonalta?

Rahoituksen puute ei ole suurin este uuden yritystoiminnan synnyttämiselle. Uudet yritykset ovat nykyään harvoin pääomakeskeisillä aloilla. Pelin voittaja ei olekaan enää se, jolla on kymmeniä tai satoja miljoonia heittää piippuihin ja liukuhihnoihin etupeltoon.

Se mistä homma jää kiinni, on nuorien johtajien kokemus, suhdeverkostot ja kyky pitkäjänteiseen puurtamiseen. Avuksi tähän tulee tietenkin mentorit ja b(usiness)-enkelit, joiden apu voi olla aivan ratkaiseva uudelle yrittäjälle. Itsekin olisin aikanaan tehnyt saletisti konkurssin, ellei apuna olisi ollut todella sitoutuneita vanhempia kollegoita. Onni oli, että kaikessa nuoruuden innossani testasin ajatuksiani niin asiakkaiden kuin kilpailijoidenkin konkareiden kanssa. Ja oppia ja toimivia ratkaisuja kopioin kaikessa, missä siitä oli vähänkin hyötyä.

Tällaisessa vuorovaikutuksessa oppi ei kulje vain toiseen suuntaan. Kulunut vuosi Venäjällä uusien yrittäjien kanssa on opettanut minulle jotain sellaista, jonka olin jo autuaasti konsernimiehenä unohtanut. Sen lisäksi olen entistä vakuuttuneempi tämän uuden sukupolven ylivertaisista kyvyistä toimia kansainvälisissä tiimeissä.

Tänään olin lavalla Wienin Hofburgin palatsissa (www.pioneersfestival.com). Paikalla oli 2 500 startup-yrittäjää yli 50 maasta. Jo yhden päivän ihmettely opetti minulle täysin uusia, varsin tehokkaita työkaluja ja tekniikoita. Luulin, että olen jotenkin kärryillä uusista teknisistä jutuista, mutta pihallahan sitä ollaan.

Teknisiä härpättimiä tärkeämpää oli taas muistuttaa itseään intohimosta, kansainvälisyydestä ja uuden synnyttämisestä. Kun viikko sitten puhuin isossa tapahtumassa Kaliforniassa, oli paikalla jenkkien isot CIO:t. Fiksuja ihmisiä, isoja budjetteja ja paljon kokemusta.

Intohimosta tai uuden synnyttämisestä ei voinut kuitenkaan puhua. Päinvastoin, mitä synkemmän kuvan ja raflaavamman repliikin kerroit konsernielämän raadollisuudesta, sitä kovempi jätkä olit. Ero tapahtumien välillä on yhtä suuri kuin Joroisten torilla ja Times Squarella.

Kyynikko tietenkin toteaa, että nämä uudet yrittäjät ovat syntyneet kultalusikka suussa ja polttavat vain sijoittajien rahoja. Ei se niin ole. Kavereilla on 20–300 prosenttia vuosittain kasvava henkilöstön määrä, tarve saada infra toimimaan ja kansainväliset maksuliikenne-, tietoturva- ja erp-hankkeet käsissä.

Ja vielä core-business, joka saattaa heilahtaa tuotekehityksen syklissä 180 astetta puolessa vuodessa. Ja it:n pitää seurata heti perässä. Legacya heillä harvoin on, sen myönnän. Mutta vastaavasti heillä ei ole kokeneita it-asiantuntijoita eikä miesvoimaa viemään muutosta. Ja lisäksi melkein kaikki ihmiset ovat uusia. Kehen tässä nyt sitten luottaisikaan?

Kansainvälisyys on lähtökohtaisesti kykyä luottaa keneen tahansa ja vuorovaikuttaa kenen kanssa tahansa tällä maapallolla. Kusipäitä on kaikkialla, eikä tämä ole minkään maan, kielialueen tai ikäryhmän yksinoikeus. Siksi tämän luottamuksen rakentamisen pitäisi olla kaikkien kanssa ihan yhtä helppoa ja itsestään selvää.

Tämän asian ymmärtämisessä ja hyödyntämisessä parhaat startup-yrittäjät ovat kilometrejä edellä keskiverto konsernieläjää. Tälle porukalle on täysin luonnollista, että tapahtumassa on porukkaa 50 maasta. On täysin okei, että muodostetaan työryhmät eri kansallisuuksista. Ja annettuun tehtävään käydään kiinni per heti.

Ketään ei arvioida sen mukaan, kuka tulee pääkonttorista, kuka Euroopasta, mikä on ikäsi tai tuletko Kiinasta. Vain sillä, mitä voit antaa tavoitteen saavuttamiseen, on merkitystä. Siihen perustuu myös muiden kunnioitus ja se, halutaanko sinut seuraavalla kerralla ryhmään.

Kaikki tämä yhdistyy paineeseen tehdä tulosta. Kaikki tekevät virheitä. Projekteja syntyy ja kuolee. Kaikesta näistä on pakko ottaa oppia, sillä juuri nyt ollaan tekemässä jotain suurta, eikä aikaa ole jahkailuun.

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla. Hän vetää johtamisen hyväntekeväisyyshanketta nofear-community.com

Kolumni

Valtio on sotkenut tietotekniikkansa

Valco oli 1970-luvun lopulla viranomais- ja poliitikkovetoinen television kuvaputkitehdas, joka eli Aleksis Kiveä mukaillen syksystä syksyyn. Rapialla 800 miljoonalla markalla saatiin vuodessa aikaiseksi muutama tyhjä tehdasrakennus kaakkoisrajan tuntumaan ja rikottuja kuvaputkia kaatopaikalle. Siis reilun 700 työttömän ja Kalevi Sorsan maineenmenetyksen lisäksi.

Ajan hengen mukaisesti tavoitteena oli saada Suomen koko elektroniikkateollisuus valtion haltuun. Zeitgeist oli siis taloudellinen poltergeist.

Finnair on taasen valtionyhtiö, jonka enemmistö on tukevasti valtion sijoitusyhtiö Solidiumin käsissä. Viimeksi sinivalkoiset siivet ovat nähneet voitollisen tulosvuoden 2007.

Viimeisen viiden vuoden aikana osakekurssi on isotooppimaisesti jakautunut jakautumistaan. Viiden vuoden takaisesta reilusta kympistä on tänään jäljellä noin pari euroa. Finnairin jatkuvan tappiollisuuden vuoksi valtio on joutunut pääomittamaan Finnairia eli ohjaamaan verotuloja ”illaksi kotiin”.

Eipä tiennyt SMP:n kansanedustaja, kirkkoherra Heikki Riihijärvi, kuinka oikeassa hän oli lausuessaan aikoinaan tv:n viihdeohjelmassa profeetallisen vision: ”Ajetaan me pojjaat kyydillä, kyllä valtio kyydin maksaa.”

Mikäli Finskin kumppanin haku ei tuota tulosta, subventoidaan toimintaa lähitulevaisuudessa uudella, tukevalla pääomaruiskeella. Valtio todellakin maksaa kyydin, joten ei kun lentämään.

Valtio on sotkenut täysin myös tietotekniikkansa. Kokonaiskontrollin puute on johtanut sirpaleiseen järjestelmien ja toteutusten viidakkoon. Media raportoi säännöllisesti sadoista tuhansista ja miljoonista, joita on hukattu pohjattomaan it-kaivoon ja turhiin, keskenään toimimattomiin järjestelmiin.

Esimerkiksi sähköistä reseptiä puuhattiin yli kymmenen vuoden ja muutaman sadan miljoonan euron verran. Valtiontalouden tarkastusvirasto risti hankkeen tarkastusraportissaan toivottomaksi pannukakuksi.

E-resepti ei kuulemma ”tehosta terveydenhuoltoa millään tavalla” ja ”paperiresepti kyllä poistuu, mutta tilalle tulee kaksi uutta paperia”. E-kirjain reseptin edessä tarkoittanee euroa. Kuulostaa siltä, että valtion maksettavaksi on löydetty kyytien lisäksi muutakin.

Nyt kun kolmen leijonan it on saatu täysin solmuun ja tuottamattomaksi, on arkistoiden kätköistä löydetty vanha menestysresepti. Tori-hankkeen myötä aiotaan valtion ict-palvelut eriyttää omaksi osakeyhtiökseen. Yritys hoitaa turhia kilpailuttamatta ja monopolistisella otteella perustietotekniikkapalvelut kruununvoudille ja muille kumppaneille.

Helppohan se on firma perustaa, kun on 150 000 käyttäjän nöyrä asiakaskunta valmiina ja maksajakin löytyy. Uusi yhtiö ei tavoittelisi ehdotuksen mukaan voittoa. Sen voi näiden nykynäyttöjen perusteella uskoa – voitosta ei ole pelkoa. Tappiontekokykyä ja osaamista taasen löytyy. Sen verran kauan ja hartaasti sitä on harjoiteltu veronmaksajien rahoilla.

Asiakkaan edustaja turvallisuuspuolelta toivoi aikoinaan hartaasti, ettei joutuisi kokemaan Valtion tietokonekeskusta uudelleen. Oli kuulemma vielä vuosikymmenen jälkeenkin sen verran tuskaisesti muistissa.

Onneksi ehti vanha ict-sotaratsu eläkkeelle, sillä Vtkk on täällä taas. Ilmeisesti se on niin, että lisäämällä pakkovaltaa ja kontrollia tyhmä kapitalistikin alkaa käyttäytyä viisaan virkamiehen tavoin. Tulevaisuudessa viisas virkamies pakottaa hankkimaan omalta puljulta ratkaisut, kontrolloidulla hinnalla. Kapitalistia ei siinä prosessissa tarvita.

Minulla on perustettavalle yritykselle vetävä, kaupallinen nimi tarjolla: Valco IT.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Pitsa on vähän niin kuin seksi - voisipa pitsauksesta sanoa samaa

Vanhan sanonnan mukaan pitsa on vähän niin kuin seksi, joskus parempaa ja joskus huonompaa, mutta se on yleensä aika hyvää. Voisipa pitsauksesta sanoa samaa.

Pitsauksella tarkoitan uuden tuoteidean tai liiketoimintamallin esittelyä. Näitä tulee ihan työn puolesta maisteltua melkoisia määriä – ähkyyn asti.

Pitsaajien yleisin haaste on kykenemättömyys ymmärtää asiakkaan (tai rahoittajan) tarpeita ja liiketoimintaa. Jos toimialana on perhekeskeinen viihde, ei kannata hukata aikaa ampumis- tai uhkapelien pitsaamiseen.

Toinen yleinen ongelma on pohjaan palaminen. Enintään keskinkertaista einestä on lämmitetty liian pitkään omilla, sukulaisten, julkisilla tai ammattimaisten rahoittajien varoilla ja saatu viimein kärventyneenä lautaselle. Parempi olisi ollut rakentaa proto tai demo, ja kiertää kyselemässä asiakkailta, tilaisivatko, jos tällaista olisi ruokalistalla. Jos joka paikassa nyrpistellään nenää, niin takaisin labraan uutta reseptiä kehittelemään.

