Kolumni

Kolumni

Mitä yhteistä on Hello Kittyllä ja Applella?

Vierailin tyttäreni kanssa eräässä Sanrio Boutiquessa. 1960-luvulla toimintansa aloittanut Sanrio tunnetaan parhaiten Hello Kitty -kissahahmostaan, jonka 2 500 erilaista versiota täytti tämänkin putiikin jokaisen kolon. Hello Kitty -tuotteille yhteistä on vaaleanpunaisuuden lisäksi korkea kilohinta.

Nyt meilläkin on Hello Kitty -linna, Hello Kitty -kauppa, -hiussolkia, t-paita ja autoanikin koristaa hieno Hello Kitty -tarra!

Sanrion ”pieni lahja – suuri hymy” -ideologia tuottaa vuodessa vajaa miljardi euroa liikevaihtoa, josta puolet tulee juuri näistä kissatuotteista. Eikä Hello Kittyllä ole edes suuta!

Hymy saattaakin viitata osakkeenomistajien virneeseen, kun halvoista raaka-aineista saadaan – ainakin näin isän mielestä – hyväkatteisia ja siis kalliita tuotteita.

Sanrio rikkoo tehokkaasti joitakin markkinoinnin perussääntöjä tuomalla hengästyttävät 600 uutta tuotetta markkinoille joka kuukausi.

Jotta maailmaan mahtuisi kissahahmojen lisäksi myös ihmisiä, pienennetään tuotevalikoimaa vastaavasti, ja niinpä Mitsubishin Hello Kitty -autoa eikä myöskään Hello Kitty -dildoa ole enää ostettavissa muuten kuin jälkimarkkinoilta.

Hello Kitty on onnistunut pääsemään markkinoinnin ikonostaasiin; käsitteen tai sanan omistamiseen. Hello Kitty omistaa söpöyden. Kysyttäessä mikä sana tästä kissahahmosta tulee ensimmäisenä mieleen, on useimpien vastaus: söpö.

Entäpä sitten iPod, iPhone, iPad tai se Applen läppäri? Kyselin asiaa lähipiiristäni, ja niitä kommentoitiin sanoilla: hieno, siisti sekä aivan ihana.

Applen menestystä (ja varsinkin markkina-arvoa) on yritetty selittää tuotteiden käytettävyydellä, mutta parempi selitys on sen kyky ymmärtää asiakkaiden päätöksentekoon vaikuttavia tekijöitä.

Niin Sanrio kuin Applekin osaavat tehdä haluttavia tuotteita, joihin omistajilla on emotionaalinen suhde.

Tätä suhdetta ehkä kuitenkin hieman häpeillään, ja siksi joillakin suhteeseen ryhtyneillä onkin tarve perustella hankintaansa rationaalisilla syillä, unohtaen sen, että dopamiinin eritys on aivoillemme hyvinkin rationaalinen syy.

Tietotekniikkaliiketoiminnan painopiste siirtyy vauhdilla yrityksistä kuluttajamaailmaan, ja siksi yritysten menestys riippuu kuluttajien ymmärtämisestä.

Mitä vanhempi tuotekategoria on, sitä samanlaisempia tuotteet ovat, ja sitä vaikeampaa on keksiä käyttäjien kannalta oleellisia parannuksia niihin.

Valinnan ratkaiseekin tuoteominaisuuksien sijaan söpöys, siisteys tai ihanuus. Tämä on asia, joka meille luterilaisen kasvatuksen saaneille, pohjoisten insinöörikulttuurien jäsenille on vaikea hyväksyä. Markkinoinnin ja viestinnän tehtävä olisikin tarjooman esittelyn sijaan aikaansaada tätä haluumaa.

Toimiva ja looginen käyttöliittymä ei riitä, sen on lisäksi oltava niin siisti, että tuotetta ollaan valmiit jonottamaan kuin 1990-luvun internetfirmojen osakkeita.

Maa, jossa suositummat automerkit ovat Skoda, Volkswagen ja Toyota, ei juuri olekaan menestynyt kuluttajamarkkinoilla paria poikkeusta lukuunottamatta.

Näistäkin sen suurimman poikkeajan asema on tuotteiden alhaisesta haluttavuudesta johtuen vakavasti uhattuna, ainakin siellä katteellisimmassa päässä.

Ilahduttavan poikkeuksen tässä muodostaakin Suomen Keskustan puoluekokous, joka ei politiikan toimittajien virheellisistä tulkinnoista huolimatta valinnut puolueelle puheenjohtajaa eikä tasavallalle pääministeriäkään, vaan henkilön, joka pystyisi viemään Keskustan jälleen kerran vaalivoittoon.

Kun Kiviniemeä verrataan Pekkariseen tai Väyryseen, niin ei ole epäilystäkään siitä, kuka näistä on cool, joidenkin mielestä jopa cold. Aivan kuten Katy Perry niin osuvasti riimittelee: ”You are hot when you are cold”. Kepu ei petä koskaan!

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Tiedon jakaminen on valtaa

Kevään aikana ilmestyneet uutiset, maaliskuun lopun liikenne- ja viestintäministeriön Julkinen data -opas, ja toukokuun lopun OECD:n Suomen julkisen hallinnon maa-arviointi saivat minut pohtimaan muuttuvaa johtajuutta julkisessa hallinnossa.

OECD:n maa-arvioinnin mukaan julkisen hallinnon strategista ketteryyttä tulee parantaa. Tarvitaan strategista näkemystä, yhteistä tahtotilaa ja joustavuutta resurssien suuntaamiseen muuttuvien tarpeiden mukaisesti.

Suunnittelun ja päätöksenteon näkökulmana tulee olla hallinnon kokonaisuus. Tarvitaan parempaa ennakointia ja todennettua tietoa päätöksenteon tueksi. Kansalaisten osallisuus valmistelutyössä ja palvelutuotannossa korostuu.

Antti Poikolan, Petri Kolan ja Kari A. Hintikan ansiokkaassa oppaassa ”Julkinen data – johdatus tietovarantojen avaamiseen” käydään läpi tietovarantojen avaamista yksittäisen julkishallinnon organisaation näkökulmasta.

Julkishallinnon tietojen maksuton jakaminen lisäisi mahdollisuuksia osallistua ja hyödyttäisi yksilöitä, yhteisöjä, yrityksiä ja yhteiskuntaa. Uudet innovaatiot, uudet tavat yhdistellä tietoja ja tuottaa hyötyä syntyvät usein tietoja tuottavan organisaation ulkopuolella.

Viesti on selvä: julkisen tiedon avoimuutta tulee edelleen lisätä tiedon jakelua ja tiedon löytämistä parantaa. Suomi ei ole aivan eturintamassa julkisen tiedon avoimuuskehityksessä, vaikka voisimme olla.

Yhdysvaltojen liittovaltion data.gov-sivuston mukaan kuusi muuta valtiota on mukana avoin julkinen tieto -kehityksessä: Kanada, Iso-Britannia, Australia, Uusi-Seelanti, Norja ja Viro.

Suomi tosin saa ansaitsematonta kunniaa, kun sivuston etusivun kartassa Viron sijasta on väritetty Suomi. Sivustolla on tätä kirjoittaessani yli 270 000 tietojoukkoa, ja Iso-Britannian data.gov.uk-sivustolla on lähes 3 400 tietojoukkoa.

Vielä julkaisemattomassa uutisessa kerrotaan tietoturvallisuusasetuksen voimaantulosta usean vuoden valmistelutyön jälkeen.

Tietoturvallisuuden peruselementeistä, jotka ovat luottamuksellisuus, eheys, käytettävyys, kiistämättömyys ja pääsy tietoon, korostuvat luottamuksellisuuden varmistaminen ja tietoon pääsyn hallinta sekä valvonta. Käytettävyys ja tietoon pääsyn varmistaminen jäävät painoarvoltaan vähäisiksi.

Julkishallinnon hierarkkisessa johtamismallissa tieto kertyy organisaation yläosiin. Valtaa on tiedon pitäminen. Toimintaympäristömme on muuttunut monimutkaisemmaksi, asioiden väliset riippuvuudet ovat tulleet näkyvämmiksi ja merkityksellisemmiksi.

Verkottuneessa toimintaympäristössä valtaa on tiedon jakaminen. Tieto on hyödykkeenä siitä merkillinen, että sen arvo kasvaa käyttämällä. Käyttämättömän tiedon arvo lähenee ennen pitkää nollaa.

Johtajuus verkottuneessa toimintaympäristössä tarkoittaa tiedon jakamista, organisaatiokulttuurin kehittämistä ensin tiedon jakamista suosivaksi ja lopulta tiedon jakamista vaativaksi. Myös turvallisuudesta vastaavien viranomaisten on kehityttävä tähän suuntaan kansainvälisten esimerkkien mukaisesti.

Naton tieto- ja viestintäpalveluja tuottavan organisaation NCSA:n tunnuslause on ”Share to win”. Organisaatio voi menestyä vain jakamalla tiedon itselleen ja ympärilleen. Tiedon jakamisen hyödyn havaitsee vasta tiedon jakamisen jälkeen.

Hyöty voi syntyä täysin odottamattomien asioiden yhdistelemisestä. Tulevaisuuden julkishallinnon johtajien on toimittava esikuvina tiedon jakamisessa.

Kirjoittaja on puolustusministeriön tietohallintojohtaja ja Tietotekniikan liiton hallituksen jäsen.

Kolumni

Puunkaatoministeriö

Pihalta, itse asiassa naapurin pihalta, pitäisi kaataa neljä puuta. Näistä kaksi on kallistunut, yksi on luultavasti laho ja yksi jaksaa kasvaa vain toiselta puolelta. Naapuritalo sijaitsee tietoteknisellä osaamisellaan ylpeilevässä Naapurikaupungissa, jossa Nokiakin pitää pääkonttoriaan. Sikäläisten säädösten mukaan yli kahden puun kaatamiseen tarvitaan rakennuslupa.

Luvan saamiseksi pitää täyttää hakemuslomake, jossa kysellään kaikenlaista asiaan liittyvää oleellista, kuten rakennuksen väestösuojapaikkojen lukumäärää sekä kellarin pinta-alaa. Liitteeksi tarvitaan kokouspöytäkirja, josta tulee ilmetä, että hallitus on päättänyt puiden kaatamisesta.

Lisäksi tarvitaan karttaote, jonka voi tilata kaupunkimittausyksiköstä sekä asemapiirros, johon on merkitty kaadettavat puut, kahtena kappaleena. Tämä on sikäli outoa, että puut kasvavat pääsääntöisesti yhtenä kappaleena.

No, asemapiirros tehdään pohjakartalle 1:500, ja se varustetaan sitomisseläkkein, mikä lienee niitä kunnallisen eläkejärjestelmän erikoisuuksia. Hakemuksen selostusosassa kerrotaan lisäksi kaadettavien puiden lukumäärä ja laatu, mikä tapauksessamme on heikonpuoleinen. Liitteenä tarvitaan myös selvitys naapureiden (siis meidän) kuulemisesta sekä valokuvia puista ja ympäristöstä.

Materiaalin kasasi maksua vastaan asiamiehemme, joka lähetti uurastuksen tuloksena syntyneet paperit (materiaalia ei voi lähettää sähköisesti) tietoteknisesti edistyneen Naapurikaupungin rakennusvirastoon. Lupa saatiin yhdeksän kuukauden kuluttua.

En tiedä, mitä luvan käsittely Naapurikaupungissa maksoi, mutta luultavasti siihen parin tuhannen euron arvosta työaikaa kului. Puunkaadon kokonaiskustannukset ovat siten ehkäpä kolme tuhatta euroa, josta varsinaisen työn osuus on alle kolmannes ja loppu kului hankkeen käsittelykustannuksiin.

Puunkaatohanke lisää bruttokansantuotetta ja on siten kansantalouden teorioiden mukaan järkevä. Työ- ja elinkeinoministeriönkin mielestä hanke on mielekäs, koska siinä syntyy työpaikkoja. Valtiovarainministerökin pitää tällaisesta toiminnasta, koska siitä kertyy runsaasti verotuloja.

Hanke kuvaa hyvin suomalaisen yhteiskunnan puutunutta tilaa, joka teoriassa ja monien mielestä on hyvä, mutta käytännössä sisältä laho. Lainsäädännön ja virkamiesten hallinnollisen vallankäytön tuloksena kyllä syntyy työpaikkoja, mutta ne eivät auta – vaan itse asiassa haittaavat – meitä kansainvälisessä kilpailussa keskittämällä resursseja vääriin kohteisiin.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltio-opin mukaan yksilön taloudellista ja muutakin vapautta pyritään pienentämään siirtämällä rahankäytön ja muutakin päätöksentekoa valtiolle eli poliitikoille ja virkamiehille. Siirto on hoidettu lisäämällä vähitellen julkisen sektorin tehtäviä sekä kansalaisia koskevien sääntöjen ja niitä valvovien virkamiesten määrää. Koska niin kunnilla kuin valtiollakin on verotusoikeus, ei lahoa ole havaittu niin kauan kuin lehdet vähääkään vihertävät.

Seurauksena niin Suomessa kuin Ruotsissakin 30 prosenttia työssäkäyvistä on julkisen sektorin palveluksessa ja vajaa 60 prosenttia bkt:stä kuluu julkisen puolen kustannuksiin. Yhtäläisyyttä ei pidä ihmetellä, koska Suomen hallinnollinen rakenne periytyy 1700-luvun Ruotsista.

Meillä on edelleen pikkuvelimäinen tapa verrata kansankuntamme toimintaa tehottomaan läntiseen naapuriimme, ja tässä vertailussa pärjäämmekin ihan mukavasti.

Kun vertailukohtaa muutetaan, muuttuu tilannekuva toiseksi. Euroopan keskuspankin tutkimuksen mukaan Suomen ja Ruotsin julkiset taloudet ovat 40 prosenttia tehottomampia kuin Australian, Luxemburgin tai Japanin. Kuten Kunta-IT:n liiketoimintasuunnitelmassa puisevasti todetaan: ”nykytilanne on prosessien uudistamisen merkittävä este.”

Pääministerimme on ilmoittanut harrastuksekseen halonhakkuun. Seuraava voisi ottaa työlistalleen puunkaadon ennen kuin puumme seuraavassa kevätmyrskyssä kaatuvat itsestään, vahinkoja aiheuttaen.

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Niskalenkki pilvestä!

Rajaton laitteistokapasiteetti kaikkien saatavilla, juuri silloin kuin sitä tarvitaan. Voiko sovelluskehittäjä parempaa toivoa?

Ovathan ohjelmoijat tunnettuja siitä, että he pystyvät käyttämään kaiken saatavilla olevan prosessointivoiman. Sovellusten ohjelmoijat osaavat jo ottaa tarpeen mukaan dynaamisesti käyttöön lisää alustan resursseja, kun käyttö lisääntyy.

