Tietoviikko

Kolumni

Puhelimeen on lopulta pakko vastata

Miranda on punapäinen, kalvakka nainen noin kuudetta kertaa uusittavassa Sinkkuelämää-sarjassa. On vaikea henkisesti samaistua vampyyrin morsianta läheisesti muistuttavaan newyorkilaiseen lakinaiseen, jonka elämän suurimman sisällön muodostavat sinkkunaisporukan kanssa käydyt, pehmopornoa lähentelevät keskustelut.

Varsinkin kun keskusteluiden sisältö ei ole pääsääntöisesti miessukupuolta imartelevaa. Jos kulloinkin raatelunkohteeksi joutuneesta miehestä ei muuta vikaa löydy, on unelmien prinssi liian sopiva alttarille retuutettavaksi.

Onnistuin kuitenkin samaistumaan mirandamaiseen eksistentiaaliseen tuskaan, kun oma elektroniikkani lakkasi toimimasta. Sinkkuelämässä Mirandan maailman romutti tallennuslaite Tivon vikaantuminen, omani Elisan Viihdepaketin yllätystoimimattomuus.

Mirandalta jäi väliin fiktionaalisen Jules&Mimi-mustavalkodraaman petitilanteiden seuraaminen, itseltäni Jack Bauerin seitsemäs kuolleista nouseminen kaksnelosessa. Mirandan auttoi takaisin digimaailmaan käden käänteessä ex-mies, omalla kohdallani avut jäivät vähiin.

Tammikuun lopussa julkaistussa verkkopalvelututkimuksessa viranomaispalveluja tarjoava Kela kiilasi kärkikymmenikköön. Konsultointiyritys Rederan sekä kasvuyrityksiä konsultoivan ja hallinnoivan Seedin mukaan heikoimmin sähköisissä palveluissa jalka osui lankulle vakuutusyhtiöillä, terveydenhuoltoalalla ja teleoperaattoreilla. No shit Sherlock.

Kun muistaa täyttää 15 kenttää, niin pääsee jättämään toimintahäiriöilmoituksen, johon vastataan: ei koskaan. Vajaa pari viikkoa myöhemmin jätettyyn toiseen varsin kiivassanaiseen palautteeseen vastattiin muutama päivä sen jälkeen, kun puhelinuhkailulla paikalle saatu asentaja oli jo korjannut poikki menneen sisäverkon kaapelin.

Samassa ajassa Jack Bauer olisi pelastanut Washingtonin, Yhdysvallat, maapallon ja lähimmät planeetat Jupiteriin saakka, puolenkymmentä kertaa. Ja Jules&Mimi pyöräyttäneet pari söpöä maitokahvin väristä pirpanaa.

Jos on niin fiksu, että keksii lomakkeeseen viisitoista vastauskenttää, riittänee innovaatiokyky myös siihen, että tiedottaa automaattisesti viikon välein ettemme vieläkään ole ottaneet asiaanne käsittelyyn. Parin automaattiviestin jälkeen asiakas kyllä älyää siirtyä seuraavan palveluntarjoajan kiusattavaksi.

Jos haluat laadukasta sähköistä palvelua, käytä puhelinta. Siihen on jonkun lopulta pakko vastata.

Anna soida vaan.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Ei munaa eikä kanaa

Pikku-uutisessa kerrottiin, että Vantaan valtuusto on harjoitellut lukemaan päätöksentekoon tarvittavia papereita ja pöytäkirjoja suoraan näytöltä jo vuoden. Nyt ovat lautakunnat saaneet kannettavat tietokoneet käyttöönsä ja opettelevat tietotekniikan käyttöä.

Uutinen taisi loppua jotenkin niin, että ”on hienoa olla kehityksen kärjessä”. Hallintoalamaisena ja pitkänlinjan tietotekniikkatyöläisenä olen kovasti tyytyväinen siihen, ettei luottamushenkilöiden tarvitse selailla 300-sivuisia paperisia esityslistoja.