Yksi parhaita viime vuosien tuotelanseerauksia on ollut Kotipizzan Berlusconi-pizza. Italialainen suomalaistettiin ja osaava markkinointi hyödynsi saapasmaan silloisen pääministerin möläytyksiä. Voitonriemua täydensi voitto kansainvälisessä pitsakilpailussa sekä kassakoneen kilinä.

Niin, tarina on tärkein.

Rahoittajaakin vaikeampaa on saada joku tunnettu brändi kiinnostumaan uudesta ideasta. Epäonnistuneet lanseeraukset kuluttavat liikearvoa ja toistuvat epäonnistumiset voivat tuhota yrityksen. Kun Mr Bean -brändi lupaa visuaalista huumoria brittiläisessä ympäristössä, niin on uskaliasta laittaa jakeluun Mr Bean -maailmaa rikkovia tarinoita, koska tämä heikentää katsojien uskoa tuleviin lupauksiin.

Mobiilipelibisnes on muutamassa vuodessa kehittynyt niin suureksi, että kärkikymmenikköön on entistä vaikeampi päästä muuten kun suurella rahalla. Jos appseja on tarjolla yli 600 000 ja lisää tulee joka päivä satoja, niin loistavankin jutun erottuminen on vaikeaa. Latausmäärät kyllä saadaan suuriksi, mutta jokaisesta latauksesta julkaisija joutuu maksamaan kumppaneilleen 2–6 dollaria. 10 000 000 latausta = 20–60 miljoonaa taalaa.

Suosikkipitsani on sellainen, jossa voidaan hyödyntää edustamani yrityksen vahvuuksia ja markkinoilla vallitsevia trendejä. Tätäkin parempi on hyödyntää heikkoja signaaleja, koska alkaville markkinoille on helpompi päästä.

Uudet teknologiat luovat siten uusia mahdollisuuksia. Uudet liiketoimintamallit voivat hyödyntää uusia teknologioita, mutta kuluttajat eivät halua opetella uusia asioita, käyttöliittymiä, tapoja tai konsepteja, jos voivat siltä välttyä. Massamarkkinoiden trendit kehittyvät hitaanpuoleisesti, mutta vauhtiin päästyään kuluttajien ruokahalu kasvaa syödessä eksponentiaalisesti.

Kaikkea teknologiaa ei kuitenkaan käytännössä voi hyödyntää. Gps-paikkatieto on käytettävissä vain ulkoilmassa ja kuluttaa paljon virtaa. Jos gps:ään perustuva liikeidea on parhaimmillaan sisätiloissa, niin kannattaa suunnata katseet taivaalta toisaalle – tai odottaa aikaa parempaa.

Kokonaan oman lukunsa muodostavat ne pitsat, joiden raaka-aineet ovat niin kehnoja, että niiden olemassaolon oikeutusta pitää perustella muilla arvoilla. Muodikkain perustelu liittyy jotenkin hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen, mutta muitakin outoja syitä rahoitukselle on haisteltu ihan riittävästi.

Niin kuin seksissäkin, ”ei” tarkoittaa juuri sitä. Suomalaisten rahoittajien ja ostajien helmasynti on se, että ei uskalleta sanoa ei, vaan pitsaaja jätetään epätietoisuuteen. Tämä herättää turhaa toivoa, ylimääräistä kommunikointia ja tarpeettomia sydänsuruja sekä hidastaa pitsaajaa siirtymästä uusiin, parempiin ideoihin.

Kirjoittaja on Rovion liiketoiminnan kehitysjohtaja ja yksityinen sijoittaja.

Kolumni

Eikö olisi mukavaa olla diktaattori?

Eikö olisi mukavaa olla diktaattori? Tietenkin valistunut sellainen, ei ihmisten alistaja tai massamurhaaja. Koska diktaattori-tittelillä on ikävä sivumaku, niin poliittisesti korrektimpi titteli olisi vaikka kuningas, ruhtinas tai keisari. Laajoilla valtaoikeuksilla varustettu presidenttikin voisi menetellä toimenkuvana, mutta pienen kuningaskunnan johtaminen saattaisi olla hauskempaa kuin monipuoluedemokratian.

Yhdysvaltain talous on hauraassa kasvussa ja työttömyys laskussa. Kuten Suomessakin, suuret yritykset irtisanovat ja kasvu on pk-yritysten varassa.

Hurjinta kasvu on – jälleen kerran – Piilaaksossa. Startuphiren mukaan alan työpaikkailmoitukset lisääntyivät viime vuoden aikana yli 23 prosenttia. Eniten haettiin osaajia titteleillä: software engineer ja senior software engineer. Startup-yrityksissä oli yli 500 johtajanpaikkaakin avoinna.

USA:n tiukasta viisumi- ja työlupakäytännöstä johtuen työvoimaa ei ole tarpeeksi saatavilla, joten palkat ovat kovassa nousussa. Vaikka monilla yrityksillä on rahoitus kunnossa, ne eivät löydä tarvitsemaansa työvoimaa edes rahalla, joten hankkeet eivät etene suunnitellusti. Ongelma koskettaa niin Facebookia kuin Googleakin.

Viestintä- ja aikaerojen vuoksi työn offshooraaminen Intiaan tai Venäjälle on huono ratkaisu ongelmaan. Lisäksi yritykset pelkäävät ideoiden ja ohjelmistojen vuotavan muualle. Ja näissä hankkeissa on aina kiire: kiire rikastua. Ongelma on siis poliittinen, ei taloudellinen.

Jos jonkun maan politiikka on ongelma, niin luodaan sitten oma politiikka. Valtioiden perustaminen on kuitenkin hankalaa, kallista ja hidasta. Mikä siis ratkaisuksi?

Yhden mallin tarjoaa Googlelta muutama vuosi sitten lähtenyt Patri Friedman, jonka ideaa rahoittaa PayPalin perustaja Peter Thiel. Friedman on perustanut Seasteading Instituten, joka esittelee käytännön ratkaisun tähän ongelmaan.

Friedman noudattaa sinisen meren strategioita ihan kirjaimellisesti, sillä ratkaisu on Googleplexia muistuttava proomu: Blueseed Terraces I:ksi nimetty alus ankkuroidaan Piilaakson länsipuolelle Yhdysvaltain aluevesirajan ulkopuolelle.

Ei tarvita viisumeita, ei työlupia. Palkataan tuhat kovan luokan kehittäjää, joiden kaikista tarpeista ja viihtyvyydestä huolehditaan. Ollaan oikealla aikavyöhykkeellä ja työskennellään samoissa tiimeissä. Tämä on sitä oikeaa offshooraamista!

Arvelisin, että proomuplex rekisteröidään jollekin Karibian veroparatiiseista, joten veroja ei käytännössä makseta minnekään.

Entä kehitystyön tulokset? Koska proomuplexin vuokralaiset tuottavat lähinnä binäärejä, niin ne on helppo myydä tarvitseville. Käänteentekevistä ideoista ja varsinkin niiden toteutuksista näytetään olevan valmiita maksamaan ”mitä tahansa” ja esimerkiksi Google ostaa tällä hetkellä yrityksen viikossa.

Jos yritystä ei haluta myydä, niin vaikkapa Alankomaat antaa verovapauden sellaisille maahan rekisteröidyille yrityksille, joiden liiketoiminta on kokonaan maan ulkopuolella. Tämä on johtanut siihen, että maan pääasiallinen toimiala onkin kaikki tavaran ja rahan liikuttamiseen liittyvä. Toimialalla työskentelee miljoonia hyväpalkkaisia ihmisiä. Nämä maksavatkin tulo- ja kulutusveronsa sitten Hollantiin.

Taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevat Euroopan valtiotkin ovat havainneet binääriliiketoiminnan –ja työpaikkojen – siirtyvän pois maanosastamme. Maakravut ovatkin kehittäneet erilaisia innovaatioboxi-järjestelmiä, joiden mukaan patenttien, tavaramerkkien tai muiden immateriaalioikeuksien tuotoista tarvitsee maksaa veroa vain vähän tai ei ollenkaan. Unkarin verokanta innovaatioboxissa on 5–9,5 prosenttia voitoista ja Isossa-Britanniassa ensi vuoden alusta alkaen 10 prosenttia. Jos pääomasijoittajilta kysytään, on nolla prosenttia tätäkin vähemmän.

Eri maiden kuninkaalliset Prinssi Philipistä Kaarle Kustaaseen ovat kautta aikain esiintyneet mielellään laivaston juhlaunivormuissa. Proomuplexin hinta on joitakin satasia ja tittelin univormuineen voi valita kaupan päälle.

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Onnellinen voi paremmin

Kun psykologia on aiemmin keskittynyt ihmisten ongelmiin ja mielen sairauksiin, tutkii positiivinen psykologia asioita, jotka tekevät meistä onnellisempia ja saavat meidät voimaan henkisesti paremmin. Alan pioneerin Martin Seligmanin mukaan onnellisuuden yhtälö on ”Onnellisuus = Lähtötilanne + Ympäristötekijät + Vapaaehtoiset aktiviteetit”.

Jotkut meistä syntyvät geneettisesti onnellisempina. Onnellisuus on suhteellinen kokemus. Vertailemme itseämme jatkuvasti muihin, ja kuvittelemme, että vertailuryhmän tavoin toimiminen tekee meistäkin onnellisia. Markkinointi käyttää tätä tehokkaasti hyväkseen. Ympäristötekijöihin on vaikea vaikuttaa muuten kuin ympäristöä vaihtamalla. Oravanpyörän suurin ongelma on, että vaikka juoksisitkin kovempaa kuin muut, olet silti vain orava.

Onnellisuutemme perustekijä on oma toimintamme ja siihen on helpointa vaikuttaa. Seligmanin koirilla ja Watson & Rameyn vauvoilla tekemien kokeiden mukaan avuttomuuteen on helppo oppia. Avuttomuuden tuntemukset johtavat usein heikompaan terveyteen ja masennukseen eli siis onnettomaan elämään.

Tähän vuodenaikaan lehdet julkaisevat ahkerasti erilaisia menetelmiä, millä pääsee ”bikinikuntoon”. Tämä perustunee siihen olettamaan, että bikinien käyttämisen edellytyksenä olisi vähäinen keskivartalon lihavuus. Keskivartalolihavuuden vaarallisempi tulos on tosin aikuisiän diabetes, tästä seuraava ruumiinjäsenten vähittäinen amputaatio ja eliniän lyheneminen. Iltapäivä- ja naistenlehdet käyttävät jostain syystä harvemmin näitä argumentteja laihduttamiselle ja kuntoilulle.

Monet ylipainoiset ovat kuitenkin sitä mieltä, että eivät pysty vaikuttamaan omaan olotilaansa, vaan ovat genetiikkansa tai ympäristön uhreja. Minulle ei tosin koskaan ole pakotettu olutpulloa käteen, savuketta huuleen eikä kielletty lähtemästä lenkille, mutta ehkä tällaistenkin onnettomien olosuhteiden uhreja jostain kolosta löytyy.