Hyvä juttu, sillä prosessoritunti maksaa vain kymmen senttiä ja kerralla voi saada käyttöönsä useita prosessoritunteja. Vaikka sata tai tuhat. Halpaa kuin saippua.

Entäpä, jos jokaisella pilven palvelimella varattu resurssi jää varatuksi?

Kulut juoksevat, mutta mitään ei tehdä. Siksi uusien sovellusten on osattava myös nopeasti vapauttaa alustansa resursseja heti, kun niitä ei tarvita. Tätä pilvitarjoajat kuitenkin helpottavat tuottamalla automaattisesti ylös ja alas skaalautuvia palvelukerroksia. Ohjelmoijan seitsemäs taivas?

Mitähän muuta kehittäjien pitää osata? Ainakin pitää osata säieturvallinen ja molempiin suuntiin skaalautuva ohjelmointi. Perinteinen tietokanta-ajattelu on vanhanaikaista eikä sille oikein löydy perusteita pilviteknologioissa.

Paljon paremmille jäljille päästään, kun ajatellaan datan persistenssiä. Jääkin nähtäväksi, millaiset datamallit lopulta voittavat.

Sovelluskohteita on useita, eikä mikään estä kehittäjien luovuutta, kun heidät päästää irti. Interaktiiviset viestintäpalvelut ja mobiilisovellukset, joissa ei tarvita jatkuvaa yhteyttä, ovat varmoja menestyjiä.

Samoin kertaluontoiset, rajua voimaa tarvitsevat eräajotyyppiset tehtävät ovat omiaan pilveen. Esimerkiksi sään ennustaminen, animaatioelokuvan renderöinti ja raskaat matemaattiset sovellukset ovat usein käytettyjä esimerkkejä pilviteknologian hyödyntämisestä. Verkkoinfrastruktuurin ja pilvien on vielä kehityttävä, ennenkuin ne soveltuvat hyvin myös latenssiherkkiin tai transaktiopohjaisiin sovelluksiin.

Sovelluskehittäjät eivät ole jääneet toimettomiksi tämän uuden mahdollisuuden edessä. Opetella pitää!

Erään ystäväni lähestymistapa oli yllättävä: hän päätti tutkia asiaa perustamalla oman pilven. Sosiaalisessa mediassa hän kävi keskustelua muiden kiinnostuneiden kanssa siitä, millaisista komponenteista kyseinen pilvi muodostuisi. Tarvitaan jonkinlainen datan säilytys- ja saantiliittymä sovellukselle sekä API muille sovelluksille, datan replikointi, webbiliittymä datan hallintaa varten ja jokin työpöytäkäyttöliittymä.

Datan replikointi lienee se pullonkaula. Saapas nähdä, miten homma kehittyy...

Teknisten asioiden lisäksi tarvitaan uusia käyttöön perustuvia hinnoittelu- ja lisensointimalleja. Kun ohjelmiston pyörittäminen pilvessä tuottaa kuluja käytön mukaan, pitää sen mukaan myös voida rahastaakin. Kyllä tämä asiakkailta menee läpi, mutta ovatko kehittäjäfirmat valmiita ottamaan maksun sovelluksesta pikkuhiljaa tipoittain?

Näihin asioihin pyrimme vastaamaan syyskuun perinteisellä Sytyke Ry:n laivaseminaarilla.

Jos uskot, että tiedät vastauksia, ota yhteyttä ja tule kertomaan niistä muillekin!

Kirjoittaja on Tietotekniikan Liiton hallituksen jäsen, Alter Chiefin toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Ei-toivottu lapsi

Jotkut lapset ovat enemmän haluttuja kuin toiset. Toisista halutaan eroon ennen tarhaikää, rippikoulua tai opiskelun aloittamista. Jo hedelmöityshetkestä homma tuntuu totaalivirheeltä.

Toisista ei taasen malteta päästää irti, vaikka rakkaalla lapsella olisi jo omaakin jälkikasvua. Kerran lapsi, aina lapsi.

Teknologia-alan oma rakas lapsi on Apple. Tekipä lapsi mitä tahansa, se on ihme. Applen iPhonesta ei siis turhaan puhuta jeesuspuhelimena. Jos sen akku kestää melkein koko työpäivän, sekin on kuin oikaisisi Genesaretin laineita pitkin rantaan. Jedimiekan äänen simulointi vastaa veden muuttamista viiniksi.

Vanhalle Pahkasikafanille tiedotusvälineiden ja fanaattisten käyttäjien harjoittama Applen paapominen tuo mieleen legendaarisen Miihkalin kakka -sarjakuvastripin, jossa ivailtiin kympillä sitä, kuinka ainutlaatuisina vanhemmat pitävät jälkipolviensa saavutuksia.

IBM-yhteensopiva pc, niin sanottu henkilökohtainen tietokone, taas on tietotekniikan äpärä, äidin ja iskän hätäinen vahinko. Harvalle tuotteelle on yhtä hartaasti toivottu, povattu ja ennustettu tuomiopäivää tai viimeistä aamunkoittoa.

Niskalaukauksen antajia on ollut jonoksi asti. Keskuskoneporukka piti henkilökohtaista tietojenkäsittelyä turhana leikkipuuhasteluna, jonka uskottiin kaatuvan omaan hiekkalaatikkoonsa.

Thin clientin piti taasen tehdä päätteistä tyhmiä ja sen myötä hävittää kaikki ne henkilökohtaiset piirteet, jotka tekevät koneesta oman. Bye bye paikallinen kiintolevy, duunattava käyttöjärjestelmä ja työpöydän kulmalla tai sylissä huriseva prosessori. Sen verran flashiä verkkokortin reunalle, että päästään lataamaan keskuskoneelta persoonatonta käyttistä. Putkiratkaisu, putkiaivoille.

Viimeisin yritys päästä kasarierehdyksestä on työntää kaikki pilveen, tai hakea se juuri sieltä. Noin kuudestoista episodi sarjassa Keisarin uudet vaatteet.

Ennustettavasti lopputulos on yhtä heikko esitys kuin edellisilläkin yrittäjillä. Ei-toivottu lapsi jatkaa reproduktiivista toimintaansa. Gartnerin mukaan maailman pc-populaatio hyppää miljardista kahteen vuoteen 2015 mennessä. Tänäkin vuonna kaupaksi menee lähemmäs 350 miljoonaa yksilöllisyyden airuetta. Tarjottiinpa avuksi pilveä tai sitten ei.

Kaikilla henkilökohtaisen tietokoneen tappamista yrittäneillä perusteet ovat olleet kunnossa. Ne ovat solidit, jopa loppukäyttäjiensä mielestä.

Yksittäisten ’henkilökohtaisten’ koneiden ylläpito on esimerkiksi yritysympäristössä yhtä helvettiä. Harva haluaa yrittää työntää sadan eri sovellukseen päivitystä verkon yli tuhanteen koneeseen. Lisäksi, tietoturva, mikä tietoturva? Puhumattakaan varmuuskopioista, fyysisestä suojasta, asennuksista, lisälaitteista sekä kaikesta siitä persoonallisesta kivasta, joka liittyy niin sanottuun henkilökohtaiseen tietojenkäsittelyyn.

Olisihan se kiva päivittää, ylläpitää ja käyttää vain yhtä sentraalisandraa, pilveä, keskuskone- tai virtuaalihärveliä. Miksi sitten kaikille yrittäjille on tullut Siperian kylmää kyytiä, järkiperusteista huolimatta?

Samasta syystä kuin kommunismi ei saavuttanut kapitalismia. Keskusjohtoisuus harvemmin synnyttää mitään suurta. Uudet, luovat jutut nähdään lähinnä arveluttavina, olemassaolevia valtarakenteita ja nykyharmoniaa rikkovana. Keskusjohtoisuudessa uutuudet tapetaan kehtoonsa, koska sirppi ja vasara on keksitty jo.

Jos itänaapurissa vielä kahdeksankymmentä luvulla vallalla ollut aate olisi voittanut ja IBM olisi myöskin mallia Born in USSR, niin ei-niin-henkilökohtainen keskuskoneympäristö olisi voimissaan. Kolmen sovelluksen voimin.

Nautitaan siis henkilökohtaisesta rikkaudesta.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Upsista-metodilla

Olen valittanut sitkeästi kaikilla mahdollisilla foorumeilla sitä, kuinka tiedon hoidon ja tietosuunnittelun unohtaminen tai laiminlyönti kostautuu järjestelmien elinkaaren aikana. En usko tämän olevan viimeinen kerta, mutta sain taas tuulta purjeisiin luettuani kolumnin, jossa todettiin etteivät SQL-kannat ole enää tätä päivää.

Kolumnin mukaan niitä tarvittaisiin korkeintaan vanhojen järjestelmien takia, ja joissain hyvin harvoissa paikoissa, joissa relaatioajattelusta on mitattavaa hyötyä. Kalliina ja kömpelöinä ne ovat turha painolasti todellisessa tiedonhallinnan maailmassa.

Relaatiokantojen tilalle modernissa tietojenkäsittelyssä pitäisi ottaa sellainen tietojensäilytys ja -hoitojärjestelmä kuin Googlessa. Tällöin saavutettaisiin – tai niin ainakin artikkelista ymmärsin – joustavuus, joka olisi kunniaksi ketterille menetelmille, eikä tietorakenteiden ja turhien sääntöjen nysväämiseen käytettäisi projektin kallista aikaa. Jokainen säilyttämisen arvoinen tieto voitaisiin linkittää näppärästi jokaiseen toiseen säilytettävään tietoon, ja yhtä näppärästi voitaisiin purkaa tarpeeton yhteys tietojen välillä.

Suhteiden verkostoja kolmekymmentä vuotta ajatellut ja kuvitellut pääni intoutui kirjoituksesta uskomattomaan laukkaan. Näin myriadien tuikkivien tietojen tanhuavan toistensa ympärillä, kohdaten ja etääntyen ja saaden uusia merkityksiä. Mutta kuten tässä iässä yleensäkin, uusia mahdollisuuksia ja huimia ajatuskuvioita kohdatessa alkaa ensin huimata.

Ja sitten muistuvat mieleen kauhut kaikkialta, eli mitä mahtaisi tapahtua, jos vaikka poloiset palkkaeuroni kohtaisivat villin kosmisen katrillin pyörteissä kunnalliset veroäyrityiset tai vieraiden valuuttojen hempeät houkutukset. Saisinko ikinä tietää, millainen löyhä kohtaaminen aiheutti perikadon?

Relaatiomaailman vähemmän ketterät ja jäykkäniskaiset tietosuunnittelijat – joihin katson kuuluvani jäljellä olevan työurani ajan – yrittävät tyrkyttää yhteiskäyttöisyyttä, tiedon eheyttä ja elinkaariajattelua. He kavahtavat löysiä suhteita, kuten aina ongelmallista monen suhdetta moneen tai turhauttavaa suhdetta saman yksilön kahden olomuodon välillä. Sitä vastoin he ovat takertuneet yhden suhteisiin moniin.

Tällainen ajattelu vaatii pakollisuuksia, tiedon vertailukelpoisuutta ja monia muita kiihkeän työn touhussa asiaa edistäviä, pahasti turhauttavia vaatimuksia. Moiset pohdinnat ovat omiaan jäykistämään luovaa kehitystä.

Tässä kohtaa relaatiomaailmaan on tullut pikkuisen uutta ajattelua, jota voisi kutsua vaikka upsista-metodiksi. Jo melkein vuosikymmenen ajan on ensin joko perustettu kanta hätäisin lähtötiedoin tai sovelluskehittimen ehdokkain, ja sen kandidaatin päälle demo- tai pilottisovellus. Kehitystä jatketaan näistä täydellisistä sovelluksista.

Kun todellisella tiedolla sovellus ei toimikaan aivan täydellisesti, todetaan että ”upsista, nyt on kyllä huono tietokanta”. Ensimmäiset ehtivät kolkuttelemaan tietosuunnittelijan luolan ovelle jo kehitysvaiheen lopulla, että ”upsista mutta saisinks mä yhden päivämääräsarakkeen, kun me niin kovin sitä tarvittais”.

Seuraavaksi tullaan sitten jo joukolla anelemaan, että ”upsista, jos me pari indeksiä saataisiin, kun tuntuu että ne auttaisivat”. Loppujen lopuksi projektipäällikkö seisoo ovella mutta ei sano upsista, vaan vaatii tehokkuutta sovellukseen ja lyhyempiä vasteaikoja. Luolassaan tietosuunnittelija yrittää sovitella kaikkia vaatimuksia noihin omiin periaatteisiinsa, todellisuuteen, ja siihen ettei sovellusta missään tapauksessa voi muuttaa.

Tietosuunnittelija kyllä tuntee luomisen ja ratkaisun iloa tehdessään pieniä ihmeitä upsista-miehien pyynnöstä, mutta katselee vähän surullisena harvenevia tiedonhoidon ihmisiä ja suree sitäkin, kun tulee nimitetyksi relaatiokantansa kanssa kankeaksi, jäykäksi, kehityksen jarruksi ja ikäväksi ihmiseksi.

Kolumni

Nörtti 2.0 ei haise hielle

Ennen vanhaan it-osaajia kutsuttiin nörteiksi. Stereotyyppinen nörtti ei ollut tunnettu seuramies tai -nainen, mutta koodin hän hallitsi. Nörtin työ oli hieman yksinäistä, tosin työmoraali hänellä oli korkealla – univelat lääkittiin Coca-Colalla.

Kaikki tuntevat yllä kuvatun stereotypian. Monissa paikoissa mielikuva it-ammattilaisesta nörttinä elää vieläkin. Käytän nörtistä mennyttä aikamuotoa tarkoituksella. Perinteistä mielikuvaa on nyt ravisteltava olan takaa, ja viimeistenkin perinteisten nörttien on kaivauduttava ulos kammioistaan oppimaan uutta. Nykypäivän – ja tulevaisuuden – it-alan kaipaama nörtti 2.0 on ennen kaikkea palveluosaaja.

Palveluyhteiskunnasta puhuminen ei ole uusi asia. Eturivin talousvaikuttajat ovat jo pitkään korostaneet, että Suomi selviää tulevaisuudessa ainoastaan palvelujaan kehittämällä, sillä valmistava teollisuus siirtyy kasvavalla vauhdilla halpatuotantomaihin. Palveluyhteiskunnaksi kehittymiselle on yksi edellytys: meidän on opittava palvelemaan.