Harkitsin jopa, että taputan käsiäni ja iloitsen hetken aikaa luottamushenkilöiden ja lautakuntien puolesta.

Sitten juohduin miettimään muutamia varhaisempia kokemuksia ja viimeaikaisia keskusteluja, eikä tilanne enää näyttänytkään niin valoisalta.

Yritin 00-luvulla tavoittaa lasten opettajia anoakseni koululaisille muutaman lisälomapäivän. Yritin sähköpostilla: ei mitään vastausta. Yritin faksilla: ei mitään vastausta. Yritin puhelimella – pelkkää epäonnea. Lopulta ymmärsin ajatella niin kuin koulussa kuuluu ajatella: sinne voi soittaa vain välitunnilla, eikä missään tapauksessa iltapäivällä.

Hölmöyksissäni yritin myös lähettää jotain tietoa isäni hoitopaikkaan sähköpostilla, mutta sähköpostiosoitetta ei ollut ja paikan ainoa työasema oli varattu työvuorolistojen katsomiseen. Sinne oli kyllä helppo soittaa, aina vastattiin.

Aivan varmasti tällä kymmenluvulla noista on päästy sähköisten reissuvihkojen ja uuden tietotekniikan avulla.

Viime kesänä minulla oli kiintoisa keskustelu muutaman peruskoulun opettajan kanssa – sellaisen vähän vanhemman ja ihan tavallisen. Saatoin ymmärtää jotain väärin, mutta melko karun kuvan sain siitä, millaiset mahdollisuudet ja valmiudet peruskoulussa on hyödyntää tätä meidän edistyksellistä tietotekniikkaamme.

Yhdessä koulussa oli vapaaehtoisten aineiden opettajilla yksi yhteinen muistitikku kahta opettajaa kohden, toisessa taas yksi kannettava viittä opettajaa kohden. Vakituiset, virassa olevat opettajat olivat istuneet kursseilla, mutta sijaiset olivat käyneet kursseja vapaa-ajallaan oman innostuksensa rajoissa, tai saaneet tukiopetusta omilta lapsiltaan.

Rouvat olivat näillä eväillä ponnistelleet mystiselle ope.fi II -tasolle, jolla pitää tuntea oppimateriaalin tuottamisen periaatteet. Kaikkiaan vaikutti siltä, kuin nämä pitkään opettaneet tuttavani olisivat olleet tietotekniikassa pahasti alakynnessä oppilaisiinsa nähden. Se ei liene kovin hedelmällistä opetustilanteessa.

Luin myös lehtijutun lakkautusuhan alla olevasta Pyhämaan kolmeopettajaisesta koulusta, jolle alueen yrittäjät yhteistuumin lahjoittivat syksyllä kolme kannettavaa ja tarpeelliset lisukkeet: ohjelmistoja, videotykin, printterit ja langattoman verkon. Yrittäjät lahjoittivat myös teknistä tukea ja käyttöneuvontaa, niin että viiden eskarilaisen ja 35 peruskoululaisen tietotekninen ympäristö päivittyi kerralla uudelle vuosikymmenelle. Ja ilman että Uudenkaupungin äyrityisiä olisi tarvittu laisinkaan.

Sisäinen pessimistini tietysti jupisee jotain sellaista, ettei se isoissa kouluissa kyllä onnistu. Ja luulen näkeväni kunnallispolitiikkaa harrastavan ystäväni heristelemässä sormeaan näreissään siitä, mitä siitäkin tulee, jos kunnalla ei ole mitään sananvaltaa näin tärkeisiin asioihin kuin ict-hankintoihin.

Jotenkin se kuitenkin näistä lautakuntien koneista, yhteisistä muistitikuista ja peruskoululle lahjoitetusta tietotekniikasta vain tuo viimeinen tuntuu hullun hyvältä ajatukselta, vähän samansukuiselta kuin niin ikään Uudessakaupungissa toimiva Bonk Business Inc, jonka ominta aluetta ovat täysin toimintavapaat koneet.