Sosiologi Harrison Whiten mukaan myös kokonainen yhteiskunta voi huomaamattaan oppia avuttomaksi. Hyvää tarkoittavat poliitikot hamuavat meillä jatkuvasti enemmän tehtäviä valtiolle ja kunnille, kuvitellen siten parantavansa kansalaisten elämää. Näiden tehtävien vähentämistä tai rationalisointia pidetään negatiivisena, vaikka omatoimisuus tekisikin kansalaisista onnellisempia.

Ihmisillä esiintyy kahdenlaista selitystyyliä samoille tapahtumille. Pessimistit ovat pääsääntöisesti sitä mieltä, että ympäristö muuttuu huonommaksi ja että vaikutusmahdollisuudet omaa elämää koskeviin asioihin ovat vähäisiä. Optimistit ovat sitten vastakkaista mieltä – eli ympäristö voi muuttua paremmaksi ja että ainakin omaan elämään voi ihan hyvin vaikuttaa.

Toimisiko tämä kansakuntien tasolla? Yhdysvaltojen pääväestö koostuu maahanmuuttajista eli siis ihmisistä, jotka olivat sitä mieltä, että oma elämä muuttuisi paremmaksi hylkäämällä tutut sosiaaliset verkostot ja ottamalla riski muuttaa tuntemattomiin olosuhteisiin. Usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja menestykseen oli näillä ihmisillä vahva.

Entäpä Eurooppa? Tänne jäivät ne, jotka a) eivät tarvinneet muutosta ja b) eivät uskoneet voivansa vaikuttaa elämäänsä muuttamalla muualle tai c) eivät uskaltaneet ottaa riskejä. Tätä taustaa vasten on helppo selittää Euroopan henkistä ja taloudellista taantumista.

Suomen tasolla tämä näkyy maamme sisäisessä muuttoliikkeessä. Nuoret etsivät onneaan hakeutumalla pois tutuista ympäristöistä, lähtevät opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle ja uskovat löytävänsä uusia ystäviä, menestyvänsä. Pari viikkoa sitten ilmestyneen tutkimuksen mukaan 40 prosenttia nuorista ei uskalla pois mamman helmoista. Löisitkö vetoa heidän tulevan onnellisuutensa puolesta?

Kun maasta ei löydy riskirahoitusta, mutta uskallusta, osaamista ja kielitaitoa on, haetaan sijoittajia vaikkapa Yhdysvalloista. Sikäläisiin pörsseihin onkin listautunut yli 150 israelilaista yritystä ja virta jatkuu vilkkaana. Tätä onnea etsivät suomalaisetkin Nasdaqiin ja Piilaaksoon suuntautuneella Finnvasion-valloitusretkellä. Tulevatko rohkeat takaisin?

Kirjoittaja on Rovion liiketoiminnan kehitysjohtaja ja yksityinen sijoittaja.

Kolumni

Terveisiä Skolkovosta

On 97. työpäivänäni Skolkovon teknologiahankkeen konttorilla. Katselen 11,5 miljoonan ihmisen Moskovan vilinää. Kevättä pukkaa täälläkin. Ohi virtaavasta Moskvajoesta lähti juuri jäät. Maalle nimitetään uusi hallitus muutaman viikon päästä.

Tämä Skolkovo Foundation (www.sk.ru) on pitkälti samantyyppinen kuin Tekes Suomessa. Se käyttää julkisia varoja ja sen toimintaa on hyvin tarkasti lain säätelemää. Tavoitteena on edistää uuden teknologian synnyttämistä ja kaupallistamista. Rahanjakamisen lisäksi Skolkovolla on saman sateenvarjon alla erittäin kansainvälinen bisneskoulu (www.skolkovo.ru), teknologiapuisto ja teknillinen yliopisto. Skolkovon toiminta on rajattu viiteen toimiala-klusteriin, jotka ovat bioteknologia, ict, energiatehokkuus, avaruus ja ydinenergia. Start-up firmoja Skolkovossa on tällä hetkellä 396.

Mielestäni tilat, rahoitus, turvallisuus ja osaajat ovat täällä paikallaan. Myös 140 miljoonan kuluttajan kotimarkkinat antavat mahdollisuuden koeponnistaa ideoita. On siis helppo uskoa Skolkovoon ja sen tulevaisuuteen.

Suomalaiset teknologia-alan pk-yritykset eivät ole vielä heränneet Skolkovon mahdollisuuksiin. Se on vähän kummallista. Onhan Skolkovo lähempänä Helsinkiä kuin Saariselkä. Siis aivan kulman takana. Silti suomalaiset johtajat käyvät selvästi useammin ja helpommin Lapissa kuin Moskovassa. Se on epärationaalista myös siksi, että täällä on todistettavasti enemmän maksavia asiakkaita ja potentiaalia kuin Lapissa.

Oman arvioni mukaan tähän vaikuttavat historian taakka ja osittain myös ihan oikeat stereotypiat tästä bisneskulttuurista. Voin vakuuttaa, niin kuin savolainen kauppamies vain voi, että jos käsityksesi venäläisyydestä perustuu vain Bond-elokuviin, Anton Tsehovin ajan kuvauksiin ja Vesa Vierikon Team Ahmassa kuvaamaan pikkurikolliseen – on syytä päivittää tiedot per heti.

Tulin tänne Moskovaan käymään dialogia uusien yritysten ja yrittäjien kanssa. Oma motivaationi on siis oppia. Samalla olen lähinnä median kautta seurannut Suomen ja muun maailman touhuja.

Uutisten perusteella Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeimmät asiat ovat: johtajien sikamaisen isot palkat, Hakkaraisen kalsarit ja se, kuka höläytti eduskuntavaaleissa eniten. Monet venäläiset ystäväni ovat oikeasti kysyneet ja koittaneet ymmärtää Suomen touhuja ja otsikoita. Suomessa kun näyttäisi olevan ihailtava koulutusjärjestelmä, paljon teknologiaa, puhtautta ja vapautta.

Olen Venäjän komennuksella ottanut tietoisesti etäisyyttä mediassa pyöriviin asioihin. Samalla olen huomannut, että on vähintäänkin vaikeaa selittää kenellekään ei-suomalaiselle, mihin me juuri nyt käytämme aivokapasiteettiamme, energiaamme ja aikaamme. Onko meidän kaikkien fokus nyt uuden synnyttämisessä ja kilpailijoita nopeammassa oppimisessa? Vai epätoivoisessa viivytystaistelussa?

Suomelle nimitettiin juuri ict-tulevaisuus-ryhmä. Sille toivotan aggressiivista, innovatiivista ja pelotonta lähestymistapaa. Ryhmän duuni ei ole kadehdittava. Tietotekniikan hyödyntäminen on sisäänrakennettu toimialoihin, ja koko ala on saavuttanut aikamiehen iän – maturiteetin. Bisneksen teolle ei enää riitä Härmän tai edes Pohjolan käyttäjämäärät. Siksi palveluista, niitä tekevistä firmoista, niiden johtamisesta ja johtajista pitää tehdä voittajia kansainvälisessä kisassa.

Ministeri Häkämies odottaa ryhmän tarkkaa toimenpideohjelmaa ja visiota 31.12.2012. Niin odotan minäkin.

Moskvajoki on virrannut tasaisesti jo tuhansia vuosia. Ja virtaa edelleenkin – Suomen mahdottoman tärkeistä uutisotsikoista ja pöhinästä huolimatta..

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla. Hän vetää johtamisen hyväntekeväisyyshanketta nofear-community.com

Kolumni

Vieläkö softaa räätälöidään?

Kotimaiset sovellustalot yleistyivät 1980-luvun puolenvälin jälkeen. Kantavana ajatuksena oli tehdä liiketoimintaa muokkaamalla valmiita, nykymittapuulla kohtuullisen vaatimattomia yrityssovelluksia asiakaskohtaisiin tarpeisiin sopiviksi. Mikäli valmista sovellusta ei löytynyt, sellainen tehtiin alusta alkaen itse. Useat edelleen Suomessa toimivat ohjelmistotalot kasvoivat juuri sovellusten tuotantotoiminnan myötä.

Suuret, kansainväliset ohjelmistotalot tuottavat laajoja ratkaisuja tavoitteenaan tukea sovellusten käyttäjien liiketoimintaa mahdollisimman tehokkaasti. Laajat ohjelmistokokonaisuudet suoriutuvat tehtävistä, joihin aikaisemmin tarvittiin lukuisia eri sovelluksia ja ihmistyövaiheita.

Ohjelmistotalojen ja infratoimittajien lisäksi on olemassa kolmaskin merkittävä sovellusten kanssa toimiva taho, sovellusintegraattorit tai -konsultit. Nämä yritykset ovat yleensä erikoistuneet yhden suuren kansainvälisen sovellusvalmistajan tuoteperheeseen tai jopa yhteen yksittäiseen sovellukseen.

Alan omituisuus liittyy ratkaisujen räätälöintiin, ja tämä näkyy erityisesti meillä Suomessa. Ohjelmistotalot ovat jo vuosikymmeniä hioneet ratkaisujaan mahdollisimman laajalle käyttäjäkunnalle sopiviksi.

Tästä huolimatta räätälöintiin tarvittava työmäärä vain kasvaa.

Väitän, että ylenpalttisella sovellusten räätälöinnillä estetään ratkaisujen päivitettävyys ja samalla pilataan tulevaisuuden työvälineiden ja teknologioiden yhteensopivuus omien ratkaisujen kanssa.

Räätälöinnin lisäksi ohjelmistojen parissa tehdään runsaasti integraatiotyötä. Tämän työn määrä ei ole lainkaan suhteessa järjestelmien mainostettuun integroitavuuteen. Kymmenen vuotta vanhan omatekoisen erp-järjestelmän integrointi vaatii yhtä paljon aikaa ja vaivaa kuin juuri julkaistun räätälöimättömän ratkaisun. Jos lisenssimaksuton open source -sovellus vaatii saman tai jopa pienemmän räätälöinnin määrän kuin miljoonan euron kaupallinen sovellus, eikö jotain ole pielessä?

Näyttäisi siltä, että alan yhtenä ongelmana on 1990-luvun lopulta alkanut erikoistuminen, jonka seurauksena omasta ratkaisusta pidetään viimeiseen asti kiinni. Oma ”ykköstuote” räätälöidään kaikkiin mahdollisiin käyttötarkoituksiin sopivaksi vaikka hampaat irvessä.

Lopputuloksena asiakkaalle tehdään rakennelma, joka vastaa pitkälti 1980-luvulla tehtyjä, yksittäiselle asiakkaalle toteutettuja sovelluksia, joiden elinikä on lyhyt, integroitavuus olematon ja toimivuuskin lakkaa, kun käyttöjärjestelmät tai päätelaitteet kehittyvät.