Palataan hetkeksi perusasioihin ja täsmennetään, mitä palvelu on. Wikipedian mukaan palvelu tarkoittaa ainakin osittain aineettomia prosesseja ja toimintasarjoja, jotka kulutetaan samalla kun niitä tuotetaan. Palveluja käyttäessään asiakas osallistuu palvelun tuottamiseen. It-yrityksen kannalta palveluyhteiskuntaan siirtyminen tarkoittaa sitä, että yritys myy yhä vähemmän rautaa, laitteita ja muita konkreettisia tuotteita, mutta yhä enemmän osaamista ja tietoa. Tällöin it-ammattilaisten osaamistarpeet muuttuvat.

Tulevaisuuden it-ammattilaisten osaamistarpeita voi hahmottaa pohtimalla vanhoja palvelualoja ja palveluammateissa toimivia: kampaajia, vaatekaupan myyjiä tai vaikkapa lääkäreitä. Näissä ammateissa menestymisen edellytys on kyky kuunnella ja ymmärtää asiakkaan ongelma ja tarpeet sekä vankka oman alan osaaminen, joka auttaa löytämään ongelmaan ratkaisun.

Samanlaista kokonaisvaltaista osaamista vaaditaan tulevaisuudessa myös it-osaajilta. Selvittääkseen asiakkaan ongelman on osattava puhua liikkeenjohdon kieltä ja ymmärrettävä yrityksen johtamiseen liittyvää problematiikkaa ja prosesseja. Ratkaisun löytäminen ongelmaan vaatii paitsi vankkaa substanssiosaamista it-alalta, niin todennäköisesti vielä yhtä osaamisaluetta laajemmalta alueelta.

Tulevaisuuden it-ammattilainen on liiketoimintaa ymmärtävä moniosaaja. It-alan ja liike-elämän ymmärryksen lisäksi esimerkiksi psykologian ja sosiologian perusteiden hallinta ei ole ainakaan haitaksi, sillä palveluosaajalle ihmissuhdetaidot ovat pakollinen työväline.

Yrityksissä osaamishaaste on tiedostettu. Viime vuoden it-barometri osoitti, että yrityksissä kaivataan nimenomaan liiketoimintaa ymmärtäviä it-ammattilaisia. Taantumasta huolimatta useilla yrityksillä on ollut vaikeuksia löytää ja palkata oikeanlaista osaamista.

Sekä it-ammattilaisten että -yritysten on tartuttava tilaisuuteen. Ammattilaiselle osaamisen monipuolinen kehittäminen palkitaan taatusti tulevaisuudessa työmarkkinoilla. Alan yritysten ei kannata taantumassakaan tinkiä koulutuksesta, sillä leikkaaminen väärässä paikassa kostautuu tulevaisuudessa.

Tietotekniikkayritysten on myös entistä paremmin tiedostettava mahdollisuutensa palvelusektorilla. Ilmastonmuutos ja terveydenhuollon tehostaminen ovat vain pari esimerkkiä ongelmista, joihin it voi tuoda ratkaisuja.

Palveluyhteiskunnaksi kasvetaan, kunhan osaamisen kehittäminen aloitetaan nyt.

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton toiminnanjohtaja.

Kolumni

Insinöörien kumousyritys

Insinöörien vallankaappaus jäi yritykseksi. On inhimillistä, että onnettomissa tapahtumakuluissa mukana olleiden muisti vanhemmalla iällä alkaa värittää muistoja mieluisemmiksi. Näin näkyy käyneen myös tällä palstalla 18.11.2010 kirjoittaneelle muistelijalle.

Insinöörien projektihan lähti jo alusta väärille jengoille. Insinöörit eivät saavuttaneet enemmistöä 2012 eduskuntavaaleissa, vaikka ensimmäistä ja viimeistä kertaa käytetyn sähköisen äänestyksen tulokset harhauttivat Dipolin olutkellariin vaalivalvojaisiin kokontuneet insinööriehdokkaat siihen luuloon. Yllättävän tuloksen syyksi paljastui pian hakkerointi, ja tulos oli mitätöitävä. Tämä tieto ei saavuttanut insinöörejä, jotka perustivat uhossaan insinöörijuntan ja pyysivät Satu Hassia pääministeriksi. Hassi ei ollut käytettävissä.

”Eihän nyt ole Vappu”, ihmetteli pääministeri tilanteesta kuultuaan, mutta suostui sentään kokoamaan lähetystön neuvottelemaan insnöörien kanssa. Ministeri Sirkka-Liisa Anttila katsottiin sopivaksi vetäjäksi. ”Ottakaa joku psykiatri mukaan”, evästi pääministeri. ”Pyrkikää rauhanomaiseen ratkaisuun, mutta ellei siitä tule mitään, uhatkaa Dipolin oluttoimitusten keskeyttämisellä.”

Hallituksen neuvottelijat, Ministeri, Psykiatri ja Humanisti, saapuivat Dipoliin, ja juntta nimesi selvimmän jäsenensä neuvottelijaksi. Neuvottelijoiden tuoma uutinen vaalituloksen mitätöinnistä tulkittiin harhautukseksi, joten asiaa oli puitava pitkän kaavan mukaan.

Neuvottelijat asettivat kyseenalaisiksi insinöörien kyvyt Suomen ohjaamiseen.

”Vestigia terrent”, mutisi Humanisti ja suomensi ”Jäljet pelottavat” huomatessaan Insinöörin kysyvän katseen. Ministeri muistutti insinöörivetoisen metsäteollisuuden kohtalosta: bulkkitavaraan ja kaiken ennallaan jatkumiseen uskovat insinöörit eivät lähteneet ajoissa etsimään puun uusia mahdollisuuksia vaan luokittelivat tätä tarkoittavat aloitteet viherpiipertäjien haahuiluksi. Seuraukset tunnetaan.

Psykiatri katsoi, että ongelma ei ole tekninen koulutus sinänsä vaan se, että nykyisessä muodossaan se altistaa opiskelijat vaarallisessa määrin äijäajattelulle. Koulutusprosessin tuloksena syntyy liikaa äijäinsinöörejä, jos kohta joitain huippujakin. Ongelma on tiedostettu ja insinööristä on kehitteillä uusi, aaltoinsinööriksi kutsuttu versio. On kuitenkin vielä mahdotonta arvioida, riittääkö lyhytaikainen altistus taiteelle ja talousajattelulle ehkäisemään äijyyden kehittymistä.

Äijyys todettiin sukupuolesta riippumattomaksi, hankituksi ominaisuudeksi: ”Kukaan ei ole äijä syntyessään”.

Pohdittiin syitä tietoyhteiskunnan tökkimiseen ja tunnistettiin sekä it-yritysten yhteensopimattomuusosastojen äijien että omien kuningaskuntiensa rajoja vartioivien hallinnon siiloäijien osuus.

Insinööri oli jo alasajovaiheessa, kun hallituksen neuvottelijat hyväksyivät loppulausunnon, jossa todettiin muun muassa, että ”tärkein syy Suomen tietoyhteiskuntakehityksen viivästymiseen ja talouden vaikeuksiin on äijäajattelu. Sille on tyypillistä uho ja ylimielisyys, kuvitelma omasta kaikkitietävyydestä, muiden ideoiden vähättely ja piittaamattomuus. Äijä ei käytä vilkkua risteyksessä. Äijäajattelu vaarantaa Suomen ja maailman tulevaisuuden.”

Ajatukset kantoivat nopeasti hedelmää. Luovat voimat vapautuivat ja vähitellen ta-voitettiin kadonnut tasapaino materiaalisten ja ei-materiaalisten arvojen välillä. Onnellisuusindeksit kiipesivät kohisten ennen näkemättömälle tasolle ja – yllätys yllätys – kansantuote seurasi perässä!

Jos muistan oikein.

Kolumni

Puhelimeen on lopulta pakko vastata

Miranda on punapäinen, kalvakka nainen noin kuudetta kertaa uusittavassa Sinkkuelämää-sarjassa. On vaikea henkisesti samaistua vampyyrin morsianta läheisesti muistuttavaan newyorkilaiseen lakinaiseen, jonka elämän suurimman sisällön muodostavat sinkkunaisporukan kanssa käydyt, pehmopornoa lähentelevät keskustelut.

Varsinkin kun keskusteluiden sisältö ei ole pääsääntöisesti miessukupuolta imartelevaa. Jos kulloinkin raatelunkohteeksi joutuneesta miehestä ei muuta vikaa löydy, on unelmien prinssi liian sopiva alttarille retuutettavaksi.

Onnistuin kuitenkin samaistumaan mirandamaiseen eksistentiaaliseen tuskaan, kun oma elektroniikkani lakkasi toimimasta. Sinkkuelämässä Mirandan maailman romutti tallennuslaite Tivon vikaantuminen, omani Elisan Viihdepaketin yllätystoimimattomuus.

Mirandalta jäi väliin fiktionaalisen Jules&Mimi-mustavalkodraaman petitilanteiden seuraaminen, itseltäni Jack Bauerin seitsemäs kuolleista nouseminen kaksnelosessa. Mirandan auttoi takaisin digimaailmaan käden käänteessä ex-mies, omalla kohdallani avut jäivät vähiin.

Tammikuun lopussa julkaistussa verkkopalvelututkimuksessa viranomaispalveluja tarjoava Kela kiilasi kärkikymmenikköön. Konsultointiyritys Rederan sekä kasvuyrityksiä konsultoivan ja hallinnoivan Seedin mukaan heikoimmin sähköisissä palveluissa jalka osui lankulle vakuutusyhtiöillä, terveydenhuoltoalalla ja teleoperaattoreilla. No shit Sherlock.

Kun muistaa täyttää 15 kenttää, niin pääsee jättämään toimintahäiriöilmoituksen, johon vastataan: ei koskaan. Vajaa pari viikkoa myöhemmin jätettyyn toiseen varsin kiivassanaiseen palautteeseen vastattiin muutama päivä sen jälkeen, kun puhelinuhkailulla paikalle saatu asentaja oli jo korjannut poikki menneen sisäverkon kaapelin.

Samassa ajassa Jack Bauer olisi pelastanut Washingtonin, Yhdysvallat, maapallon ja lähimmät planeetat Jupiteriin saakka, puolenkymmentä kertaa. Ja Jules&Mimi pyöräyttäneet pari söpöä maitokahvin väristä pirpanaa.

Jos on niin fiksu, että keksii lomakkeeseen viisitoista vastauskenttää, riittänee innovaatiokyky myös siihen, että tiedottaa automaattisesti viikon välein ettemme vieläkään ole ottaneet asiaanne käsittelyyn. Parin automaattiviestin jälkeen asiakas kyllä älyää siirtyä seuraavan palveluntarjoajan kiusattavaksi.

Jos haluat laadukasta sähköistä palvelua, käytä puhelinta. Siihen on jonkun lopulta pakko vastata.

Anna soida vaan.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Ei munaa eikä kanaa

Pikku-uutisessa kerrottiin, että Vantaan valtuusto on harjoitellut lukemaan päätöksentekoon tarvittavia papereita ja pöytäkirjoja suoraan näytöltä jo vuoden. Nyt ovat lautakunnat saaneet kannettavat tietokoneet käyttöönsä ja opettelevat tietotekniikan käyttöä.

Uutinen taisi loppua jotenkin niin, että ”on hienoa olla kehityksen kärjessä”. Hallintoalamaisena ja pitkänlinjan tietotekniikkatyöläisenä olen kovasti tyytyväinen siihen, ettei luottamushenkilöiden tarvitse selailla 300-sivuisia paperisia esityslistoja.

Harkitsin jopa, että taputan käsiäni ja iloitsen hetken aikaa luottamushenkilöiden ja lautakuntien puolesta.

Sitten juohduin miettimään muutamia varhaisempia kokemuksia ja viimeaikaisia keskusteluja, eikä tilanne enää näyttänytkään niin valoisalta.

Yritin 00-luvulla tavoittaa lasten opettajia anoakseni koululaisille muutaman lisälomapäivän. Yritin sähköpostilla: ei mitään vastausta. Yritin faksilla: ei mitään vastausta. Yritin puhelimella – pelkkää epäonnea. Lopulta ymmärsin ajatella niin kuin koulussa kuuluu ajatella: sinne voi soittaa vain välitunnilla, eikä missään tapauksessa iltapäivällä.

Hölmöyksissäni yritin myös lähettää jotain tietoa isäni hoitopaikkaan sähköpostilla, mutta sähköpostiosoitetta ei ollut ja paikan ainoa työasema oli varattu työvuorolistojen katsomiseen. Sinne oli kyllä helppo soittaa, aina vastattiin.

Aivan varmasti tällä kymmenluvulla noista on päästy sähköisten reissuvihkojen ja uuden tietotekniikan avulla.

Viime kesänä minulla oli kiintoisa keskustelu muutaman peruskoulun opettajan kanssa – sellaisen vähän vanhemman ja ihan tavallisen. Saatoin ymmärtää jotain väärin, mutta melko karun kuvan sain siitä, millaiset mahdollisuudet ja valmiudet peruskoulussa on hyödyntää tätä meidän edistyksellistä tietotekniikkaamme.

Yhdessä koulussa oli vapaaehtoisten aineiden opettajilla yksi yhteinen muistitikku kahta opettajaa kohden, toisessa taas yksi kannettava viittä opettajaa kohden. Vakituiset, virassa olevat opettajat olivat istuneet kursseilla, mutta sijaiset olivat käyneet kursseja vapaa-ajallaan oman innostuksensa rajoissa, tai saaneet tukiopetusta omilta lapsiltaan.

Rouvat olivat näillä eväillä ponnistelleet mystiselle ope.fi II -tasolle, jolla pitää tuntea oppimateriaalin tuottamisen periaatteet. Kaikkiaan vaikutti siltä, kuin nämä pitkään opettaneet tuttavani olisivat olleet tietotekniikassa pahasti alakynnessä oppilaisiinsa nähden. Se ei liene kovin hedelmällistä opetustilanteessa.

Luin myös lehtijutun lakkautusuhan alla olevasta Pyhämaan kolmeopettajaisesta koulusta, jolle alueen yrittäjät yhteistuumin lahjoittivat syksyllä kolme kannettavaa ja tarpeelliset lisukkeet: ohjelmistoja, videotykin, printterit ja langattoman verkon. Yrittäjät lahjoittivat myös teknistä tukea ja käyttöneuvontaa, niin että viiden eskarilaisen ja 35 peruskoululaisen tietotekninen ympäristö päivittyi kerralla uudelle vuosikymmenelle. Ja ilman että Uudenkaupungin äyrityisiä olisi tarvittu laisinkaan.

Sisäinen pessimistini tietysti jupisee jotain sellaista, ettei se isoissa kouluissa kyllä onnistu. Ja luulen näkeväni kunnallispolitiikkaa harrastavan ystäväni heristelemässä sormeaan näreissään siitä, mitä siitäkin tulee, jos kunnalla ei ole mitään sananvaltaa näin tärkeisiin asioihin kuin ict-hankintoihin.