Kirjoittaja on Tietoviikon kolumnisti ja Tiedon asiantuntija.

Kolumni

Pilviveikkojen lihavat päivät

Vanhassa, mutta aina niin ajankohtaisessa lastentarinassa hiiri puuhasi kissan räätälinä. Aloitettiin suunnittelu korkealta ja kovaa, lopputuotteen piti finalisoitua komean takin muodossa.

Räätälin ponnistava jalka petti, ja ei tullut takkia ensi yrittämällä. Tavoitetta ja välitavoitteita tarkistettiin realistisemmiksi matkan varrella useasti, mutta valmista ei tuntunut tulevan. Tavoite karkasi taivaanrannan taakse, ja takin sijaan kissa joutui tyytymään tuluskukkaroon. Kukkaro tuli: ystävyys, asiakassuhde ja takki menivät.

Kun esi-pc-kaudella ostit tarpeeksi rautaa – konesalillisen – ohjelmistot tulivat ikään kuin kaupan päälle. Oli hardiksessa siinä määrin sopiva kate, että suuri sininenkin pisti hyvää hyvyyttään perusohjelmistot kaupan päälle.

Mutta sitten petti marginaali raudan ja softan välissä, ja piti alkaa laskuttaa sekä kovasta että pehmeästä. Kauppamies hymyilikin koko pankkimatkan ajan.

Standardien yleistyminen, avoimet rajapinnat ja idän rautapajojen tehokkuus nuijivat pikku hiljaa raudan hinnasta viimeisetkin pois, ja voilá, kun ostit softaa, saitkin raudan ikään kuin kaupan päälle. Appliance-villityksessä palomuurit, antivirukset ja muut vastaavat muuttuivatkin dedikoiduiksi U:n tai parin bokseiksi, jotka kätevästi löysivät tiensä yrityksen jo muutenkin yli buukattuun konesaliin tai -komeroon.

Kyllä siinä ainakin asentamisen vaiva pieneni, kun ohjelmisto- ja rautakomponentit oli ainakin näennäisesti sovitettu yhteen. Sähköähän sai lisää töpselistä.

Tietoteknisen maailman kissa ja hiiri -leikissä ollaan vihdoin pääsemässä tuluskukkarotasolle. Ostetaan kalliilla, muttei saada rautaa eikä ohjelmistoakaan, ja omistusoikeus kaikkeen maksettuun säilyy myyjällä. Ei tarvitse olla Jethro ymmärtääkseen, että kyseessä on toiselle osapuolelle melkoisen hyvä diili.

Jos myyjää on uskominen, voittaja on asiakas. Se on sitä pilvimaailmaa se.

Pilvenmyyjät ovat kautta aikojen uskotelleet asiakkailleen, että pilven käytön myötä hyvä ja raukea olo lisääntyvät, ja arkipäiväiset ongelmat ovat taakse jäänyttä elämää. Ei tarvita suota, kuokkaa ja Jussia vaan selain, kaistaa ja likviditeettiä.

Sen on nyt jo kapitalistinenkin tiedemies todistanut, että päätelaite kannattaa pitää mahdollisimman kevyenä ja tyhmänä, ja hankkia tarvittavat releet pilvenlongalta. Tämä logiikka pätee mobiililaitteissakin. Loppukäyttäjä haluaa itse päättää millä pilvipalvelulla, tai millä pilvestä ladatulla palikalla esimerkiksi luurinsa sekoittaa.

Joskus, mutta harvemmin, sen sekoittamishomman hoitaa diileri, sillä he pääsääntöisesti seuraavat vanhaa pilvikaupan viisautta: ”don’t get high, with your own supply”.

Tämä ei tietenkään lohduta niitä 200 000 Microsoft Sidekick -asiakasta, jotka saivat syksyllä todeta pilvitietojensa haihtuneen kuin taivaan tuuleen. Varmuuskopiointi oli epäonnistunut, tai sitten unohtunut kokonaan – too bad.