Taivaanrannassa näkyy kuitenkin valoa. Olen viime aikoina usein törmännyt suomalaisiin ohjelmistotaloihin, jotka ovat ilahduttavasti ehdottaneet uusia toimintamalleja tai prosesseja. Näin luodaan myös laadukkaita ja kestäviä asiakas- ja kumppanuussuhteita.

Olisiko niin, että kotimaisen ohjelmistotalon liiketoiminta-ajatus on keksiä mahdollisimman luovia tapoja hyödyntää eri teknologioita ja etsiä niihin valmiita laajennuksia sekä yksinkertaisia integraatiokomponentteja?

Valmiit komponentit ovat edullisempia ja toimivat paremmin kuin räätälöidyt, koska niitä käyttää moni muukin. Jos tämä toimii avoimessa lähdekoodin ohjelmistoissa, niin miksi se ei toimisi myös kaupallisten sovellusten osalta?

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton hallituksen jäsen sekä Salomaa Groupin CIO.

Kolumni

Esimieheksi Timo Räty vai Steve Jobs?

Mediasta on saanut seurata suomalaista työelämädraamaa parhaimmillaan. Iskuja on jaettu kuin 12 erän nyrkkeilymatsissa. Todennäköistä on, ettei Timo Rädyn nurkkauksesta heitetä valkeaa pyyhettä, vaikka mies on siirtynyt vastaanottavaksi osapuoleksi. Antajapuolelta löytyy median lisäksi poliisia, työsuojelupiiriä, maan hallitusta ja muita asiaan kuuluvia tahoja. Eteen katetusta, ja varsin kattavasta syytöslistasta huolimatta lahtelaisen olohuoneen ämyreissä kajahtaa todennäköisesti Elton Johnin puoliuhmakas ’I’m still standing’.

Tilanteesta kirjoitetun ja sanotun perusteella voi kuuluisa sokea Kreetakin päätellä, ettei Timo Räty ole ihan helpoimmasta päästä esimiehiä. Työyhteisökonsultti osaisi varmaankin tiivistää tilanteen muutamaan sanaan: ”Henkilöstöjohtamisessa on havaittavissa tiettyjä puutteita”. Kukaan ei voi kuitenkaan kieltää sitä, että AKT on pystynyt Rädyn johtamissa sopimusneuvotteluissa ulosmittaamaan jok’ikisen sentin jäsenistönsä eduksi. Satamaoperaattoreita ja muita vastapuolella istuneita on viety kuin stadilaisia lätkäjoukkueita tosipelien alkaessa.

Rätymäiseen johtamistapaan tuli törmättyä Walter Isaacsonin kirjoittamassa Steve Jobsin elämänkerrassa. Hämmästyttävintä raamatunpaksuisessa opuksessa ei ollut sen sivumäärä ja perusteellisuus vaan kohdehenkilön persoonan naturalistinen kuvaus kaikessa karheudessaan.

Jos kirjallisen materiaalin perusteella pitäisi valita, haluaisiko työskennellä Jobsin todellisuuden vääristymistilassa vai Rädyn retriittimäisessä hiljaisuudessa, saattaisi vaakakuppi kallistua jälkimmäisen puoleen. Silloin esimies ei turhaan vaivaisi kommunikaatiollaan, hiljaisuudesta pitävä saattaisi jopa viihtyä.

Siinä missä AKT:n nokkamies saattoi pitää mykkäkoulua vuosienkin ajan, Applen pääkonttorilla suosittiin hieman aktiivisempaa otetta. Steve Jobsin erityispiirteisiin nimittäin kuului uuden, erilaisen tai hänen tyhmäksi arvioiman idean, tai sen esittäjän, haukkuminen ja nöyryyttäminen julkisesti.

Samanaikaisesti hän osasi ottaa kyselemättä kunnian toisten tekemästä työstä ja väittää ideoita kylmänviileästi omikseen. Julkisesti idioottimaiseksi lytätty hanke saatettiin esitellä heti seuraavalla viikolla täysin uutena ja nerokkaimpana koskaan. Keksijäksi toisella kierroksella mainittiin luonnollisesti Applen nokkamies itse. Melko pohjoiskorealaista.

Aikaansaavuuden, energisyyden ja tehokkuuden lisäksi Rädyn ja Jobsin luonteenpiirteistä löytyy muutakin yhteistä. Annetun tiedon varassa kumpaakaan herroista ei voi pitää turhan empaattisina. Luetun perusteella voisi väittää, että molemmat suhtautuivat kustannuspaikallaan aikalailla välinpitämättömästi muiden tunteisiin. Tosin Jobsin omat itku- ja raivokohtaukset olivat työpaikan arkipäivää.

On vaikea kuvitella Steve Jobsin menestymistä missään muualla kuin rahalla kyllästetyssä Piilaaksossa. Valtaosassa Euroopan maita Jobsin käytös olisi johtanut timorätymäisiin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Harva eurooppalainen yritysjohtaja uskaltaisi kehua LSD:n käyttöä elämänsä tärkeimmäksi kokemukseksi.

Vastaan ei ole tullut yhtään johtamistaidonkirjaa, jossa olisi kannustettu jobstyyppiseen manageraamiseen tai motivointiin. Päinvastoin sitä kehotetaan välttämään viimeiseen asti. Rädyn johtamisen taas mittaa tuomioistuinlaitos.

Hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia miehiä ja naisia, eikä Jobs ole siinä mielessä poikkeus. Ei ainakaan taloudellisesti mitattuna. Steven Paul Jobs menehtyi 56-vuotiaana lokakuun 5. päivänä 2011, jolloin Applen osakekurssi putosi vajaat viisi prosenttia, noin 378 dollariin. Huhtikuun alussa osakekurssi oli parhaimmillaan noin 640 dollaria, nousua noin 70 prosenttia.

Rätyä sen sijaan ei ole virallisesti, ja lopullisesti, vapautettu tehtävistään.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Varo, toinen kivi osuu sinuun!

Teknologiateollisuuden tietotekniikkaryhmä (Digi.fi) selvitti hiljattain naisten näkemyksiä ict-alasta. Raportti on kiinnostavaa mutta huolestuttavaa luettavaa. Toimiala on mainettaan parempi erityisesti naisille, mutta maskuliininen ja tylsä julkisuuskuva torppaa kiinnostuksen.

Ict:n merkitys yhteiskunnassa kasvaa ja työtehtävien kirjo monipuolistuu. Toimiala ei pärjää, jollei se saa naisia mukaan – laajasti. Toimiminen, pärjääminen ja eteneminen ict-alalla ei ole kiinni sukupuolesta, joten todellisia perusteita sukupuoliseen vinoumaan ei ole.

Rehellisyyden nimissä en ihmettele naisten innottomuutta tai suoranaista vastenmielisyyttä alaa kohtaan. Siedettäviä roolimallejakaan ei tytöille ja naisille juuri ole tarjolla. Ict-alan julkisuuskuva koostuu harmaista miehistä mustissa ja pahoista nuorista miehistä t-paidoissa. Big #fail.

Julkisuudesta puuttuvat vaikutusvaltaiset, kiehtovat ja inspiroivat alfanaaraat. Eikö tosielämässä olekaan laracrofteja, jotka oveluudellaan, taidoillaan ja rohkeilla ratkaisuillaan muuttavat maailmaa? Tiedän, että on. He vain toimivat usein yksinään, ”under cover” ja” under radar”. He jopa välttelevät esiin tulemista. Even bigger #fail.

Koska aion kivittää sanoilla naisia, heitän ensimmäisen kiven itseeni. Olen syyllinen.

Minulla on ollut runsaasti mahdollisuuksia vaikuttaa julkisuuden areenoiden kasvoihin ict-alalla. Olen ollut valitsemassa palkittavia teknologiavaikuttajia, ehdottanut alalle johtajia, hallitusammattilaisia, haastateltavia, panelisteja, seminaaripuhujia, kolumnisteja ja asiantuntijoita erilaisiin näkyviin ja vaikutusvaltaisiin paikkoihin.

Tunnustan, etten ole yrittänyt erityisesti löytää sukupuolta, vaan ainoastaan sopivimman edustajan, jolla on myös puolestapuhujia, hinkua ja kykyä täyttää näyttävä esilläolon paikka. Onko vika lopulta kuitenkaan valitsijassa vai valittavissa? Jatkuvasti joudun miettimään, miksi tarjolle valikoituu niin vähän naisia.

Siksi että naiset eivät verkostoidu. Naisilla on harvemmin puolestapuhujia useilta aloilta, molemmista sukupuolista tai eri ikäisistä. Naiset näyttäisivät toimivan mieluiten yksinään asiantuntijoina omissa piireissään sekä karttelevan ja väheksyvän näkymisen paikkoja. He eivät aktiivisesti hanki tunnustettuja ja tunnistettavia julkisia meriittejä ja tuo niitä näyttävästi esiin.

Naisia ei yksinkertaisesti tunneta. Heistä ei ole vesiä jakavia mielipiteitä tai säväyttäviä kokemuksia. Naiset häviävät tutkalta, kun kysytään kuka sinuun on tehnyt vaikutuksen. Miksi?

Olen seurannut läheltä Aalto-yliopiston opiskelijoiden kasvuyrittäjyyttä edistävän Aalto Entrepreneurship Society -yhteisön toimintaa. Opiskelijat ovat rohkeasti verkostoituneet yritysten ja vaikuttajien kanssa Suomessa ja globaalisti. Mukana on ollut myös aktiivisia naisopiskelijoita, joista kuulemme vielä.

AES:n uudessa hallituksessa ei ole tänä vuonna mukana yhtään naista. Näyttävä ja uraauurtava toiminta ei tunnukaan enää kiinnostavan naisia. Mihin katosi opiskelijanaisten hinku luoda toimintaverkostoa ja vaikuttamisen paikkoja? Biggest #fail.

Suhteiden ja verkostojen rakentaminen on tunnettuuden ja vaikutusvallan edellytys. Suhteita rakennetaan koko ikä. Opiskeluissaan ja työurallaan eteenpäin pyrkivillä naisilla näyttäisi olevan niin kiire tehdä oikeita asioita, ettei oman alan ammatillista ja julkista vaikutusvaltaa kehittävien monipuolisten verkostojen rakentamiselle riitä aikaa. Muiden verkostojen rakentamisessa naiset ovatkin sitten aivan omaa luokkaansa.

Vallattomuuskin on valinta. Ja siitä voi syyttää vain itseään.

Kirjoittaja on it-alan viestintätoimisto Netprofilen perustaja ja viestintäkonsultti.

Kolumni

Henkinen laiskuus on löytynyt

Minua on vuosia askarruttanut henkisen laiskuuden ongelma. Tällä tarkoitan sitä, että suuri osa ihmisistä ei tunnu ajattelevan lainkaan, vaan päätökset syntyvät nopeasti, perustelematta ja tuntuvat oikeilta – mutta ovatkin vääriä. Minulla ei ole ollut keinoja henkisen laiskuuden todentamiseksi, korkeintaan omani. Otos on kuitenkin kovin pieni.