Jotenkin se kuitenkin näistä lautakuntien koneista, yhteisistä muistitikuista ja peruskoululle lahjoitetusta tietotekniikasta vain tuo viimeinen tuntuu hullun hyvältä ajatukselta, vähän samansukuiselta kuin niin ikään Uudessakaupungissa toimiva Bonk Business Inc, jonka ominta aluetta ovat täysin toimintavapaat koneet.

Kirjoittaja on Tietoviikon kolumnisti ja Tiedon asiantuntija.

Kolumni

Pilviveikkojen lihavat päivät

Vanhassa, mutta aina niin ajankohtaisessa lastentarinassa hiiri puuhasi kissan räätälinä. Aloitettiin suunnittelu korkealta ja kovaa, lopputuotteen piti finalisoitua komean takin muodossa.

Räätälin ponnistava jalka petti, ja ei tullut takkia ensi yrittämällä. Tavoitetta ja välitavoitteita tarkistettiin realistisemmiksi matkan varrella useasti, mutta valmista ei tuntunut tulevan. Tavoite karkasi taivaanrannan taakse, ja takin sijaan kissa joutui tyytymään tuluskukkaroon. Kukkaro tuli: ystävyys, asiakassuhde ja takki menivät.

Kun esi-pc-kaudella ostit tarpeeksi rautaa – konesalillisen – ohjelmistot tulivat ikään kuin kaupan päälle. Oli hardiksessa siinä määrin sopiva kate, että suuri sininenkin pisti hyvää hyvyyttään perusohjelmistot kaupan päälle.

Mutta sitten petti marginaali raudan ja softan välissä, ja piti alkaa laskuttaa sekä kovasta että pehmeästä. Kauppamies hymyilikin koko pankkimatkan ajan.

Standardien yleistyminen, avoimet rajapinnat ja idän rautapajojen tehokkuus nuijivat pikku hiljaa raudan hinnasta viimeisetkin pois, ja voilá, kun ostit softaa, saitkin raudan ikään kuin kaupan päälle. Appliance-villityksessä palomuurit, antivirukset ja muut vastaavat muuttuivatkin dedikoiduiksi U:n tai parin bokseiksi, jotka kätevästi löysivät tiensä yrityksen jo muutenkin yli buukattuun konesaliin tai -komeroon.

Kyllä siinä ainakin asentamisen vaiva pieneni, kun ohjelmisto- ja rautakomponentit oli ainakin näennäisesti sovitettu yhteen. Sähköähän sai lisää töpselistä.

Tietoteknisen maailman kissa ja hiiri -leikissä ollaan vihdoin pääsemässä tuluskukkarotasolle. Ostetaan kalliilla, muttei saada rautaa eikä ohjelmistoakaan, ja omistusoikeus kaikkeen maksettuun säilyy myyjällä. Ei tarvitse olla Jethro ymmärtääkseen, että kyseessä on toiselle osapuolelle melkoisen hyvä diili.

Jos myyjää on uskominen, voittaja on asiakas. Se on sitä pilvimaailmaa se.

Pilvenmyyjät ovat kautta aikojen uskotelleet asiakkailleen, että pilven käytön myötä hyvä ja raukea olo lisääntyvät, ja arkipäiväiset ongelmat ovat taakse jäänyttä elämää. Ei tarvita suota, kuokkaa ja Jussia vaan selain, kaistaa ja likviditeettiä.

Sen on nyt jo kapitalistinenkin tiedemies todistanut, että päätelaite kannattaa pitää mahdollisimman kevyenä ja tyhmänä, ja hankkia tarvittavat releet pilvenlongalta. Tämä logiikka pätee mobiililaitteissakin. Loppukäyttäjä haluaa itse päättää millä pilvipalvelulla, tai millä pilvestä ladatulla palikalla esimerkiksi luurinsa sekoittaa.

Joskus, mutta harvemmin, sen sekoittamishomman hoitaa diileri, sillä he pääsääntöisesti seuraavat vanhaa pilvikaupan viisautta: ”don’t get high, with your own supply”.

Tämä ei tietenkään lohduta niitä 200 000 Microsoft Sidekick -asiakasta, jotka saivat syksyllä todeta pilvitietojensa haihtuneen kuin taivaan tuuleen. Varmuuskopiointi oli epäonnistunut, tai sitten unohtunut kokonaan – too bad.

Konsulttiyhtiö Avanaden mukaan isot suomalaisyritykset ovat maailman eniten pilvessä. Kolmetoista prosenttia uskoo kaiken tekniikkansa pilvien varaan, muualla maailmassa vain neljä prosenttia.

Valtakunnassa olisi siis kaikki muuten hyvin, mutta tietoteollisuutemme lippulaiva Lauttasaaren takaa jankkaa multimediatietokoneesta, vaikka Maxwell Smart -teknologiakin on jo siirtynyt pilven reunalle.

Siinä vaiheessa kun loppukäyttäjä kutsuu puhelintaan multimediatietokoneeksi, on Piilaakso jäätynyt ja Steve Jobs luistelee työpaikalleen putkihokkareilla.

Jotenkin suomalaisjätin ajattelu tuo mieleen moottoripyöräjengin kerhotilaa ympäröivän verkkoaidan varoituskyltin soveltamisohjeineen: ”trespassers will be shot, survivors will be shot again.”

Kauas pilvet karkaavat – ainakin Espoossa.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Insinöörien vallankumous

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että käänne alkoi vuoden 2012 eduskuntavaaleista.

Kansantalous oli kurjassa kunnossa. Väestö oli niin fyysisesti kuin henkisestikin ikääntynyttä, Nokian pääkonttori oli siirtynyt Bostoniin ja venäläiset aikoivat ehkä lykätä puutulleja taas yhdellä vuodella.

Se, että äänestysaktiivisuus alitti 50 prosentin, oli kuitenkin pieni yllätys, mutta se, että vihreät ja kokoomus muodostivat eduskunnan ehdottoman enemmistön, ei sitä ollut.

Varsinainen vallankumous syntyi, kuten niillä on tapana, hieman vahingossa. Kun edustajanpaikat oli jaettu, todettiin, että eduskunnan enemmistön muodostivat pragmaattiset insinöörit. Hyvää tarkoittavat humanistit ja omia etujaan valvovat virkamiehet jäivät, ihan vahingossa, vähemmistöön.

Pääministeriksi valittu tekniikan lisensiaatti Satu Hassi kutsui insinöörit koolle ja sanoi, että ”eiköhän pojat panna asiat kuntoon”. Insinööripiireissä ei tytöttelyä ole koskaan oikein hyväksytty, mutta pojittelua ei kukaan ole pannut pahakseen – eivät edes naiset. Siitä se alkoi, uusi nousu.

Vihreiden myötävaikutuksella maahan rakennettiin aluksi kolme ja sitten viisi ydinvoimalaa. Uusi kaivoslaki mahdollisti mineraalien tehokkaan hyödyntämisen.

Näiden päätösten seurauksena ja energiaveron poiston myötä maahan alkoi siirtyä energiaintensiivistä teollisuutta aluksi muualta Euroopasta ja tuotantotekniikan ylivoimaisen hallinnan myötä myös muualta maailmasta. Lisätuloja tuli kansantaloudelle tarpeettomien päästöoikeuksien myynnistä.

Ilmaston lämpenemisen myötä Suomesta tuli Euroopan johtava maatalousmaa. Halvan energian mahdollistama edullinen lannoitetuotanto yhdistettynä harvaan asutukseen teki Suomesta maanosamme johtavan ruoan tuottajan ja Wine Spectator valitsi Chateau de Ruissalon ”antavan ja runollisen” Pinot Noirin 98 pisteellä vuoden 2040 viiniksi.

Maamme harvan asutuksen ja siitä seuraavan suhteellisesti suuren liikennöintitarpeen hiilidioksidipäästöjen minimoimiseksi päätettiin pääkaupunki siirtää Hankoon ja tehdä siitä kunnallisverovapaa vyöhyke. Koska insinöörivetoinen eduskunta oli sitä mieltä, että uuden pääkaupungin nimen lanseeraaminen olisi kovin kallista, päätettiin Hangon nimeksi muuttaa Uusi Helsinki.

Helsingin kuihtuvan kaupungin nimeksi muutettiin Espoo, Espoo osti nimekseen Kauniaisen ja Kauniaisten uudeksi nimeksi tuli (kansanäänestyksen jälkeen) Beverly Hills.

Uuden Helsingin energiapihi pilvenpiirtäjäkaupunki muistutti Singaporea, mutta oli arkkitehtuuriltaan suomalainen. Kaikkien katolle kun oli rakennettu rantasauna. Liikenne hoidettiin sähköautoilla, olihan sähkö halpaa ja välimatkat lyhyitä.

Muun valtakunnan tiestön annettiin rappeutua nykytahtiin ja kun öljypohjaisten polttoaineiden veroja kiristettiin EU-tahtiin, siirtyi vuosikymmenien kuluessa Uuteen Helsinkiin neljä miljoonaa asukasta ja muuhun Suomeen jäi pari miljoonaa.

Tuo muu Suomi eli maatalouden ja energiaintensiivisen prosessiteollisuuden ohella myös matkailusta. Alppijäätiköiden sulamisen myötä oli alppilajien pääpaino siirtynyt Suomeen.

Tahkovuorta, Rukaa ja Leviä oli korotettu niin että jopa kesähiihto oli ilmaston lämpenemisestä huolimatta mahdollista. Talviolympialaiset pidettiinkin vuorotellen Suomessa ja Kanadassa.

Muun Euroopan muuttuessa hiljalleen ulkomuseoksi nauttivat dynaamiset suomalaiset ennenkuulumattoman korkeasta elintasosta. Miljoonan työikäisen ruotsalaisten joukkopako kansankodista korjasi maamme väestörakenteen kerralla.

80 prosentin marginaaliverotuksella valtiontaloutta hoitanut Ruotsi yrittikin liittyä Suomeen, mutta ei me niitä otettu. Sitävastoin Suomi muodosti valtioliiton energiaylijäämäisen Norjan ja Ahvenanmaa Monacon kanssa.

Muuten maailman asiat olivat vuosisadan puolivälissä niin kuin ennenkin. Venäjä lykkäsi puutulleja vuodella, brittiministerit jäivät kiinni seksiskandaaleista ja Yhdysvallat hyökkäsi johonkin öljyä tuottavaan kehitysmaahan, demokratian nimissä tietenkin.

Lue myös kommentti: Insinöörien kumousyritys

Kolumni

Mistä tunnistaa ikinörtin?

Haikailuni rehellisen atk:n perään kirvoitti palautetta, joista kovasti kiitos. Palautetta tuli kahta lajia. Toisessa todettiin, että tuosta mekin olemme keskustelleet jo pitkään oikein porukalla. Toisessa ihmeteltiin, miten aika on ajanut ohitseni oikein nelivedolla ja turbolla vahvistettuna.

En tunnusta jääneeni junasta tai eksyneeni menneisyyteen, mutta kukapa tällä alalla kehtaisi tai uskaltaisi sanoa, ettei olisi jo vähintään hyvän päivän tuttu jonkun uuden tai tuoreemman hypetyksen kanssa. Mehän olemme kiihkeimmän kehityksen keihäänkärjessä, aina valmiita lyömään vanhan maailman alas ja omaksumaan globaalin yhteistoiminnan sekä yrittäjyyden hengessä sen, mikä kulloinkin pakollista on.

Meitä iltaruskoa kohden ratsastavia ikinörttejä on varmaan tilastoitu. Oma näppituntumani ilman mitään tieteellistä pohjaa on, että noin joka viides alan työpaikoista on vielä sellaisten hallussa, jotka jollain keskustelupalstalla luokiteltiin ”yli 50-vuotiaiksi keskuskonemiehiksi, jotka eivät ole vuosiin enää halunneet oppia mitään”.

Itse en satu tuntemaan yhtään tuon luokituksen mukaista entistä tai nykyistä alalla työskentelijää, joten piti etsiä toisia keinoa, jolla tunnistaisin muut kaltaiseni helpommin. Mietin sellaista ikinörttipeliä, jolla ehdokkaita voisin seuloa.

Ehdokas saattaa olla piilevä ikinörtti, jos hän on vaikkapa silmämääräisesti arvioiden suurin piirtein yhtä vanha kuin cobol – muutama vuosi kumpaankin suuntaan sallitaan. Lisäpisteitä arvioinnissa voi antaa, jos ehdokas muistaa lukeneensa lehtijutun, jossa ennustetaan cobolin kuolevan ennen vuotta 1983.

Toisaalta ehdokkaan on syytä olla jonkun verran iäkkäämpi kuin internet. Lisäpisteitä tästä tulee, jos kokelas osaa kertoa, että se alkoi Arpanetistä. Extrabonus rapsahtaa, jos kysyttäessä osaa kertoa, milloin ja kenelle lähetti ensimmäisen sähköpostinsa 1980-luvulla.

Roppakaupalla pisteitä ikinörtti-kokeessa jaetaan, jos kandidaatti on ollut java-kurssilla -97 tai -98, cobol-kurssilla ennen vuotta -83 ja sql-alkeita opettelemassa vuonna -88 tai -89. Kaikki kolme kurssia pitää kuitenkin olla suoritettuna, mutta pisteitä saa vain varhaisesta suorituksesta.

Lisäksi jokaisesta lisäkielestä, jolla on koodannut jotain tuotannollista, saa yhden pisteen. Näitä ovat esimerkiksi: fortran, apl, assembler tai basic. Kakkostasolle on myös kiertotie. Sen kokelas selvittää, jos on 1970-, 1980- ja 1990-luvulla pelkästä uuden oppimisen ja ongelmanratkaisun huumaavasta liidosta johtuen tehnyt sallitut rajat rikkoen ylitöitä.

Noilla pisteillä selvittää alimman tason. Seuraavalla tasolla on korkeammat vaatimukset, ja peliin heitetään suunnittelu- ja määrittelymenetelmät.

Jos kokelas on opetellut ja työssään käyttänyt vähintään kolmea mallinnusmenetelmää ja edelleen tunnistaa niiden muinaiset nuolenpäät eli notaatiot, pääsee siirtymään suoraan seuraavalle tasolle. Puutteet suunnittelu- ja mallinnusmenetelmien käytössä voi korvata, jos pystyy todistamaan olleensa mukana vähintäänkin yhdeksässä isommassa version vaihdossa.

Eikä version vaihdoksi kelpaa oman työaseman päivittäminen Vistalla. Tämän tason oikotie on nippu suoritettuja sertifikaatteja, sellaisia joihin kuuluu 10 koulutuspäivää ja kolmesta viiteen kirjaa.