Haetaan apua viisaammilta: Harvardin yliopisto tunnetaan yhtenä maailman parhaista. 23?000 vuosittaisen pyrkijän joukosta vain 2?100 pääsee sisään, ja näistä 1?600 aloittaa opintonsa. Harvard näkee paljon vaivaa rekrytoidakseen parhaat opiskelijat, ja yliopistolla on anteliaat stipendiohjelmat, joilla pyritään varmistamaan rahoitus niillekin, joilla rahavarojen puute estäisi muuten opiskelun. Opiskelijat ovat epäilemättä hyvin motivoituneita ja älykkäitä, määritelläänpä älykkyys millä mittarilla tahansa.

Vuonna 2005 Shane Frederick teki nyt jo klassiseksi muodostuneen, yksinkertaisen koesarjan, jonka avulla pyrittiin selvittämään ihmisten ajattelun toimintamalleja. Kokeile itse: ”Jos maila ja pallo maksavat yhteensä yhden dollarin ja kymmenen senttiä ja jos maila on dollarin kalliimpi kuin pallo, niin paljonko ne maksavat?”

Noin puolet Harvardin, sekä MIT:n ja Princetonin, opiskelijoista antoi välittömästi mailan hinnaksi dollarin ja pallon kymmenen senttiä.

Väärin! Jos tehtävää pohtii hetken, löytyy yhtälöparin perusteella mailan hinnaksi 1,05 dollaria ja pallon hinnaksi 5 senttiä. Miksi jopa eliittiopiskelijat erehtyvät näin helpossa tehtävässä?

Frederickin tuloksia selittää taloustieteen Nobelilla palkittu Daniel Kahnemann, joka kertoo ihmismielen jakautuvan kahteen järjestelmään, joista hän käyttää nimiä Systeemi 1 ja Systeemi 2. Systeemit näyttävät käyttävän hieman eri lailla aivojen eri alueita, joten tällä on ilmeisesti fysiologistakin pohjaa.

Systeemi 1 on intuition ja tunneperäisten mutta nopeiden päätösten alue, joka auttaa meitä vaikkapa pelaamaan tennistä tai valitsemaan aviopuolisoa. Systeemi 1 on assosiatiivinen, minkä muun muassa markkinoijat hyvin tietävät.

Kun asia on liian vaikea Systeemi 1:lle, siirtyy se Systeemi 2:n ratkaistavaksi. Systeemi 2 on harkinnan alue, joka pohtii ratkaisuja uusiin ongelmiin. Systeemi 2 kehittää sääntöjä, ja toistuvat ratkaisut vaikkapa pallopelissä johtavat siihen, että asiat siirtyvät vähitellen Systeemi 2:sta Systeemi 1:een.

Tähän tähtäävää toimintaa kutsutaan koulutukseksi tai valmennukseksi ja tulosta kokemukseksi. Kokemuksen avulla monimutkaisiinkin asioihin voi löytyä ratkaisuja nopeastikin; edellyttäen että tilanneanalyysi on oikea.

Systeemi 1 on tehokas, joten Systeemi 2 voi olla laiska. Siksi valtaa käyttää useimmiten Systeemi 1, joka kaivaa asiaan kuin asiaan ajatusten työkalupakista helpon näkemys- kokemus- tai tunneperäisen ratkaisun.

Henkinen laiskuus on löytynyt!

Kreikkalaisen Arkhilokhoksen runon mukaan ”ketut tietävät monta/siili tietää vain yhden/asian joka toimii”. Jos olemme joskus keksineet jonkun säännön, on meillä taipumus siilimäisesti noudattaa sitä ja tulkita ympäröivää maailmaa sen mukaisesti. Televisio haastattelee mielellään näitä yhden asian siilejä, joiden mielestä monimutkaisiin ongelmiin löytyy yksinkertaisia ratkaisuja.

Televisiouutisten perimmäinen viehätys onkin siinä, että joku kertoo meille 20 sekunnin palasissa ne oleellisimmat asiat, jotka maailmankuvamme muodostamiseen tarvitaan. Koska median työntekijät seuraavat toisiensa uutisointia, syntyy eräänlainen lumetodellisuus, josta oletamme ”kaikkien” olevan samaa mieltä.

Pörssit ja osakerahastot ovat luku sinänsä. John C. Boglen vuonna 2000 julkaiseman tutkimuksen mukaan 2/3 rahastoista häviää indeksilleen – ja perii tästä vielä palkkiota. Tikkaa heittävien simpanssienkin sijoituskyky hakkaisi useimmat varainhoitajat– maapähkinäpalkalla.

Syy on, arvasit oikein, markkinoissa. Kun siilit ovat väärässä, on syy aina muissa eläimissä, kuten eläintarhaamme täydentävissä mustissa joutsenissa.

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Terveenä hautaan

Jos ihminen olisi luotu istumaan näyttöpäätteen takana nelisenkymmentä tuntia viikossa, olisi evoluutio muokannut kropasta hieman toisennäköisen. Mikäli on uskominen puolustusvoimien kuntotestien tuloksia, niin konsoli-, chatti- ja waretusevoluutio onkin uuskonffaamassa liian monen tulevaisuuden toivon fyysistä koostumusta. Pikaevoluutio muokkaa nuorisosta heikkovoimaisia, rasvapitoisia, helposti rasittuvia mutta harvinaisen nopeasormisia.

”Suomen Suurin Kuntokoulu” -sloganin alle itsensä brandännyt puolustusvoimat onkin osin saanut katkaistua fyysisen kunnon heikkenemisen kuolinkierteen. Monen kunto nousee varusmiesaikana. Lisäksi halu hikoilla muutenkin kuin pornoa katsomalla on noussut yhä useammilla isänmaan palvelukseen astuvilla. Terveellinen trendi on jatkunut palveluksen jälkeen.

Suomalaisen kestävyysurheilun puhtaalla kultakaudella 1970-luvulla, armeijan harmaiden Cooperin testin keskiarvot olivat yli 2 700 metriä. SA INT:in siirtyessä vihreämpään sotisopaan 2000-luvulla keskiarvot ovat olleet pysyvästi alle 2 500 metriä. Urheilutermeillä pataan on tullut reilut 200 metriä. Huonokuntoisen mursukerhon eli alle 2 200 metriä juosseiden määrä on kasvanut huomattavasti. Heikkoa tulosta on osin selitelty sillä, ettei nuoriso halua pinnistää itseään epämukavuusalueelle eli juoksemaan tosissaan ja täysillä, loppuun saakka.

Vaaka heilahtaa reilusti enemmän nykysotilaalla, ja tarkistus peiliin täydentää epäterveen kehon koostumuksen kehityksen. Ainakin epätervettä on se, että ikiharmaa, reilu kuusikymppinen Erkki Tuomioja pesee peruskaksikymppisen ratakierroksella kahdentoista minuutin kilvoittelussa. Onko vanhempana enemmän rohkeutta lipsahtaa epämukavuuden puolelle?

Terveysintoilija Jari Sarasvuo kehottaa kuulemma yrityksensä it-ammattilaisia siirtämään mahdollisen etupuolen repun selän puolelle. Kiihkeärytmisessä työelämässä napareppua kantaessa ei välttämättä pysy muiden tahdissa, ainakaan iän karttuessa. Olipa Sarasvuosta ja hänen loputtomasta lausuntoautomaatistaan mitä mieltä hyvänsä, on varmaa, että mikäli kengännauhojen sitominen alkaa olla vaikeaa, vastaus ongelmiin ei löydy marketin tarralenkkariosastolta.

Jarruttipa eduskunnan vasemmistosiipi eläkeiän – todellisen tai teoreettisen – nostamista tämän tai vielä seuraavankin hallituskauden, niin 1970- ja 80-luvuilla syntyneiden virallinen eläkeikä alkaa ennen kansaneläkkeen takuuosan kuittaamista seiskalla. Tai sitten eläke vertautuu nautittuun palkkaan maksimissaan neljänkymmenen prosentin verran. Sen verran hyvin sodan jälkeiset ikäluokat ovat korttinsa pelanneet. Eläkemaksuja he maksavat huomattavasti vähemmän kuin tulevat kumulatiivisesti nauttimaan.

Äänestämällä nuorempi it-sukupolvi ei näköjään pysty eläkeansaansa korjaamaan, joten vaihtoehdoiksi jäävät nykymenoon verrattuna myöhäisempi eläköityminen tai kepoisempi eläke. Nuoremmille oman elämänsä toimitusjohtajille jää siten ainoaksi keinoksi pysytellä toiminta- ja työkuntoisena mahdollisimman lähelle lopullisen montun reunaa.

Se onnistuu huolehtimalla niin henkisestä kuin fyysisestä toimintakunnostaan. Siinä missä it-jyrä Pekka Viljakainen on muuntautumassa triathlon-harrastuksella aidoksi Joroisen tiikeriksi, it-alan perusduunarille riittää vähemmän extreme vaihtoehto eli muutama kerta viikossa reiluun hikeen saakka. Epämiellyttävyysaluetta siinä tavoitteessa edustaa korkeintaan vähäisen itsekurin vaatiminen peilissä näkyvältä tyypiltä.

Tavoitteeksi voi ottaa myös seitsemääkymppiä käyvän äitini kuntoilu- ja elämänfilosofian: Terveenä hautaan.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Epäonnistumisen 365 päivää

Melko tarkalleen vuosi sitten hyppäsin leppoisasta päivätyöstäni kotisoffalle. Toimettomuuden auvoisuus oli mahtavaa – viikon. Ajan tappamiseksi päätin kirjata 25 yrittäjävuoteni mokat ja opit. Sapatin jälkeen olisi kuitenkin vielä 40 vuotta lusittavana ennen kansaneläkkeen kulutusjuhlia.

Vuosi on lyhyt, ja se pitäisi käyttää tehokkaasti ja yrittää ymmärtää tai arvata, mihin kulmaan kiekko menee seuraavaksi. Lisäksi pitäisi pistää aivot ja pohkeet sellaiseen kuntoon, että ehtisi kaukalon oikeaan kulmaan ennen muita – tai että edes osaisi tunnistaa ja palkata tiimiin alan nopeimmin kehittyvät hyökkääjät.

Puoli vuotta menikin omien virheiden listaamiseen. Alun perin kymmenen sivun pdf-dokkari ei riittänyt mihinkään. Koska en todellakaan ole mikään kirjailija, oli käsikirjoituksen teko aika tuskaista. Lopussa olin puhki ja liki toivoton; kiinnostaisiko tämä ketään?

Pelottomana miehenä lähetin ajatusraakileet ensin 10:lle, sitten 50:lle ja sitten 250:lle tutulle. Kaikki halusivat haastaa bulldozerin! Oli liki maagista nähdä jo viikkoja ennen julkistuspäivää miten verkosto alkoi ruotia, kehittää, haastaa ja täydentää näkemyksiäni monesta maailman kolkasta. Se oli mykistävä kevät.