Kolmostasolla ikinörttikokelaan on osattava vastata seuraaviin kysymyksiin:

Miten jatkuu lause ”kato, kusävaa persistoit datan niin sitsävoit, kato, ...” Mikä perimmillään on käyttöjärjestelmän ja käyttöliittymän ero?

Miksi te koodasitte 1980-luvulla cobolilla, ettekä jollain kehittyneemmällä välineellä? Mihin tietokantaa tarvitaan, kun tässä koneessa on tää hakemisto?

Nelostasolla ikinörtille tulee joko ”game over” tuotannollistaloudellisista syistä tai lupa tehdä ylitöitä.

Kirjoittaja on Tietoviikon kolumnisti ja Tiedon asiantuntija.

Lue myös: Totuus nörttimyyteistä - silminnäkijät kertovat

Kolumni

Huippukäytäntö vie vipuun

Olen kai aina uskonut prosesseihin.Toistettavassa ja määrämuotoisessa toiminnassa on jotain, joka vetoaa nörtteihin.

Menetelmäkehitys onkin ollut osa työtäni iloiselta 80-luvulta lähtien. Se ei todellakaan ole ollut voitosta voittoon ratsastusta vaan välillä hyvinkin upottavassa suossa tarpomista. Eihän minkään ohjelmisto-organisaation ydinosaamista ole oman toimintansa kyseenalaistaminen ja muuttaminen, kehittämishankkeet voivat olla vastavirtaan uimista jo inhimillisen muutosvastarinnankin takia.

Ongelma onkin siinä, että monessa hankkeessa ei edes ratkaista alkuperäistä ongelmaa vaan pikemminkin luodaan uusia.

Yleinen toimeksianto oli ”laitetaanpas meillä x kuntoon” (x voi olla vaikka ohjelmistovaatimukset, testauksen automatisointi tai vaikkapa ketterän prosessin aloittaminen). Johto luottaa siihen, että käytäntö x on se, mitä nyt juuri tarvitaan.

Joskus ongelman ja ratkaisun välinen polku on suoraviivainen. Silloin saavutetaan pysyviä etuja. Valitettavan usein tavoite x on vain kuultu Gartnerin seminaarissa tai ohjelmistokehitysvälineiden myyjältä.

Jos tarvetta ei ole hyvin selvitetty tai on kritiikittä omaksuttu jonkun idea käytännön x muodoksi, hankkeesta tulee rahareikä eikä runsaudensarvi. Terveissä organisaatioissa moni x-hanke onneksi haudataan kun suunta huomataan vääräksi.

Sukulaistarinan kokemuksilleni kirjoitti konkari Fred Brooks artikkelissaan ”No silver bullet”. Siinä hän lyttäsi lyhyesti useisiin sen ajan muoti-ilmiöihin liitetyt väitteet tulosten kertaluokan parannuksesta. Keskeinen viesti oli, ettei joka tautiin tepsivää käärmeöljyä ole olemassa.

Kirjoissa ja seminaareissa on pitkään kuvattu menetelmiä tai välineitä (käytäntöjä), joilla homma hoituu. Mikä tahansa homma ja missä tilanteessa vaan, tulkitaan luvattavan.

Ja niin meillä on käsite huippukäytäntö (best practice). Se tarkoittaa kaikille tavoittelemisen arvoista tapaa vastata yleiseen haasteeseen, ei yleislääke-hopealuotia vaan yhden alueen parasta ratkaisua.

Best paractice -ajattelu lähtee siitä, että on olemassa oikea ja kontekstivapaa tapa hallita jokin riski – jos et näin tee, teet asiat huonommin. Tässä asiantuntijauskoiset suomalaiset taitavat mennä vähän muita helpommin vipuun.

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin en enää usko huippukäytäntöihin. Termiä best practice ei enää näy muualla kuin myyjien kalvoilla, koska sillä voi höynäyttää vain niitä, joilla on vähän tietoa ja paljon ongelmia – ja luulo siitä, että ongelmanratkaisun voi ostaa.

Monen organisaation ongelma on se, että johto ei näe projektin arkea, tai projektikone reagoi ohjausliikkeisiin jähmeästi. Yleensä auttaa se, että koneistoon tuodaan toistettavuutta ja hallittavuutta, esimerkkinä tietohallinnon palvelutaso (sla).

Yhteiset prosessit ja käytännöt ovat hyväksi myös osaamisen tasaamiselle ja yhteistyölle.

Lupaavat käytännöt ja kehittämisen mallit eivät ole itsessään huonoja. Ongelmia aiheuttaa ennemminkin mallien turhan kirjaimellinen tulkinta, liiketoiminnan prioriteettien unohtaminen tai sokea luottamus eksperttiin, joka ei ole ehtinyt kunnolla tutustua organisaatioon.

Kriteeri käytännöille pitäisi kuitenkin olla, että ne vastaavat projektin ongelmiin, ja niiden muoto sopii tilanteeseen. Kokemus taitaa olla paras väline sopivuuden arviointiin. Helppoa menetelmää en tähän tarpeeseen tiedä.

Vielä lopuksi vinkki: konteksti-ohjautuvuus on yksi lähitulevaisuuden trendeistä.

Kirjoittaja kehittää testauspalveluja Tiedossa ja on Tietotekniikan liiton hallituksen jäsen.

Kolumni

Hyvää elämää tietoyhteyskunnassa

Osallistuin elähdyttävään esteettömyysseminaariin syyskuussa. Esteettömyyttä tarkastellaan useimmiten vammaisten näkökulmasta, mutta ikääntyvässä Suomessa se koskettaa päivä päivältä yhä useampaa meistä. Kun ikänäkö alkaa vaivata ja motoriikka ei ole enää entisellään, tietotekniikan helppokäyttöisyyteen liittyvät tarpeet ja vaatimukset kasvavat.

Paneelikeskustelussa kysyttiin, miten esteettömyys saadaan osaksi valtavirtaa, ja vastauksiakin löytyi. Mainintoja saivat ainakin standardisointi, valtion- ja kunnallishallinnon tietohallintoa koskevat JHS-suositukset sekä julkisen sektorin hankinnat.

Liikenne- ja viestintäministeriö on käynnistänyt kansallisen tietoyhteiskuntastrategian päivityksen. Teknologinen kehitys ei toivottavasti nouse prosessissa päärooliin. Kun tähtäimessä on vuosi 2020, lähtökohdaksi voidaan ottaa, että teknologiaa on.

Suomi ei voi tätä kehitystä yksinään linjata eikä valitettavasti näytä olevan kehittäjienkään kärjessä. Siksi strategian soisi painottuvan palvelu- ja tietoarkkitehtuurien kehittämiseen. Strategian taustakyselyssä ilahdutti, että koordinaatiokysymykset oli nostettu vahvasti esille.

Nykyisen tietoyhteiskuntastrategian missio on hyvä elämä tietoyhteiskunnassa. Tätä ei toivottavasti hukata uudistamisen keskellä. Jos emme vie kehitystä eteenpäin ihminen edellä ja keskiössä, suomalainen tietoyhteiskunta ei kehity eivätkä ihmiset sitoudu sen kehittämiseen.

Äskettäin julkistettu tutkimus kertoo, että opettajat eivät hyödynnä sosiaalista mediaa opetuksessa. Tässä asiassa on turha osoittaa yksittäisiä opettajia syyttävällä sormella. Opettajat on sitoutettava ja motivoitava teknologian käyttöönottoon konkretisoimalla pedagogiset hyödyt. Lisäksi heille on tarjottava riittävät tukipalvelut tietoteknistyvässä arjessa.

Myös uutinen Helsingin kouluihin hankittavista vuorovaikutteisista valkotauluista herätti vahvaa vastustusta. Palveluprosessin eli opetuksen kannalta taatusti hyvä uutinen muuttui negatiiviseksi, koska se tarjoiltiin kansalaisille teknologia ja kustannukset edellä.

Viime viikolla sähköpostiin pamahti uutinen siitä, että Sitra on päättänyt panostaa kuntien yhteisiin valtakunnallisiin palvelukeskuksiin.

Uutinen aiheutti dèjá vu -elämyksen, ja muuttolaatikoita pakatessani löysinkin vuonna 2000 tilaustyönä valmistelemani liiketoimintasuunnitelman, joka käsitteli vastaavaa konseptia työnimellä kuntatilitoimisto. Tuolloin tavoitteena oli synnyttää uutta liiketoimintaa. Moni varmasti miettiikin tällä hetkellä, eikö näitä asioita voitaisi hoitaa markkinalähtöisesti.

Moni lienee kokenut toisenkinlaisen dèjá vun: ollaanko tässä synnyttämässä uutta Kunnallistietoa. Aika näyttää.

Pakkaamisen ohella on tullut testattua myös sähköisten palveluiden toimivuutta. Ruusuja saa Helsingin Energia. Sähkösopimuksen teko ei ole koskaan ollut näin helppoa. Lisäksi vahvistus saapui viivytyksettä sähköpostiin.

Risuja saa pohjanmaalainen keittiökalustevalmistaja, jolta pyysin tarjousta kodinhoito- ja siivouskomeroista. Otin yhteyttä nettisivujen kautta. Vastausta ei kuulunut. Otin yhteyttä sähköpostitse. Vastausta ei kuulunut.

Haluaisinkin antaa vinkin kyseiselle yritykselle. Jos olette konkurssissa, niin poistakaa sivustonne netistä. Jos ette halua tehdä tarjousta, kertokaa se kysyjälle. Seuraavalla kerralla kun voisi käydä kaupaksi koko keittiö.

Hyvä elämä tietoyhteiskunnassa on tavoittelemisen arvoinen asia. Esteettömät, arkea helpottavat laitteet ja palvelut sekä sulautettu teknologia toimivat sen mahdollistajana.

Jos tapaisin tänään tietoyhteiskunnan haltijakummin, toivoisin, että esteettömyys nostettaisiin vahvaan asemaan kansallisessa tietoyhteiskuntastrategiassa ja julkisissa hankinnoissa. Siitä hyötyisimme me kaikki. Sitä kautta voisimme myös synnyttää uusia teknisiä ja palveluinnovaatioita, joille on taatusti kysyntää hyvää vauhtia ikääntyvällä pallollamme.

Kirjoittaja on Suomen Ekonomiliiton toimitusjohtaja.

Kolumni

Suomalaisen it-läpimurron esteet

Maailmalla on – taas – julkaistu raportti, jossa Suomi on maailman huippujen joukossa.

Economist-lehden tutkimusyksikön raportti sijoitti Suomen toiselle sijalle it-alan kilpailukykyä selvittävässä tutkimuksessa. Edelle meni vain Yhdysvallat, taakse jäivät monet vahvat maat, kuten Ruotsi, Iso-Britannia, Singapore, Hollanti ja Israel. Tulos on saman suuntainen keväällä Harvard Business Review’ssä julkaistun tutkimuksen kanssa. Siinä Suomi nostettiin maailman johtavien innovaatiokeskittymien joukkoon.

Molemmissa tutkimuksissa selvitettiin tekijöitä, jotka vaikuttavat innovaatiotoimintaan ja it-alan liiketoimintapotentiaaliin. Economist-lehden raportissa näitä tekijöitä olivat esimerkiksi lainsäädäntö ja verotus, tietotekniikkainvestointien, kännyköiden ja laajakaistaliittymien määrä, tietotekniikkaopetuksen määrä, tekijänoikeuslainsäädäntö, t&k-investointien määrä ja tuloksellisuus sekä panostus it-alan kehittämiseen.

Se on kattava ja hyvä kriteeristö, jota on arvioitu useista lähteistä koottujen tietojen perusteella. Edellytysten osalta Suomi on siis maailman valioiden joukossa it-bisneksessä.

Hyvätkään edellytykset eivät takaa menestystä. Ne ovat kuin hyvät pelivälineet urheilijalle: huiput ovat hyviä huonoillakin välineillä, mutta amatööri ei pärjää huippuja vastaan parhaillakaan välineillä.

Vaikka Suomi on it-alan menestyksen edellytysten osalta huippua, suoritusten saralla pelaamme vielä kansallista sarjaa. Meiltä puuttuvat maailmanluokan menestystarinat, joita jo lähinaapureistamme löytyy useita. Välineiden lisäksi tarvitaan harjoittelua, taitoa ja tahtoa menestyä – usein myös huipputason valmennusta.

Ohjelmistoyrittäjien ja Teknologiateollisuuden Kasvufoorumi on löytänyt monia haasteita, joita näissä kansainvälisissä selvityksissä ei ole huomioitu, mutta jotka kuitenkin hidastavat alan kasvua.

Kyse on osaltaan rakenteellisista ongelmista, kuten pienestä yrityskoosta, pienistä kotimarkkinoista ja pääomien niukkuudesta sekä kulttuurista, kuten yrittäjyyttä huonosti tukevasta asenneilmastosta tai haluttomuudesta ottaa riskejä. Meillä on myös osaamisaukkoja: tarvitaan lisää esimerkiksi myynti- ja markkinointiosaamista sekä kansainvälistä liiketoimintaosaamista.

Osaamisen kehittäminen on näistä helpoiten ratkaistavissa. Yritys- ja yksilötasolla tämä tarkoittaa, lamasta huolimatta, panostamista oppimiseen. Kurssitus, verkottuminen, konsulttien käyttö ja kokemusten vaihto toisten yritysten kanssa ovat tehokkaita keinoja parantaa osaamispohjaa.

Moni yritys on myös alkanut kehittää organisaationsa kriittisiä kyvykkyyksiä systemaattisesti. Yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on suuri haaste ja mahdollisuus uudistaa opetustaan teollisuuden tarpeita vastaavaksi.

Rakenteellisia haasteita voimme lieventää hyödyntämällä kotimarkkinoita paremmin ja lähimarkkinoita aikaisemmin. Voimme myös aktiivisesti välttää pienen yrityskoon ongelmia yhteistyöllä ja yrityskaupoilla. Pääoman niukkuuteen paras lääke on kyky suunnitella ja myydä kasvua entistä paremmin.

Kulttuuriin liittyvät haasteet ovat vaikeimmin voitettavissa, sillä ne ovat juurtuneet yhteiskuntaan ja ihmisten asenteisiin. Niihinkin voidaan kuitenkin vaikuttaa nykyään tehokkaasti. Taloudelliset kannustimet ovat tutkitusti tässä toimivia, ja niitä tulisi luoda ja hyödyntää enemmän.

Ei pidä myöskään väheksyä median voimaa asennemuokkauksessa: jos yrittäjyydestä raportoidaan positiivisesti, se muokkaa asenneilmastoa Suomen menestyksen kannalta parempaan suuntaan. Tehdään yrittäjyydestä isänmaallista ja nuoriin vetoavaa.