It-bisneksistä olen koittanut pysyä sapattina sivussa. Uutisvirtaa seuratessa voisi luulla, että it:ssä on joka päivä vain kansallinen epäonnistumisen päivä. Yhtään vähättelemättä ongelmien aiheuttamaa harmia ja menetyksiä olisi syytä avoimesti puhua siitä, mitä voimme niistä oppia.

Koko maailmahan on täynnä aivan uskomattomia tietojärjestelmäongelmia. Jos ratkaisuksi ongelmiin ehdottaa käsijarru päällä -ajelua, on tietenkin mahdollista välttää joku ongelma. Jos ei oteta riskejä niin ei voi voittaakaan. Kun ei pelata varman päälle, niin aina välillä ne riskit toteutuvat. Siitä ei pidä ainaiseksi epäonnistujaksi leimata, ei itseään eikä muita.

Pienenä pohjoisena maana meidän ongelmanamme on, että jarrutustaktiikalla kaikki muut ajavat ohi. Ohi paahtavat niin yritykset kuin valtiotkin. EVA:n Jorma Ollilan julkistama tuottavuusraportti on jokaiselle it-ammattilaiselle Suomessa vuoden synkin dokumentti. Suomi on neljässä vuodessa jämähtänyt paikoilleen tuottavuuden kehityksessä. Tuottavuus syntyy kansainvälisen kilpailun pakossa. Teknologia ja osaavat ihmiset ovat sen rakennusaineita.

Arvostan suuresti paikallisia palveluyrityksiä, Joroisten Teboilia ja Järvisydämen kokkeja ja lähiruokaa. Ilman paikallisuuden rikkautta elämä olisi tylsää. Mutta kylmä tosiasia on, että meidän on nokioiden, metsojen ja wärtsilöiden seuraksi kyettävä rakentamaan uusia kansainvälisessä kilpailussa pärjääviä yrityksiä ja toimialoja. Osaamisella ja teknologialla. Muuten meillä ei ole tässä maassa riittävää määrää työpaikkoja ja järkevää palkkaa.

Opin juuri ministeri Virkkuselta, että Suomessa on vuonna 2030 jokaista sataa kansalaista kohti vain 25 duunissa. Kaikki muut ovat eläkkeellä, koulussa tai muutoin noiden 25 henkilön vero- tai eläkevarojen varassa. Ei ole siis ollenkaan epäolennaista mitä ja miten tehokkaasti nuo 25 ihmistä tekevät ja tienaavat.

Jos meidän poloisten (olen yksi noista onnettomista) suoritus ei riitä, koko Suomi Oy menee selvitystilaan ja pakkofuusioon Ruotsin tai Venäjän kanssa. Meidän on siis tuotettava maailman parhaita, haluttavimpia ja tehokkaimpia palveluita ja tuotteita.

Iso osa Suomen tulevaisuudesta lepää Tivin nykyisten ja tulevien lukijoiden varassa. Meillä it-alalla ei olla totuttu kantamaan pitkän aikavälin vastuuta. Oikeastaan kartamme vastuuta ihan viimeiseen asti. Se on alan liki pyhä doktriini. Näin on käynyt, koska tekniikka muuttuu nopeasti ja duuniakin on aina helppo vaihtaa. Ihmiset ovat nuorekkaita ja elämä ihanaa. Ei ihme, että vastuu Suomen tulevaisuudesta saattaa ihan hiukkasen tuntua vieraalta tai ahdistaa.

Kaikesta huolimatta pidän elämää Suomessa mahdollisena vielä vuonna 2030. Suomalainen suoruus, teknisen osaamisen perusta ja pienen maan ketteryys pitää vain saada naitettua kansainvälisyyteen ja rohkeuteen. Käsijarrutaktiikka voi olla osa kansanviisautta, mutta epäilen vahvasti sen toimivuutta. It-alan ammattilaisten, jos keiden, on oltava raivokkaasti painamassa kehitystä eteenpäin.

Kiitoksia Tivin lukijoille lukemattomasta määrästä kommentteja, olen saanut kannustusta ja kehitysajatuksia kolumneihin sekä kirjaani. Se luo minulle uskoa, että vaikka joka päivä on tullut jotain mokattua oikein julkisesti, ehkä jostain jutusta on ollut myös toisille hyötyä, ehkä iloakin. Kiitos. Olkoon prosessointivoima kanssamme.

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla. Hän vetää johtamisen hyväntekeväisyyshanketta nofear-community.com

Kolumni

Onko yhdistystoiminta liian kankeaa?

Helsingin Tietojenkäsittely-yhdistys Hetky vietti viime viikolla 40-vuotisjuhliaan. Kivaa oli, ja hyvät esitykset tuottivat ajattelemisen aihetta. Vaan eihän sinne menty esitysten tähden: ihmiset olivat pääasia! Tapasin monia vanhoja tuttuja ja punoinpa jälleen uusia silmukoita verkostoonikin.

Verkoston merkityksestä olkoon esimerkkinä keskusteluni, jossa eräs osanottaja kysyi, millaista se on yrittää yksin. Vastasin, että enhän minä yhden miehen firmassani yksin yritä, katso ympärillesi, näiden kaikkien kanssahan minä tätä työtäni teen!

Mikä sitten saa ihmisen toimimaan yhdistyksissä ja yhteisöissä?

Tätä olemme pohtineet pitkään ja paljon Tietotekniikan liitossa ja sen yhdistyksissä. Tuntuu vahvasti siltä, että yhdistystoiminta ei ole missään nimessä kiinnostavaa eikä houkuttele uusia sukupolvia. Toiset yhdistykset onnistuvat jotenkuten uudistamaan jäsenistöään, mutta varsin monet yhdistykset tuskailevat samojen ongelmien kanssa: jäsenistö vähenee eikä toimintaan sitoutuvia aktiiveja oikein tahdo löytyä.

Muistan yhden keskustelun entisen järjestöaktiivin kanssa. Hän kertoi pettyneenä, ettei yhdistyksen hallituksessa päässytkään toteuttamaan niitä kivoja tilaisuuksia: aika meni hallinnon pyörittämiseen. Toimintaan hän pääsi mukaan osaamisyhteisön isännistössä.

Onko yhdistystoiminta jotenkin liian kankeaa ja vanhanaikaista ”heti mulle kaikki nyt” -ihmisille? Yhteisöjä kuitenkin tuntuu syntyvän muun muassa nettiin kovaa kyytiä, osa niistä kuolee nopeasti ja jotkut muuttavat maailmaa. Onko muodollinen organisoituminen yhteisen asian hyväksi jopa haitaksi hyvän asian puolesta toimimiselle?

Yhteisö kokoontuu yhden asian ympärille, kun taas yhdistys tapaa olla hivenen laajempi. Sytykkeessä on kymmenkunta osaamisyhteisöä ja Hetkyssä saman verran kerhoja. Kukin näistä on yhden asian yhteisö, mutta niiden kotipesänä yhdistys sisältää näitä kaikkia ja toimii parhaimmillaan näkökulman laajentajana. Laaja-alainen ymmärrys ympäröivästä maailmasta on välttämättömyys, kapeakatseisuus on turmio.

Yhdistys luo puitteet ja tuottaa joukkovoimaa nimenomaan pysyvyyden kautta! Laaja jäsenistö saa hyvät rahanarvoiset edut ja laajaan jäsenistöön tukeutumalla yhdistyksen sanomalla on painovoimaa ja arvovaltaa. Laajasta jäsenistöstä nousee aktiiveja ja toiminnan pyörittäjiä. Ihmisiä, joille on tärkeää tuottaa hyvää sisältöä ja toimintaa meille kaikille yhteiseksi hyväksi.

Järjestöaktiivit tekevät suuren työn ja toisinaan tuntuu, että kissa kiitoksella elää. Omasta selkänahasta revitään seminaarit ja toimitetaan lehdet ihmisille, jotka eivät aina edes tunnu välittävän koko asiasta.

Palkkion saa sitten vasta myöhemmin: vuosienkin päästä johonkin tilaisuuteen osallistuneet tulevat kiittämään hyvästä esityksestä tai tilaisuudesta itsestään. Lopulta paras palkkio jonka vapaaehtoisesta järjestötoiminnasta voi saada, on se tunne, että tuotti hyvää toisille!

Kirjoittaja on Tietotekniikan Liiton hallituksen varapuheenjohtaja, Hetkyn, Sytykkeen ja IT-kouluttajien jäsen sekä useiden osaamisyhteisöjen toiminnan moottori.

Kolumni

Missä palaa lamppu iltaisin?

Tapahtui syyskuussa Pekingin yliopiston hienossa ja historiallisessa auditoriossa; Vieressäni istuivat Kiinan suurimpien bisneskoulujen rehtorit ja takana sata toimittajaa. Kuuntelin ihmetyksen vallassa rehtorin, professori Yangin esitystä:

”Kiinan bkt:n kasvu tulee pysähtymään tai ainakin voimakkaasti hidastumaan. Näin tapahtuu jo ennen 2020, elleivät Kiinan toimet asiantuntijoiden johtamisessa ja kansainvälisyyden lisäämisessä tuota tulosta”, hän tiivisti.

Aluksi arvelin, että herra Yang oli lukenut edellisen kolumnini Tietoviikosta. Kuultuani täsmälleen saman tarinan seuraavien tuntien aikana muun muassa matkapuhelinjätti HTC:n omistajilta arvelin, että kyse on isommasta asiasta kuin savolaisen kolumnistin peesauksesta.

Kiinassa on tajuttu, että kansallinen kulutus ja halpojen kulutushyödykkeiden prässäys länsimaihin ei enää vie 1,3 miljardin kansaa eteenpäin kansainvälisessä kisassa.

Meillä Suomessakin on fiksua porukkaa. Meillä myös tajutaan nopeasti. Ero Kiinaan näyttää olevan siinä, että tajuamisesta toimeenpanoon on meillä hieman pitkänpuoleinen matka.

En totisesti ihannoi totalitääristä johtamista, mutta pidän henkeäsalpaavana sitä, miten kaikki tuossakin salissa puhuivat täsmälleen samasta asiasta. Yliopiston porukka omalta kannalta ja bisneksen edustajat omasta rahanteon vinkkelistä. Kaikilla oli kuitenkin täsmälleen sama juoni: Miten organisaatioiden, johtamisen ja johtajien on muututtava

New York on ollut jo pitkään pelkkä huvittelu-, hallinto-, media- ja pankkimiesten temmellyskenttä. Sieltä on melko vaikea löytää enää mitään tuotannollista toimintaa. Sen me tiedämme. Moskova ja Lontoo menevät samaa murrosta nyt läpi. Pekingissäkään ei kuulemma kannata enää kuin show business. It- ja teknologia-asiantuntijoiden 1 500–2 000 dollarin kuukausipalkka on kuulemma täysin liikaa yhtiöiden tuloksentekoon – ainakin nykyisessä kilpailutilanteessa.