It-alan ja Suomen tavoite on menestyä: luoda lisäarvoa ja kilpailuetua, jotka kotiuttavat voittoja Suomeen. Hyvä välietappi tässä on katsoa, miten Suomi pärjää kansainvälisissä tutkimuksissa.

Nyt kun pelivälineemme ovat kovaa tasoa, meidän kannattaa kohdistaa oma fokuksemme niille alueille, jotka ovat suurimmat esteet menestykselle.

Kirjoittaja on Ohjelmistoyrittäjien ja Tietotekniikan liiton hallitusten jäsen.

Kolumni

Kapinasta tulikin normi

Vaimoni ruotsalainen ystävätär, 36-vuotias klassinen kaunotar Lisbeth dumppasi poikaystävänsä, koska ”heidän arvomaailmansa osoittautuivat erilaisiksi”. Tarkempi Lisbethin arvomaailmaan perehtyminen paljasti minulle, että hän haluaa nauttia runsaan ja monipuolisen aamiaisen, kun Johnnylle riitti päivän aloittamiseen Risifrutti ja liesituulettimen alla poltettu tupakka. Kenkää!

Valtionyhtiöiden myynti aiheuttaa raivoisaa vastustusta erityisesti työntekijöiden taholta ja ihmiset ovat valmiita uhraamaan henkensä ja uskontonsa oikeaksi kokemansa yhteiskuntajärjestyksen vuoksi. Kaikki edellinen perustuu ihmisen puolustautumisviettiin, jonka taustalla on evoluution tuloksena kehittynyt elimistön kyky palkita meitä tuottamalla fysiologista hyvänolontunnetta, kun toimimme vietin mukaisesti eli oikein.

Haluamme puolustaa reviiriämme, kulttuuriamme ja tottumuksiamme yksinkertaisesti siksi, että se antaa meille pieniä kicksejä. Tämä koodi ei kaatuile!

Kyllä ihmiset haluavat vaihteluakin, mutta vain sopivassa määrin. Lounaalla Mai Thaissa kuulin kahden suunnilleen Lisbethin ikäisen naisen keskustelevan viikonloppuruokien hankinnasta perheilleen. Vaihtelun hakemista ruokalistaan pidettiin toisaalta kiinnostavana, mutta jotenkin henkisesti rasittavana. Yleensä päädyttiin ostamaan aina sitä samaa.

Tässä vaiheessa toinen rouvista paljasti oman menetelmänsä uusien, perhettä yllättävien aterioiden löytämiseksi: hän yksinkertaisesti otti marketissa jonkun toisen ostokärryt, suuntasi kassalle, maksoi hankinnat ja poistui. Koska hän maksoi ostokset, oli rikoksen suuruus enintään ostokärryn lukkoon laitetun poletin suuruinen.

Ajatus oli, että kun joku oli käyttänyt paljon aikaa ostosten valintaan, olivat ne luultavasti kokeilemisen arvoisia. Ainakin aikaa säästyi. Joskus oli tosin käynyt niin, että tapahtuma oli huomattu, mutta sitä pidettiin aina inhimillisenä erehdyksenä. Amazon tai Google ovatkin tehneet tästä toisten valintojen hyödyntämisestä bisneksen.

Ihmisten tapakokoelmia sanotaan kulttuureiksi, ja niiden muuttamista pidetään... kulttuurivihamielisenä. Modernin taiteen kulttuuriin kuuluu estetiikan ohella pyrkimys yleisön, porvariston, järkyttämiseen.

Marcel Duchamp toi 1917 taidenäyttelyyn pisuaarin ja onnistui tempauksellaan järkyttämään senaikaista yleisöä. Nyt vajaa sata vuotta myöhemmin olisi ainakin kriitikoille suurempi järkytys, jos näyttely koostuisi Rembrandt van Rijn’in taidolla ja tyylillä maalaamista modernin elämän kohtauksista tai muotokuvista. Tällaista näyttelyä ei yksikään itseään kunnioittava galleria tai taidemuseo tule ripustamaan, koska kuvataiteilijoiden normiksi on muodostunut juuri tuo erilaisuuden tavoittelun traditio.

Entisestä kapinasta tulikin normi, jota puolustetaan täysin muutosvastarinnoin, olipa puolustajilla taitoa öljyväritöiden tekemiseen tai ei. Vanhoja hippejä on vaikea ottaa vakavasti.

Usein sanotaan, että postmoderni ihminen ilmaisee itseään valintojensa kautta, mikä näkyy vaikkapa pukeutumisessa tai sisustamisessa. Minä väitän, että tämä johtuu yksinkertaisesti, edelleen fysiologiaan perustuen, meille luontaisesta keräilyvietistä, jonka tuloksena kaapit, kellarit ja kesämökit pursuavat tavaraa ja korttien luottorajat ovat tapissa.

Uusien tavaroiden haaliminen tuottaa fysiologista mielihyvää, jonka parhaita kuvauksia ovat Veikko Huovisen Hamsteri, Sinkkuelämää-tv-sarja sekä Bilteman luettelo.

Ikääntyessämme on entistä vaikeampi muuttaa toimintamallejamme, varsinkin jos perustuvat viettiemme ohjaukseen. Ehkäpä juuri tämän vuoksi niin monille jää päälle kaksikymppisenä omaksuttu pukeutumistyyli, Juhla Mokan ostaminen tai Hesarin tilaaminen.

Minullakin on Levi’s 501 -farkut, Sebagon purkkarit ja Windows XP.

Niin, olihan Lisbethillä Risifrutin ja kulttuurierojen ohella toinenkin syy poikaystävänsä dumppaamiseen. Johnnyllä oli nimittäin isohko takapuoli.

Kolumni

Isä, poika ja pyhä koodi

"Halusitte hoikan pojan, mutta minä tulin", kommentoi Kotiteollisuuden Jouni Hynynen itseään heitettyään paidan pois turhia ujostelematta Ilosaarirockin sunnuntai-illan pääesiintyjänä heinäkuussa.

Enemmän kotimaista musiikkia seuraava tuttava kommentoi menestyksen löysistyttäneen tätä Lappeenrannan lahjaa suomalaiselle raskaalle musiikille. Hynynen ei kuulemma ollut enää nuoruutensa tiukan lihan trimmissä. Ei ilmeisesti omastakaan mielestään.

Kotiteollisuuden on vaikeahkoa kasvattaa esiintymislavaa ja katsojajoukkoa tuhansien järvien maassa. Markkinakylläisyyden saturaatiopiste alkaa olla reippaat parikymmentä tuhatta kuulijaa huutamassa yhteen ääneen ”Minä olen” -kertosäettä. Markkinapotentiaalin kasvattaminen vaatii Home Industry -nimeä ja tuotteen vaihtamista lontoonmurteelle tai muulle valtakielelle.

Kotiteollisuus Yhtye -osakeyhtiön liikevaihto pyörii puolen miljoonan euron molemmin puolin, vuodesta ja keikkatahdista riippuen. Se ei ole ihan huonosti kolmen miehen pumpulle. Useampi softa- ja konsulttitoimisto olisi tyytyväinen reilun 150 000 euron liikevaihtoon per työntekijä. Varsinkin kun liikevoitto on useampana vuonna ollut kymmeniä prosentteja.

Dekadia reilumpaa liiketoimintaa pyörittää Nightwishin taustayhtiö Scene Nation. Englanninkielinen tarjooma käy kaupaksi ja liikevaihtoa kertyy kolmisen miljoonaa euroa liikevoittoprosentilla, johon harvalla alalla päästään päästään laillisin keinoin. Tunnustaudun heidän osaltaan tuloskateelliseksi, rundaamalla näköjään revitään riihikuivaa katetta.

Ohjelmistoala Suomessa on täynnä Kotiteollisuuden kaltaisia pieniä softa- ja palvelunarikoita, joille riittää kotimarkkinoilla puuhastelu. Ei kehdata tai osata vaihtaa sille toiselle kotimaiselle, rikkinäiselle englannille, kunhan leipää tulee pöytään ja leivälle vähän särvintä. Ei huvita mennä merta edemmäs kalaan.

Hiljattain ilmestynyt Suomen Yrittäjien tilastokatsaus kertoi, että kasvuhaluttomista yrityksistä kolme neljäsosaa oli sitä mieltä, että yritys on sopivan kokoinen. Koko pyörii sarjassa isä, poika ja pyhä koodi. Ainakin siihen saakka kunnes joku naapurista tai meren takaa huomaa huomaa, että kannattaa käydä keräämässä Suomenniemeltäkin helpot liikevaihtoeurot.

Ohjelmistoalalla monistettavan tuotteen tuottavuus kasvaa, kun samaa aihiota monistetaan tuhannen asiakkaan sijaan sadalletuhannelle, puhumattakaan miljoonasta.

Moni elämäntapayrittäjä kuvittelee, etteivät miljoonan tai parin kokonaismarkkinat pohjolan perukoilla kiinnosta ei-kotimaista kilpailijaa. Turha toivo. Siinä vaiheessa kun se on kerännyt kolehdin isoimmilta markkinoilta, käydään ravistelemassa hilut kakkosprioriteetin kohteista.

Se ei ole turhan vaikeaa, nurkkakuntalainen puuhastelija kun on ollut kasvuhaluttomuuttaan myös laiminlyönyt tuotteen ja kehityksen. Ei siihen ollut varaa, eikä resursseja. Kasvuun ja kehittämisen panostamisen sijaan piti vaihtaa leasingautoa kuin Nova Groupissa konsanaan.

Kilpailun puutteessa käy kuin Kotiteollisuuden nokkamiehelle, kohtuullisen helppo ja makea elämä löysistyttää. Olemassa oleva asiakaskunta pumppaa uusiutuvaa liikevaihtoa vuodesta toiseen. Ainakin siihen asti kunnes tulee isoveli vetten takaa ja putsaa pöydän tuotteistetulla kokonaispaketilla ja palvelukonseptilla. Informaatioteknologiassa mittakaavaedut ovat kiistattomat.

Tuttava reserviupseerikoulun ajoilta päätyi huolimattomaan, mutta pysyvää tilapäisempään ihmissuhteeseen lähes koko yöksi. Myllypuron lahja vastakkaiselle sukupuolelle oli julistanut tutustumisen ohessa, ettei tärkeää ollut niinkään mela vaan melomisen taito.

Sanavalmis tilapäisystävä oli lakonisesti palauttanut amatöörifilosofin maanpinnalle vastaamalla, ettei hän kuitenkaan lähtisi kajakilla avomerelle. Joskus on vaan pakko ottaa melomisen riski, muuten ne jyrää meitin, ennemmin tai myöhemmin.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Ukkoutuminen ei ratkea it:llä

Kenkää ja sirkushuveja – molempia ovat suomalaiset saaneet menneenä kesänä. Rooma keksi sirkushuvit pitääkseen ihmisten ajatukset kaukana ikävistä asioista.

Vallan vahtikoirat ovat viihdyttäneet meitä erityisesti vaalirahoitusskandaalilla. Vaikka kansa suorastaan pyytää lopettamaan, Hesari ja Yleisradio eivät luovuta. Piilevä herraviha on loputon sampo. Jos sama energia pantaisiin lamamielialan torjuntaan, pörssi olisi jo toisissa lukemissa.

Yritystä, josta valtio omistaa yli viidesosan, pidetään Yhdysvalloissa valtion virastona, jonka edustajien kestitys johtaa lahjussyytteeseen. Oikeusministeri ja monet poliitikot ovat meilläkin heränneet ja päättävät kieltää ’valtion yrityksiltä’ puolueiden tukemisen. Myös ammattiyhdistysliikkeeltä ja muilta ’yleishyödyllisiltä’ organisaatioilta tullaan kieltämään sama juttu, joten edessä ovat köyhät eduskuntavaalit.

Ainakaan pörssiyhtiöt eivät tule jakamaan senttiäkään. Köyhälle kulttuurille sopii hyvin keskusteluksi kilpailu siitä, kuka on saanut vähiten rahaa. Ehkä näin on hyvä.

Vähemmän viihteellisiä asioita ovat taantumasta johtuva työttömyys, jonka taittumista ei vielä näy, eläköityminen ja kuntatalouksien kurimus sekä tietoyhteiskunnan hidas toteutus. Kyllä media näistäkin puhuu, joskin enimmäkseen voivottelevin äänenpainoin ja hallitusta syyttäen.

Pienen, koulutetun ja pohjimmiltaan yksimielisen kansan voimana pitäisi olla ketteryys globaalissa pyörityksessä.Vastuulliset johtajamme miettivät parhaillaan selviytymiskeinoja ongelmiimme.Vastuuttomat kannattavat lainanoton lisäämistä ja nykyrakenteiden säilyttämistä.

On todennäköistä, että metsäteollisuus nykymuodossaan supistuu Suomessa. On todennäköistä, että Nokian ihme, joka on tuonut puolet 1990-laman jälkeisestä kasvusta, ei tule nyt toistumaan.

Tietotekniikan koulutukseen on panostettu Suomessa enemmän kuin missään teollisuusmaassa. Sen varaan on rakennettava ja uskon, että tuloksia syntyy, jos lahjakkuudet saadaan pysymään alalla. Ala on maailman suurin ja koostuu miljoonista segmenteistä, joista luovat, kansainväliseen myyntiin kykenevät yritykset voivat löytää omansa.

Aalto-yliopiston perustaminen tukee tätä, jos sen toteutus viedään päättäväisesti maaliin. Tietotekniikka on myös keskeisin komponentti hyvinvointikoneemme saneerauksessa.Vain sen avulla voidaan palveluiden tuotanto pitää hyvällä tasolla nykyresurssit puolittaen korkeintaan sadan kunnan Suomessa.

Ukkoutumisongelma, eli ikärakenteen vinouma ja huoltosuhteen vääristymä lienee sittenkin ongelmista visaisimpia. Siinä eivät yksin tietokoneet auta.

Työn aloittamisikää on laskettava kahdella vuodella.Työn lopettamisikää on nostettava kahdella vuodella. Sinänsä työhullu kansa on saatava paremmin viihtymään ja kestämään työnteon arkea.

Aikamoinen johtamishaaste luonnostaan yrmeille suomalaisille esimiehille, jotka eivät palautetta jakele.

Vanhukset on pystyttävä hoitamaan ihmisarvoisesti kodeissaan.Tässäkään ei toimi 1970-luvulla kehitetty Ruotsin-malli laitoksineen eikä pääasiassa julkisen sektorin varassa oleva palvelutuotanto. Tietotekniikan mahdollistama itsepalvelu on maksimoitava, palvelutuotanto pääsääntöisesti yksityistettävä ja kolmas sektori kytkettävä nykyistä osuvammin yhteistyöhön.

Omaishoidon mahdollisuudet ovat nekin vajaakäyttöiset, vaikka entisajan suurperheisiin ei Etelä-Euroopan tyyliin pyritäkään.

Maailmaa on kesämökiltä käsin helppo parantaa, mutta millä saada aikaan edes kohtuullisen yksimielinen päätös kansallisesta strategiasta ja millä saada se viestitetyksi, varsinkin, jos vaalirahaskandaali ja poliitikkojen tekstiviestihömppä täyttää median. Olen varma, että kansa arvostaa selkeää strategiaa ja antaa vaaleissa selkeitä vastauksia.

Strategian toimeenpano onkin sitten toinen juttu.

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton hallituksen puheenjohtaja.

Kolumni

Missä on vanha kunnon tietojenkäsittely?

Tyttäreni mielestä olen niin perinteinen, etten millään voi kaikkea ymmärtää. Ja tottahan se onkin. Tällä iällä ja työkokemuksella ei millään ilveellä voi olla mikään nouseva tähti. Näistä lähtökohdista puolustan mielelläni joitakin ihan itse valitsemiani perinteitä estääkseni niitä joutumasta unohduksen yöhön.

Muutaman viime vuoden aikana olen murehtinut sitä, että meiltä on kadonnut tietojenkäsittely sellaisena kuin se muinoin oli. Tilalle olemme saaneet ict:n eli jotain paljon hienompaa, globaalimpaa ja kiehtovampaa. Siinä on osana jotakin tietoa suurempaa, siis informaatiota, jotain käsittelyä isompaa, siis kahden tai useamman olennon välistä järjellistä tiedon vaihtoa, ja lisäksi se on korotettu ylös alhosta koskemaan kaikkia elämänaloja. Se on hienoa, ja on kunnia olla vielä näin iltapäivän ihmisenä mukana omin pienin panoksin.

Tietojenkäsittely – jota kaipaan kuin lapsuuden kesiä, jotka tietysti olivat pitkiä ja lämpimiä – jaettiin vain manuaaliseen ja automaattiseen tietojenkäsittelyyn. Manuaalinen tietojen käsittely ei oikein ollut minun juttuni, vaikka osaankin täyttää tilikirjan sarakkeita pienellä ja sievällä käsialalla, kykenen aakkostamaan nimiä kohtuullisella nopeudella ja laskemaan päässänikin muutaman luvun summan.

Automaattinen tietojenkäsittely koukutti omalla viehätyksellään heti siihen tutustuttuani. Minua viehätti tavattomasti se, että toistamalla jotakin laskutoimitusta tai kaavarykelmää riittävän usein, saattoi saada uupumattomalta koneelta aivan oikean lopputuloksen vain muutamaa perusparametria muuttamalla.

Toisekseen ihastuin siihen, että käsitellyn tai käsittelemättömän tiedon saattoi säilyttää. Niihin aikoihin input oli vasemmalla ja output oikealla ja niin se on mielestäni edelleen, vaikka sitä ei enää ole tapana minnekään kuvata.

Tiedon hoitamista olin niihin aikoihin jo itsekin päässyt kokeileman, ja se vei sitten ihan kokonaan. Koko se muinainen toimintatapa oli jotenkin hieno: määrittely, suunnittelu ja toteutus. Oli hienoa miettiä, millaiset ominaisuudet muodostavat yhdessä käsitteen, ja kuuluuko tämä ominaisuus tähän vai tuohon. Joskus myöhemmin mietintään lisättiin vielä sääntöjä ja seuraamuksia.

Hienoa oli myös saada kuvattua näiden käsitteiden ja niiden ominaisuuksien väliset suhteet. Siinä toteutui usein vanhan työvälineopin opettajan lausahdus ”tarkoituksenmukainen kalu on kaunis”.

Vielä hienompaa oli päästä päättämään, miten määritelty tieto säilytetään, millainen on tiedon tallennusrakenne ja talletuspaikka ja miten se sinne saadaan tai miten se saadaan sieltä pois. Se oli varsin seksikäs suunnittelun laji edellisen laman aikana.

Vielä niinkin myöhään kuin 1990-luvun lopulla tiedon säilyttäminen ei ollut mikään musta aukko, jonne kaikki katoaa ja josta jollain maagisella kädenliikkeellä taas saadaan kuranttia tavaraa rajatta.

Vertasin varsinaista tietojen käsittelyä joskus muinoin puutarhanhoitoon. Tieto on ensin vain idullaan, mutta varovasti kasvatellen, hyötäen ja jalostaen siitä tulee parempaa, monimuotoisempaa ja hyödyllisempää. Ja kuten oikeassakin puutarhassa, tieto myös lakastuu ja vanhenee, eikä sitä enää kannata yrittää pelastaa.

Ajattelen vieläkin samalla tavalla, mutta mieleen nousee kuva Hugo Simbergin maalauksesta, joka löytyy Tampereen tuomiokirkosta. Tieto ei ole enää niin arvokasta kuin se oli parikymmentä vuotta sitten, eikä sen hoitamisesta olla kiinnostuneita kaikkien uusien innovaatioiden ja ihmeiden pyörteissä.

Uudessa uljaassa ict-maailmassa meillä on toinen toistaan hienompia järjestelmiä ja uusia härpäkkeitä, joilla näitä toteutetaan. Mutta jos sallitaan Tuntemattoman sotilaan vääntely niin ”ne ovat vain tiedon ulkoinen ilmenemismuoto, ja ilman tietoa tämä ei toimi”.

Tarvitsemme edelleen totisia tiedonhoitajia, jotka jaksavat muokata, säilyttää, siirtää, puhdistaa ja muodistaa mitä tahansa tietoa, niin että se säilyy käyttökelpoisena tuolle ”ulkoiselle ilmenemismuodolle”.

Kirjoittaja on Tietoviikon kolumnisti ja Tiedon asiantuntija.

Kolumni

Tietoyhteyskunnan peliaika on loppumassa

Aamiaistapaamisella Cafe Engelissä pohdimme valtion uuden it-johtajan haasteita ja mahdollisuuksia viedä tietoyhteiskuntakehitystä eteenpäin. Totesipa joku ohimennen, että valtion tietohallinnon kehittäminen on kuin pelaisi amerikkalaista jalkapalloa.

Amerikkalainen jalkapallo on hurjalta näyttävä laji, jossa ei tunnu olevan kunnon sääntöjä, ja jossa pelaajat näyttävät säntäilevän sinne tänne. Kuitenkin itse pelissä on kyse hyvin tarkasti toimivasta koneistosta.

Pelin tavoite on saada maali – touchdown – eli päästä tulokseen ja voittaa peli. Vastustaja pyrkii tämän tietysti estämään, ja mitä rajummin se tapahtuu, sitä tehokkaammalta se näyttää.

Pelin kulkuhan on yksinkertainen. Joukkue saa aloituksen jälkeen pallon omalla kenttäpuoliskollaan ja se pitää kuljettaa vastustajan maaliin. Pallo toimitetaan pelinrakentajalle eli quarterbackille, jonka tavoitteena on heittää se edelleen sellaiselle pelaajalle, joka pystyy pelaamaan palloa sovitun taktiikan mukaisesti eteenpäin.

Hyökkäys pysähtyy yleensä siihen, että vastustaja taklaa pallon vastaanottajan kumoon. Tämän jälkeen hyökkäävällä joukkueella on vielä kaksi mahdollisuutta yrittää maalia.

Joukkueen keskeisin toimija on pelinrakentaja. Hän on joukkueen aivot, joka päättää pelin kuluessa taktiikasta sovitun strategian pohjalta. Hänen pitää hyökkäyksissä löytää oikeat pelaajat, jotka pystyvät viemään palloa kohti maalia. Selvää on, että vastustaja pyrkii koko ajan häiritsemään hyökkäystä ja estämään pelinrakentajan ja avainhyökkääjien etenemisen.

Pelinrakentajalla pitääkin olla useita hyödynnettävissä olevia vaihtoehtoja tähän vastaamiseksi, ja myös kykyä innovointiin ja improvisointiin kesken ottelun. Standardipelillä ei voiteta, ainakaan tasaväkisissä otteluissa. Voittavassa joukkueessa tarvitaankin niin innovoijia kuin peruspelaajia.

Pelinrakentajan pitää pystyä toimimaan nopeasti, toimittamaan pallo peliin. Huonoin mahdollinen tilanne on, että pelinrakentaja ei pääse avaamaan peliä lainkaan, vaan hän hakee syöttöpaikkaa liian kauan, hautoo palloa, ja vastustaja pääsee taklaamaan hänet omalla pelialueella. Vastustaja on tällöin heti saanut yliotteen.

Kuka on suomalaisen tietoyhteiskunnan quarterback? Ja mistä löytyvät suomalaisen tietoyhteiskunnan keskeiset avainhyökkääjät?

Vai onko suomalainen tietoyhteiskunta keskittynyt puolustukseen, ja siten onnistunut estämään pelinrakentajan etenemisen ja maalinteon? Löytyvätkö pahimmat vastustajat sisältä vai ulkoa?

Suomalaisen tietoyhteiskunnan pelistrategia on jo olemassa. Nyt olisi keskityttävä taktiikkaan ja käytävä hyökkäykseen tavoitteena maali. Peliaikaa ei välttämättä ole paljon jäljellä. Onko Yrjö Benson Suomen seuraava quarterback ja kenelle pallo lentää – se selviää lähivuosina.

Suomalaisten teknologiamyönteisyys näyttää kääntyvän teknologiavastaisuudeksi. Näin voisi päätellä siitä arvosteluryöpystä, jonka vanhusten automatisoitu pyörätuolirata sai kesällä niskaansa. Jos vaihtoehto on se nykyinen, että ulos ei henkilöstösäästöjen takia päästä lainkaan, niin moinen vastustus tuntuu kohtuuttomalta.

Machiavelli totesi jo viisisataa vuotta sitten, ettei ole olemassa mitään vaikeammin organisoitavaa, onnistumisen kannalta epävarmempaa ja vaarallisempaa tehtävää kuin muutoksen toteuttaminen nykyjärjestelmässä.

Innovoijat saavat niskaansa vihollisen jokaisesta, joka menestyi vanhan järjestelmän aikana. Ja vain laimeaa tukea on odotettavissa niiltä, jotka todennäköisesti menestyisivät uuden toimintatavan vallitessa. Ei siis mitään uutta auringon alla. Mutta silti kannattaa yrittää. Peli on vielä voitettavissa.

Kirjoittaja on Suomen Ekonomiliiton toimitusjohtaja.

Kolumni

Kuinka vihreää on vihreä?

Keskustelu vihreästä tietotekniikasta on trendikästä. Selvitysten laatijoilla on tapana udella puhelinhaastatteluissa, onko organisaatiolla ajankohtaista green it -hanketta, tai kuinka tärkeinä ne nähdään suhteessa muihin hankkeisiin. Toisaalta voi kysyä, onko it-ala vihreydessään niin jälkijunassa, että teema on vasta nyt ajankohtainen, vai onko kyse vain uudenlaisesta myyntiargumentista.

Tietotekniikkaa ei voi ensimmäisenä yhdistää vihreyteen. Laitteiden valmistaminen ja jatkuva uudistaminen eivät todellakaan ole ekologista toimintaa. Toki materiaalit ovat muuttuneet ympäristöystävällisempään suuntaan, mutta vihreys tietotekniikassa keskittyy edelleen enemmän oireiden kuin taudin hoitoon.

Kuinka muuten voisikaan olla? Alan teollisuuden perusta on pitkään ollut laite- ja ohjelmistokehityksen jatkuvasti toisiaan ruokkiva uudistamiskierre, jossa laitteiden elinkaari on lyhentymistään lyhentynyt.

Kolmen vuoden syklissä työasemalaitteisto on jo antiikkista romua, kehittynyt älypuhelin jo reilussa vuodessa. Kun tarvittavien laitteiden määrä kasvaa koko ajan, ympäristön kannalta on aika triviaalia, kuinka paljon vähemmän sähköä jokin laite kuluttaa käyttö- ja lepotilassa.

Tietotekniikkaa ei voi kehittää vastaavalla tavalla kuin Volvoja 1960-luvulla. Liian hyvää laitetta ei kannata tehdä, koska seuraavan ostamiseen kuluu liian pitkä aika. Jos it-laitteet rakennettaisiin kestämään vaikkapa kymmenen vuotta ja niiden uudistaminen voisi tapahtua vaikka sisuskaluja vähittäin vaihtamalla tai jopa ohjelmallisesti – vihreys varmasti lisääntyisi. Toisaalta tällöin ansaintalogiikka muuttuisi, ja ihmistyötä voitaisiin tarvita enemmän.

Laitteiden valmistusmenetelmät ovat kyllä kehittyneet. Energiankulutus pienenee, komponenteissa käytetään ympäristöystävällisempiä materiaaleja ja niitä kierrätetään. Toisaalta laitemäärät kasvavat enemmän kuin tehotarve laitetta kohti vähenee. Laitteiden valmistus on siirtynyt halpamaihin, joissa ekologia ja ympäristöarvot eivät välttämättä ole korkealla tasolla.

Kun puhutaan länsimaissa vallitsevasta tavasta tehdä työtä, viettää vapaa-aikaa ja vaikkapa matkustaa, alkaa ekologinen jalanjälkemme olla jo dinosauruksen raajan kokoinen. Toisaalta kyse on myös energiasta, tuotantotavoista ja kulutuksen suuntautumisesta.

Kaikkein ekologisin tapa on luonnollisesti jättää väen syntymättä, yhteiskunnan muodostumatta ja palata takaisin luontoon, mutta ehkäpä tällainen linkolalaisuus ei suoraan ratkaise vihreän tietotekniikan haasteita. Tekniikkahan ei ole itseisarvo, vaan työväline, välillinen hyödyke.

Jotta vihreys kasvaa, täytyy puuttua myös toiminnan sisältöön. Tietotekniikka voi olla vihreää ainoastaan, jos sitä tarvitaan vähemmän, se kuluttaa vähemmän tai sen kulutus kompensoituu muissa toiminnossa.

Keskimmäistä vaihtoehtoa tuodaan esille monissa energiansäästö- ja kierrätysmalleissa. Jälkimmäisestä on esimerkkinä vaikkapa matkustamisen korvaaminen mobiileilla järjestelmillä tai videoyhteyksien lisääntyvällä käytöllä.

Tuo ensimmäinen vaihtoehto lienee sitten jo hieman vaikeampi. Kuinka käyttää vähemmän tietotekniikkaa saavuttaakseen enemmän vihreyttä? Siinäpä on ammattilaisille pohtimista.

Kuinka vihreää siis onkaan green it? Tarkastelun etäisyydestä ja näkökulmasta riippuen skaala vaihtelee sademetsän syvänvihreästä väristä kuolemassa olevan luonnon kellanruskeaan ja harmaaseen.