Herald Tribune kirjoitti USA:n presidentinvaalien esivaaliehdokkaan kehuneen kymmenien tuhansien uusien työpaikkojen syntymisestä Texasiin. Tilastot siis näyttivät hyviltä ja vaalivankkureissa hymyiltiin. Tutkivat journalistit olivat kuitenkin laskeneet, että työpaikat todella syntyivät, mutta niistä maksettu tuntipalkka oli vain 5–7 taalaa. Toisin sanoen ihmiset saivat töitä, mutta siitä saatu palkka ei riittänyt elämiseen.

Texasin esimerkki on vain jenkkitoisinto Pekingin professoreiden huolesta; edessä on armoton globaali kisa asiantuntijatyöpaikoista, joita ei voi voittaa pelkillä entisillä vahvuuksilla.

Lajissa kuin lajissa parhaiten menestyvät ne, joilla on parhaat kirittäjät ja sparraajat. Siksi on äärettömän hienoa, että me suomalaiset asiantuntijat saamme rinnallemme rapian miljardin lisää kilpailijoita. Tämä kilpailu näytti vielä kymmenen vuotta sitten täysin toivottomalta 1:6 palkkasuhteen ja teknologian tylsistymisen edessä, mutta tänään maailma on toinen. Nyt pärjäävät ne, joilla on parhaat kansainväliset verkostot, nopein kyky oppia ja aito halu toimia asiakkaiden iholla.

Minusta suomalaiset teknologian ammattilaiset eivät ole tässä kisassa mitenkään toivottamassa tilanteessa. Ihan himpun verran meitä vielä varmaan pitää ravistella ennen kuin me pistämme isompaa oppimisen ja uudistumisen vaihdetta sisään. Onneksi meillä on vain kahdeksan tunnin lennon päässä 1,3 miljardin jengi, jolla kyllä riittää omia haasteita, mutta jotka lähtevät mielellään kanssamme kisaan.

Lopuksi kiinalaisjoroslainen viisaus: Kiinassa kuulemma voittavat ne yritykset, joiden toimistoissa lamppu palaa pisimpään iltaisin. Ne tiimit, jotka saavat innostavimmat projektit, energisimmät asiantuntijat ja lujimmat projektien läpiviejät voittavat kaikkialla. Jos olet sijoittamassa rahaa mihin tahansa yhtiöön, kannattaa pörssikurssien analysoinnin lisäksi ajella vähän kaupungilla ja katsoa missä ikkunassa valo palaa – ja missä ei.

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla. Hän vetää johtamisen hyväntekeväisyyshanketta nofear-community.com

Kolumni

Roope Setä on typerys. Niin mekin.

Roope oli nuoruudessaan riskiä kaihtamaton sarjayrittäjä, joka menestyi ja keräsi uskomattoman omaisuuden. Vanhetessaan Roope kuitenkin muuttui konservatiiviseksi ja huonoksi sijoittajaksi, joka istuu rahasäiliössään tietämättä mitä varallisuudellaan tekisi. Roopen huomio on kiinnittynyt kustannusten karsintaan. Uusista innovaatioista tai riskinotosta hän ei enää ole kiinnostunut.

Niin suomalainen yhteiskunta kuin pääosa pörssin yrityksistäkin ovat keskittyneet lähinnä tämän hetkisen tilanteen säilyttämiseen. Tästä kertovat niin pörssiyhtiöiden omien osakkeiden takaisinostot, uuden hallituksen ohjelmalinjaukset kuin kasvuhaluttomien yrittäjien käytännön toiminta.

Suomessa istuu vielä lujassa usko siihen, että kansantalous saadaan nousuun (jota sitten voidaan kritisoida) lakeja säätämällä ja tekemällä sopimuksia suomalaisten yritysten ja työntekijöiden kesken. Kiinalaiset, intialaiset eivätkä edes ruotsalaiset ole näissä sopimuksissa osallisina ja viis veisaavat suomalaisten saavutetuista eduista, verotuksen oikeudenmukaisuudesta tai aluepolitiikasta.

Suomen kansalaiset voidaan jakaa, Richard Floridaa hieman tylymmin soveltaen, kolmeen ryhmään: lisäarvoa tuottavat, näiden elätettävät ja molempien edellisten palvelijat. (Näistä ryhmistä käytetään yleensä poliittisesti korrektimpia nimiä). Jos lisäarvoa ei tuoteta tarpeeksi, täytyy elättien ja palvelijoiden kuluihin lainata rahaa kansantalouden ulkopuolelta tai näiden kuluja vähentää.

Vastaava ongelma oli yleinen 1500–1700-lukujen feodaalisessa Euroopassa, kun lisäarvoa tuottava kansa elätti aatelistoa ja näiden palvelijoita. Rahojen loputtua ongelmat ratkaistiin tyypillisesti kiinnittämällä kansalaisten huomio ulkoisiin – todellisiin tai kuviteltuihin – vihollisiin, joita vastaan puolustauduttiin hyökkäämällä. Hyökkääjillä oli usein keskeisinä motiiveina saada lisää verotettavia tai luonnonvaroja talouden vaikutuspiiriinsä.

Tälle kehitykselle laitettiin piste luku- ja kirjoitustaidon yleistyessä ja viestintämenetelmien kehityttyä sellaisiksi, että kansanjoukot kyettiin mobilisoimaan vallankumouksiksi. Niiden jälkimainingeissa 1900-luvulla eurooppalaisten viimeisetkin siirtomaat itsenäistyivät.

Teknologinen etumatka ja maksukykyiset kotimarkkinat takasivat bkt:n kasvun aina 2000-luvun alkuun asti. Sen jälkeen länsimaat ovat joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ylläpitäneet kansantalouksiensa kolmijakoa velkaa ottamalla. Koska sekä elätettävien että palvelijoiden kansanryhmät ovat monissa läntisissä kansantalouksissa yhteensä suurempia kuin lisäarvoa tuottavien, eivät kulujen leikkaukset ole demokratioissa poliittisesti mahdollisia.

Roope Ankan tavoin toimivat, status quon säilyttämiseen pyrkivät, edelleen varakkaat kansantaloudet jatkanevat tällä tiellä, kunnes rahat loppuvat ja yhteiskunta kriisiytyy. Tätä ennen on edessä monia mellakoita, vaaleja ja tulopoliittisia sopimuksia, eikä ”perusarvoihin” valtapyrkimyksensä perustavilta perusjunteiltakaan voida välttyä.

Suomen kansantalouden menestysreseptiä tuskin tarjoaa onneensa turvautuva, mutta muuten laiska Hannu Hanhi. Aku sentään jaksaa yrittää, vaikka epäonnistuukin usein. Veljenpojat ovat fiksuja, mutta koulu on vielä pahasti kesken. Suomalaisten uudeksi esikuvaksi ei myöskään sovi moraaliltaan epäilyttävä Iines Ankka, joka ei ole muistini mukaan juuri töitä tehnyt, mutta silti asuu suuressa omakotitalossa ilmeisesti kahden kilpakosijansa ylläpitämänä.

Paras esikuva meille lieneekin Milla Magia, joka saa maailman – tai ainakin Roopen – varallisuuden haltuunsa varastamalla Roopen ensimmäisen ansaitseman lantin. Lieneekö se kreikkalainen drakma?

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Raha on tasa-arvoisinta, mitä kapitalismi tarjoaa

Kukkahattutätien ja vasemmistoon päin kallellaan olevien tahojen kiihkeistä puheista huolimatta raha on viime kädessä tasa-arvoisinta, mitä markkinataloudella ja kapitalismilla on tarjottavana. Sinisen kaksikymppisen absoluuttinen arvo ostotapahtumassa on sama, olipa ostajana Joensuun kartanon isäntä tai pehtoori.

Ei R-Kioskin täti kysy lottokuponkia vastaanottaessaan, miten tai mistä vaihdannan väline on ansaittu: raha on rahaa. Se jakaantuvatko rahat nykyisessä hallintomallissa oikeudenmukaisesti, onkin toisen keskustelun aihe...

Suomi elää viennistä, ainakin jos on uskomista Teknologiateollisuuden ja kumppanien propagandaa. Näin käytännössä onkin, pienessä, avoimessa markkinataloudessa kotimarkkinavetoisuus on jäänyt YYA-sopimuksen tavoin punaisemmille vuosikymmenille. Hyvin harva it-yritys leipoo riittävän isoa kakkua pelkillä kotikulmillaan – ainakaan jos maailmanmarkkinoita löytyy, ja yrityksellä on valtiovallan peräänkuuluttamaa kasvuhalukkuutta.

Niin hienoa ja kannatettavaa kuin kansainvälinen liiketoiminta ja kaupankäynti ovatkin, rahan tasa-arvoisuuden periaate tahtoo usealta vientitoimintaansa käynnistävältä unohtua. Monia houkuttaa jokin kaukainen ja eksoottinen kohde enemmän kuin esimerkiksi Suomenlahden toiselta puolelta löytyvä tylsä, tuttu ja turvallinen Ruotsi.

Onhan se leuhkaa sanoa tulleensa juuri työmatkalta Tokiosta tai Tampasta kuin Tukholmasta. Ei kun heti globaali ote, ja kaukomaat haltuun, vaikka firman koko henkilöstö sopii Nissan Micraan.

Vuosituhannen vaihteen it- ja listausriehassa nähtiin semmoinenkin ihmeellisyys, että merta edemmäs kalaan lähteminen tarkoitti firman perustamista samban syntysijoille Brasiliaan. Kyse ei kuulemma ollut karttapallon ja tikan satunnaisesta kohtaamisesta, vaan tarkkaan harkitusta strategisesta siirrosta. Ilmeisesti tuulipukukansan rahoilla oli jännittävämpää sukkuloida Sao Paulon suuntaan kuin naapuriin. Kyseistä yritystä ei enää ole, tuskin siihen sijoittaneen porukan rahojakaan.

Niin suuret ja mahtavat kuin Yhdysvaltojen markkinat ovatkin, niiden valloittaminen ei välttämällä lennä pelkällä mies ja puhelin -investoinnilla samassa mittakaavassa kuin soittelemalla satunnaisiin numeroihin kehäkolmosen sisäpuolella. Suuren markkinan suuret toleranssit vaativat useimmiten vastaavan kokoiset investoinnit. Viisikymmenkertaisen markkina-alueen valloitus vaatii panostusta samassa suhteessa.

Jos kotikulmilla saa parhaimmillaan sadan kilon sijoituksella muutaman kymmenen prosentin markkinaosuuden, omenapiirakkamaassa pitää latoa taaloja tiskiin vähintään ykkösen ja kuuden nollan verran. Harvemmin nollabudjetilla saa miljoonatuloja aikaiseksi.

Skypen työntekijä valitteli, ettei yritys ollut pystynyt houkuttelemaan riittävästi parhaita talentteja duuniin Piilaakson konttorilleen. Ei vaikka taloudellista muskelia Skypellä on ihan toisessa määrin kuin muutaman hengen startupilla. Alueen gorillat, kuten Google ja Facebook, kun tarjoavat vielä mahtavammat edut kuin nettipuhelinkuningas. Vanha sanonta ”pähkinöitä maksamalla saa työkavereiksi ainoastaan apinoita” pitää siis paikkansa – ainakin kapitalismin kehdossa.