Vihreän elementin tiedostaminen tietoteknologiassa on tärkeää, mutta syy- ja seuraussuhteiden laajempi hahmottaminen kertoo, että asiat eivät ole vihreydessäkään mustavalkoisia vaan harmaita. Tärkeintä kuitenkin on, että haasteiden edessä ei anneta periksi vaan pyritään jopa suurempaan innovatiivisuuteen kuin markkinointihenkilöt vihreitä tietotekniikkaratkaisuja myydessään.

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton varapuheenjohtaja ja ulkoasiainministeriön tietohallintojohtaja.

Kolumni

Kesän kuuma soittolista

Kesän tärkeimmät uutiset olivat: Popin Kuninkaan kuolema, Popin Kuningattaren Suomen-vierailu ja Ylelle maksettava mediamaksu – ainakin median käyttämän tilan mukaan mitattuna.

Supertähdet kiertävät maailmaa siksi, että musiikin jakelun perinteinen liiketoimintamalli on tulossa tiensä päähän ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehoton. Kuuntelijat eivät halua maksaa sisällöntuottajien ja heidän korviensa välisestä jakelusta mitään ylimääräistä. Jakelumalli, joka perustuu kalliiseen studioaikaan sekä fyysisten äänitteiden valmistamiseen ja logistiikkaan loppuu pian.

Ulkopuolinen tarkkailija löytää helposti liiketoiminnan ongelmakohdat, jotka markkinatalous ennemmin tai myöhemmin ratkaisee.

Hieman pienempi uutinen on se, että televisiotoiminnan perinteinen liiketoimintamalli on tulossa tiensä päähän ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehoton. Katselijat kun eivät halua maksaa omien silmiensä ja sisällöntuottajien välisestä jakelusta mitään ylimääräistä. Jakelumalli, joka perustuu monopolin omistamiin lähetystaajuuksiin, verkkoon ja kalliiseen studioaikaan loppuu pian.

Ulkopuolinen tarkkailija löytää helposti liiketoiminnan ongelmakohdat, jotka markkinatalous ennemmin tai myöhemmin ratkaisee, mikäli lainsäätäjä sen sallii.

Mikään uutinen ei sitävastoin ole se, että lentoyhtiöiden liiketoimintamalli on tulossa tiensä päähän ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehoton. Liikematkustajathan eivät halua maksaa mitään ylimääräistä yhteistyökumppaniensa kanssa kommunikoinnista. Liiketoiminta, joka perustuu kalliisiin tuotantokustannuksiin ja epäjohdonmukaiseen hinnoitteluun loppuu pian.

Ulkopuolinen tarkkailija löytää helposti liiketoiminnan ongelmakohdat, jotka markkinatalous ennemmin tai myöhemmin ratkaisee, mikäli ammattiliitot sen sallivat.

Edellisiä pienempi uutinen, jolla kylläkin on Suomen kansantaloudelle paljon suurempi merkitys on se, että perinteinen päivälehtiliiketoimintamalli on tulossa tiensä päähän ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehoton. Lukijat eivät halua maksaa sisällöntuottajien ja heidän silmiensä välisestä uutisjakelusta mitään ylimääräistä. Se suurempi merkitys ei tule päivälehtien toimitusprosessin muutoksesta, vaan sanomalehtipaperin tuotannon ja jakelun kalleudesta ja tarpeettomuudesta.

Koska emme ole ulkopuolisia tarkkailijoita, vaan tekstintuotanto- tai paperintuotantoprosessin jäseniä, niin emme löydä ihan niin helposti liiketoiminnan ongelmakohtia, jotka markkinatalous kuitenkin ratkaisee.

Minä en tunne ketään alle 20-vuotiasta, joka maksaisi musiikista jotain, en yhtään alle 30-vuotiasta, joka tilaisi sanomalehteä kotiinsa, enkä ketään alle 40-vuotiasta, joka ostaisi iltapäivälehtiä. Tunnen, en tosin henkilökohtaisesti, 85?000 suomalaista, jotka olivat valmiita maksamaan sata euroa voidakseen seurata Popin Kuningattaren Jätkäsaaren showta edes näyttöruudulta.

Koska Suomenkin poliittisia ja yritysten taloudellisia päätöksiä tekevät pääasiassa yli 50-vuotiaat, on perinteisillä liiketoimintamalleilla tiedossa runsaasti vaikeuksia. Vanhojen, tehottomien toimintamallien katoamisesta johtuvia ongelmia pohditaan, tukea vaaditaan ja myös saadaan.

Kaikilla aikakausilla on omat runoilijansa, musikanttinsa ja tulkkinsa, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Aiheista ei ole pulaa, koska ne ovat yleensä samoja; rakkautta, sen kaipuuta ja elämän tuskaa. Kun rockin ja popin historiaa ovat kautta aikojen dominoineet testosteroni- ja muut höyryt, niin Madonnan raivaamaa tietä pitkin höyryävät naiset, jotka kuvaavat... rakkautta, sen kaipuuta ja elämän tuskaa:

Toivon että hirtät itsesi H&M -huiviisi
Et syö lihaa ja ajat sähköautolla.
Tarvitset suojakertoimen 45 selvitäksesi hengissä.
Olet niin homo, että et pidä edes pojista.

Poliittisesti epäkorrekti, Katy Perryn ”Ur so Gay” ei kuulu radioasemien soittolistojen kärkeen, toisin kun saman taitelijan samalta samalta ”One of the Boys” –nimiseltä bittikokoelmalta löytyvä poliittisesti korrekti ”I kissed a Girl”. Tämä ei sitten olekaan mikään uutinen.

Kolumni

Terve järki hyötykäyttöön

Parhaat käytännöt ovat dokumentoitua tervettä järkeä. Sitä on kerätty kokoamalla yhteen käytännössä hyväksi ja toimiviksi havaittuja toimintatapoja. Ne ovat levinneet niin laajalle, että niistä on muodostunut alan yhteinen kieli.

Parhaiden käytäntöjen hyödyntäminen auttaa tietohallintoa pienentämällä riskejä ja lisäämällä kustannustehokkuutta. Parhaat käytännöt ovat valmiita ja jatkuvasti laajan yhteisön kehittämiä sekä vapaasti käytettävissä ilman lisenssimaksuja.

Näin säästetään kustannuksissa, kun taas poikkeavalla tavalla toimiminen aiheuttaa välittömiä lisäkustannuksia.

Parhaisiin käytäntöihin liittyy myös globaali sertifiointijärjestelmä, jonka avulla voidaan varmistua henkilöiden ja toimijoiden toiminnan laadusta, tai ainakin voidaan todentaa niiden täyttävän tietyt minimivaatimukset. Tämä pienentää riskejä.

Vapaasta käytettävyydestä ja globaalista sertifiointijärjestelmästä on paljon hyötyä. Niiden ansiosta parhaat käytännöt ovat levinneet laajaan käyttöön kaikkialla maailmassa. Niistä on tullut alan yleinen ja yhteinen kieli.

Laajalti käytetyt menetelmät helpottavat toimijoiden välistä yhteistyötä. Näin on syntynyt suuri markkina kaikille parhaita käytäntöjä tukeville palveluille, kuten koulutukselle, konsultoinnille ja ohjelmistoille. Globaali kilpailu takaa laadun ja edullisen kustannustason näissä palveluissa.

Parhaiden käytäntöjen osaajia on runsaasti saatavilla, kun taas ”meidän talon oman mallin” osaajia ei talon ulkopuolelta löydy.

Työntekijän kannalta parhaiden käytäntöjen osaaminen nostaa arvoa työmarkkinoilla.

Erilaisia parhaita käytäntöjä on tietohallintoa tukemassa useita. Kohtuullisen pitkälle pääsee ottamalla käyttöön parhaat käytännöt hyvän hallintotavan (cobit), palvelujohtamisen (itil) ja projektijohtamisen (prince2) osa-alueilla. Cobit on ylimmän johdon työkalu, itil palvelujen johtamisesta vastaavan ja Prince2 projektinjohtajan työkalu.

Tilaaja-tuottaja-mallissa cobit on usein tilaajan apuna ja itil tuottajan apuna.Kaikki nämä mallit ovat prosessipohjaisia ja vapaasti käytettävissä olevia johtamisen malleja.

Hyvä johtamisen malli sopii usean erilaisen toiminnan johtamiseen, vaikka organisaatioiden toiminta poikkeaa toisistaan ja tilanteet vaihtuvat päivittäin. Tietohallinnon johtaminen ei ole tekniikkaa, eikä sairaalan johtaminen lääketiedettä, vaan niiden johtaminen on johtamista.

Suomi nousee yhteistyöllä. Parhaiden käytäntöjen mallien avulla niin julkiset organisaatiot kuin yksityiset yrityksetkin voivat tehokkaimmin saavuttaa cmmi-prosessikehitysmallin (capability maturity model integration) kypsyystason 3, jossa prosessit on kuvattu ja otettu käyttöön.

Tämä on ensimmäinen taso, jossa toimintaa pystytään johtamaan ja organisaatio pystyy tuottamaan hallittuja palveluja.

Sen sijaan, että jokainen kunta, jokainen valtionhallinnon yksikkö ja jokainen yritys rakentaisi itse oman mallinsa, on huomattavasti tehokkaampaa käyttää globaaleja malleja, jotka ovat valmiita ja veloituksetta hyödynnettävissä. Näin organisaatioiden välinen yhteistyö on myös tehokkaampaa.

Parhaiden käytäntöjen avulla voidaan korjata tällä hetkellä huonosti johdetut prosessit minimitasolle siten, että saavutamme nopeasti vähintään kypsyystaso 3:n hyvässä hallintotavassa, palvelujohtamisessa ja projektinjohtamisessa.

Näin saadaan Suomi nostettua pois sähköisten palvelujen rupusakista.

Kirjoittaja on TTL:n hallituksen jäsen ja Wakaru Partnersin johtaja.

Kolumni

Menikö it-lama jo ohi?

Viisaat taloustieteilijät ja poliitikot ovat todenneet, että maassa on lama. Siltähän se numeroiden valossa näyttää.

It-alaan lama ei kuitenkaan ole vielä purrut kovin pahasti. Kun kone- ja metalliteollisuuden tilauskannat lähtivät viime vuoden lopussa jyrkkään laskuun, ohjelmistoalalla ne pysyivät lähes samalla tasolla kuin aiemmin. Moni ohjelmistoyritys on tehnyt alkuvuonna hyvää tulosta ja pitää näkymiään tälle vuodelle edelleen hyvinä.

Työ- ja elinkeinoministeriön tuoreen toimialaselvityksen mukaan joka neljäs ohjelmistoyritys aikoo rekrytoida tänä vuonna ja vain prosentti yrityksistä pelkää irtisanomisia. Ohjelmistoyrittäjien tekemässä tutkimuksessa puolestaan havaittiin, että noin puolet ohjelmistoyrittäjistä uskoo liikevaihtonsa ja voittonsa kasvavan tämän vuoden aikana.

Näiden numeroiden mukaan it-alalla ei ole lama.

Haastavassa markkinatilanteessa alan yritykset kuitenkin ovat. Myyntisyklit ovat pidentyneet, hankkeiden katteet pienentyneet ja moni hanke supistunut ja päätökset niistä lykkääntyneet. Jokainen euro on nyt tiukemmassa kuin nousukauden aikana.

Edellinen notkahdus it-alalla koettiin vuonna 2001, kun dotcom-kupla puhkesi. Huippuunsa hilatut kasvuodotukset romahtivat ja laskivat pörssikursseja roimasti. Erityisesti ohjelmistotuoteyritykset joutuivat sinnittelemään noin puolen vuoden pituisen myyntitaantuman, mutta tilanne normalisoitui sen jälkeen.

Suomessa vaikutukset olivat vähäisiä. Alan liikevaihto lakkasi kasvamasta, mutta sen suurempaan kriisiin ei jouduttu. Suomen it-alan havaittiin olevan poikkeuksellisen sitkeä ja joustava. Tuotefirmat kompensoivat lisenssimyynnin pudotuksen panostamalla palveluihin ja tinkimällä tutkimuksesta ja tuotekehityksestä.

Mitä voimme oppia edellisestä lamasta? Ensinnäkin, joustaminen ja asiakkaan tarpeisiin sovittautuminen on tärkeää. Arvolupaus ja tarjooma perustellaan sekä paketoidaan asiakkaille tänään eri tavalla kuin vuosi sitten. On syytä kuunnella asiakasta entistä tarkemmin, reagoida palautteeseen ja tarjota ratkaisua, joka vastaa asiakkaan tarpeisiin paremmin kuin viimevuotinen tarjous.

Toiseksi, asiakkaalle on tarjottava nopeita hyötyjä. Myyjien ja konsulttien on innovoitava ratkaisuja, jotka tuottavat jotain lisäarvoa heti, vaikka hanke olisi kuinka pitkä, haastava ja strateginen tahansa. Nyt voi konsultoiva myyjä tuottaa oikeasti valtavan lisäarvon asiakkaalleen ja yritykselleen.

Kolmas oppi liittyy tutkimus- ja tuotekehitystoimintaan sekä kyvykkyyksien kehittämiseen. T&k-panostukset ja organisaation kyvykkyysinvestoinnit ovat pitkävaikutteisia investointeja. Niiden tekemättä jättäminen jättää yrityksen pitkäksi aikaa jälkeen kilpailijoistaan.

Olen monesti pohtinut MIT:n professori Michael Cusumanon kanssa internetajan kasvuparadoksia: menestyksen potentiaali ja nopeus ovat nyt suurempia kuin koskaan; onnistuminen vaatii kuitenkin enemmän panostuksia ja valmiuksia kuin ennen.

Fiksu yritys panostaa taantumankin aikana t&k-toimintaan ja liiketoimintakyvykkyyksiinsä, jotta sen bisnes paranee nyt ja jotta sillä on valmiudet kasvuun heti kun markkinat kasvavat.

Nyt näyttää siltä, että suuri osa yrityksistä haluaa edelleen panostaa tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Tekes on saanut noin 40 prosenttia enemmän t&k-tukihakemuksia kuin viime vuonna: suomalaiset yritykset haluavat panostaa tulevaisuuteen myös nyt.

Täytyy toivoa, että Tekesin kassa ei tyhjenny liian pian, sillä tutkimus- ja tuotekehityspanostukset ovat myös kansallisesti pitkävaikutteisia elvytystoimia.

Ohjelmistoalalle tämä vuosi on mahdollisuus. Nyt on aika hioa asiakasrajapinta kuntoon, keskittyä olennaiseen ja valmistautua nousuun.

Kirjoittaja on Ohjelmistoyrittäjien ja Tietotekniikan liiton hallitusten jäsen.