Vientikauppaa ja kansainvälistä liiketoimintaa kannattaakin tarkastella transaktiokustannusten kautta, ainakin niitä ensimmäisiä hapuilevia askeleita otettaessa. Mitä kauemmaksi kotipihasta lähdetään tavaraa ja palvelua kauppaamaan, sitä suuremmat ovat toiminnan kustannukset. Välimatkan, kulttuuri- ja aikaeron kasvaessa kasvavat myös myynnin kustannukset.

Jos se ensimmäinen ulkomainen miljoona tulee länsinaapurista pienemmillä kustannuksilla kuin Kiinasta, niin ei ole tarkoituksen mukaista mennä Aasiaan vain menemisen ilosta. Ulkomaan rahakin on tasa-arvoista.

Vanhat teollisuuspatruunat kehottivat hankkimaan vaikeudet läheltä. Siinä on näinä immateriaalisinakin aikoina vissi perä.´

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Hei Steve, et oo ystävä sä lapsien!

8-vuotiaalla tyttärelläni puhkesi vesirokko, kun olimme olleet pari päivää pääsiäislomalla Floridassa. Tautihan ei sinänsä ole lapsille vaarallinen, kiusallinen toki. Se kuitenkin estää matkustamisen, koska lentoyhtiöt eivät huoli pilkullisia pilttejä muita matkustajia tartuttamaan.

Vesirokko ei tartu enää, kun rakkulat ovat kuivuneet. Tähän prosessiin menee normaalisti 10–14 päivää, kertoi lääkäri meille. Tiedossa oli siis sen verran pitkä ylimääräinen oleilu, että töihin oli syytä tarttua.

Onneksi olin ottanut mukaan miniläppärin, lähinnä sähköpostien lukemista varten. Muuhun dataan minulla oli pääsy etäkäytettävän verkkolevyn kautta.

Koska tyttärelläni oli tylsää, annoin hänen pelata verkosta löytyviä pelejä samalla laitteella, näyttönä käytettiin tässä tarkoituksessa 40 tuuman televisiota. Tietojenkäsittelyresursseista oli siis hieman pulaa heppapelien ja erp:n kilpaillessa käytettävissä olevasta koneajasta.

Ajattelin ratkaista asian ostamalla tyttärelleni iPadin; olisi muutenkin mielenkiintoista nähdä mitä lapsi saisi laitteesta irti. Ajettiin siis Apple Storeen kun Wal-Martista olivat tarjouslaitteet loppuneet.

Storen ovella painijan näköinen pukumies tiedusteli, mitä aioimme kaupassa tehdä. Hieman hämmästynyt vastaukseni oli, että ”iPadiahan tässä on tultu katsomaan”.

”Katsomaan vai ostamaan?” kysyi mies.

”No, katsotaan nyt ensin”, sanoin. Täytimme ilmeisesti potentiaalisen asiakkaan kriteerit ja mies päästi meidät kauppaan, jossa oli pöydillä erilaisia laitteita, joita ihmiset tökkivät.

Löysimme vapaan laitteen ja vips, jostain tökkäämällä selain käynnistyi ja tyttäreni naputteli virtuaalinäppäimistöön heppapelisaitin osoitteen ja valitsi sen hetkisen suosikkipelinsä (Hopp-o-Rama).

Näytölle tuli Flash Error. Jouduin toteamaan, että eipä toimi hevospelit, ei. Tyttäreni totesi laitteen huonoksi, ja se jätettiin kauppaan.

Hei Steve, et oo ystävä sä lapsien!

2000-luvulla syntyneellä M-sukupolvella on aina ollut saatavana rajaton määrä tietojenkäsittelykapasiteettia, muistia ja kaistaa. M-sukupolvi olettaa kaiken toimivan helposti ja haluaa kaiken toimivan heti, odotetulla tavalla. Tästä tulee vielä haaste nyt valloillaan olevalle beta-villitykselle.

Katso minuun pienehen! Me päätetään tää juttu!

Koska päätelaitteiden entropia lisääntyy jatkuvasti, erilaiset toimimattomuusongelmat pahenevat eksponentiaalisesti. Jotkut vannovat ekosysteemien nimiin, mutta niidenkin aika on pian ohi ekosysteemejä hallitsevien yritysten monopolististen asenteiden vuoksi.

Käytännössä ratkaisuksi muodostuvat hybridiverkot, joissa osa palveluista tulee esimerkiksi Amazonin, Applen tai Microsoftin pilvestä ja jonka kanssa yksityisen pilven hallinnoija on tehnyt välityssopimuksen.

Pelimaailma näyttänee tässä mallia; eivät kuluttajat jaksa ostaa uutta päätelaitetta aina uusimman hittipelin myötä, vaan päätelaitteet virtualisoidaan tai pelialustana käytetään pienimmän yhteisen tekijän html5-maailmaa.

Minne käynkin maailmassa, niin haluan samat palvelut, helposti.

Tietotekniikan painopiste oli aluksi t&k-toiminta, sitten se siirtyi yrityksiin, ja nyt keskeiseksi on muodostumassa kuluttajien viehättäminen. Vastaavalla tavalla, alan suurimmat yritykset ovat toimineet ensin tietokoneiden, sitten ohjelmistojen ja tämän jälkeen erilaisten palvelujen parissa. Tällä hetkellä meneillään oleva kuluttajistuminen on siirtämässä painopisteen palveluista sisältöihin ja käytettävyyteen.

Gartnerin mukaan sovelluksiin tyytyväinen käyttäjä on tyytymätöntä tuottavampi. Oletko joskus kuullut riemunkiljahduksia Windowsin versiosta toiseen siirtyneeltä tai keneltäkään SAP:n käyttäjältä?

Onni täällä vaihtelee. Jatkuvasti.

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Johtajat joutuvat etulinjan hommiin

Istuin huhtikuussa seitsemän päivää ja kuusi pitkää iltaa aasialaisten liike-elämän vaikuttajien kanssa. Siitä olikin jo ehtinyt kulua melkein vuosi, kun viimeksi kävin Kiinassa. Loppuviikon osallistuin keskusteluihin Kaakkois-Aasian ihmeessä, Singaporessa.

Tähän asti on Aasiasta aina jäänyt mieleen hirmuinen kasvu ja kehityksen vauhti. Syke on ollut varovaisestikin arvioiden kovempi kuin Joroisten Teboilin kulmapöydässä.

Nyt huomasin, että jotain oli muuttunut. Useita ihmisiä kiinnosti oppiminen ja muutoksen johtaminen. Ensiksi arvelin, että tämä on No Fear -vieraskoreutta. Vaan eipä ollut.

Libyan ja koko Arabimaailman myllerrys ei ole jäänyt aasialaisilta huomaamatta. Vaikka välimatka on pitkä, joka kulmahuoneessa ymmärretään, ettei ilmiötä voi jättää huomioimatta. Muutoksen ajuri on se sama playstation-sukupolvi, jonka painoarvo muuttaa menestyvien yritysten johtamista ja rakenteita.

Aivan kuten johtajan ja strategian avoin haastaminen ahdistaa Arabimaiden despootteja, on sama ilmiö jo käynnissä yrityksissä. Työelämässä välineet eivät onneksi ole polttopulloja ja kranaatteja, vaan sosiaalista mediaa tai viimeisenä keinona jaloilla äänestämistä.

Monet Aasian valtioista ovat saanet johtamiskulttuurinsa geenit totalitäärisestä mallista. Niissäkin maissa, joissa demokratia on ollut voimassa jo pitkään, on johtaminen itse asiassa säilyttänyt vanhat, suomalaisittain katsottuna teolliselta ajalta tulleet mantransa.

Jos jossain on ollut ongelma, on johdon reseptinä ollut lyödä paikalle lisää kontrolleja, prosesseja ja valvontamekanismeja. Jos ”ongelmaa” ei ole ollut, mitä sitä turhaan kehittämään ja heiluttamaan tasapainoa. Puututaan sitten, kun se ei enää käy ja kuku!

”Vanhan mallin mukainen reagointi ei enää riitä. Minun on saatava paljon nopeammin etulinjan tietoa joka päivä. Muuten jään jalkoihin kuin ankka”, tiivisti kiinalaisen telejätin teknologiajohtaja Pekingin illassa.

Vielä viime vuonna hänen suurin huolenaiheensa oli se, miten saadaan jaettua 6–8 miljoonaa uutta sim-korttia kuukaudessa.

IMD:n professori Martha Maznevski piti taannoin loistavan koulutussession Leading in Turbulent Times: How to manage uncertainty. Hän jakoi kaikki muutosasiat kahteen kategoriaan: yksinkertaista (simplify) ja vahvista (amplify). Sama malli sopii mielestäni hyvin kirkastamaan playstation-sukupolven johtajan, aasialaisen superjohtajan tai vaikka suomalaisen CIO:nkin arkista priorisointia.

Yksinkertaistaminen ei tarkoita leikkaamista tai palveluiden alasajoa. Se merkitsee toimintatapojen selkeyttämistä ja yksinkertaistamista etulinjan työntekijöiltä tulleen palautteen avulla. Monissa tapauksissa se vaatii vanhojen mallien, joskus jopa asetusten ja lakien uudelleenarvioimista sekä soveltamista. Yksinkertaistaminen ei ole helppoa, mutta ihan ehdottoman välttämätöntä. Tässä aasialaiset on pelottavan suoraviivaisia.

Tärkeiden asioiden vahvistaminen on astetta vaikeampaa. Mikään todella tärkeä, vahvistettava ja uusi asia ei lähtökohtaisesti synny enää johdon top-down-muutoksena. Muutoksen opit ja voima tulevat aina asiakasta lähellä olevilta asiantuntijoilta.

Muutosjohtamisen näkökulmasta tämä taas pakottaa kaikki johtajat etulinjan hommiin ja kasvupesäkkeisiin. Ilman ymmärrystä siitä, mitä aivan etulinjassa tapahtuu, jää monta kultajyvää huomaamatta: parhaat ihmiset lähtevät lätkimään, ja mikä pahinta – johtajuus on pahasti hukassa.

Tapaamisteni perusteella voin sanoa, että tämä on todella tajuttu Aasian monessa kolkassa. Aasialaiset eivät aio jäädä tuleen makaamaan, he eivät tuudittaudu vain teolliseen kasvuun. Aasian seuraava kasvusykäys tulee asiantuntija-aloilta ja tietämyksen laajasta hyödyntämisestä. Kaikki tapaamani ylimmän johdon edustajat ovat heränneet/heräämässä tähän johtamisen muutokseen ja muutoksien johtamiseen.

Miten me täällä Suomessa reagoimme tilanteeseen?

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla. Hän vetää johtamisen hyväntekeväisyyshanketta nofear-community.com