Konsulttiyhtiö Avanaden mukaan isot suomalaisyritykset ovat maailman eniten pilvessä. Kolmetoista prosenttia uskoo kaiken tekniikkansa pilvien varaan, muualla maailmassa vain neljä prosenttia.

Valtakunnassa olisi siis kaikki muuten hyvin, mutta tietoteollisuutemme lippulaiva Lauttasaaren takaa jankkaa multimediatietokoneesta, vaikka Maxwell Smart -teknologiakin on jo siirtynyt pilven reunalle.

Siinä vaiheessa kun loppukäyttäjä kutsuu puhelintaan multimediatietokoneeksi, on Piilaakso jäätynyt ja Steve Jobs luistelee työpaikalleen putkihokkareilla.

Jotenkin suomalaisjätin ajattelu tuo mieleen moottoripyöräjengin kerhotilaa ympäröivän verkkoaidan varoituskyltin soveltamisohjeineen: ”trespassers will be shot, survivors will be shot again.”

Kauas pilvet karkaavat – ainakin Espoossa.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Insinöörien vallankumous

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että käänne alkoi vuoden 2012 eduskuntavaaleista.

Kansantalous oli kurjassa kunnossa. Väestö oli niin fyysisesti kuin henkisestikin ikääntynyttä, Nokian pääkonttori oli siirtynyt Bostoniin ja venäläiset aikoivat ehkä lykätä puutulleja taas yhdellä vuodella.

Se, että äänestysaktiivisuus alitti 50 prosentin, oli kuitenkin pieni yllätys, mutta se, että vihreät ja kokoomus muodostivat eduskunnan ehdottoman enemmistön, ei sitä ollut.

Varsinainen vallankumous syntyi, kuten niillä on tapana, hieman vahingossa. Kun edustajanpaikat oli jaettu, todettiin, että eduskunnan enemmistön muodostivat pragmaattiset insinöörit. Hyvää tarkoittavat humanistit ja omia etujaan valvovat virkamiehet jäivät, ihan vahingossa, vähemmistöön.

Pääministeriksi valittu tekniikan lisensiaatti Satu Hassi kutsui insinöörit koolle ja sanoi, että ”eiköhän pojat panna asiat kuntoon”. Insinööripiireissä ei tytöttelyä ole koskaan oikein hyväksytty, mutta pojittelua ei kukaan ole pannut pahakseen – eivät edes naiset. Siitä se alkoi, uusi nousu.

Vihreiden myötävaikutuksella maahan rakennettiin aluksi kolme ja sitten viisi ydinvoimalaa. Uusi kaivoslaki mahdollisti mineraalien tehokkaan hyödyntämisen.

Näiden päätösten seurauksena ja energiaveron poiston myötä maahan alkoi siirtyä energiaintensiivistä teollisuutta aluksi muualta Euroopasta ja tuotantotekniikan ylivoimaisen hallinnan myötä myös muualta maailmasta. Lisätuloja tuli kansantaloudelle tarpeettomien päästöoikeuksien myynnistä.

Ilmaston lämpenemisen myötä Suomesta tuli Euroopan johtava maatalousmaa. Halvan energian mahdollistama edullinen lannoitetuotanto yhdistettynä harvaan asutukseen teki Suomesta maanosamme johtavan ruoan tuottajan ja Wine Spectator valitsi Chateau de Ruissalon ”antavan ja runollisen” Pinot Noirin 98 pisteellä vuoden 2040 viiniksi.

Maamme harvan asutuksen ja siitä seuraavan suhteellisesti suuren liikennöintitarpeen hiilidioksidipäästöjen minimoimiseksi päätettiin pääkaupunki siirtää Hankoon ja tehdä siitä kunnallisverovapaa vyöhyke. Koska insinöörivetoinen eduskunta oli sitä mieltä, että uuden pääkaupungin nimen lanseeraaminen olisi kovin kallista, päätettiin Hangon nimeksi muuttaa Uusi Helsinki.

Helsingin kuihtuvan kaupungin nimeksi muutettiin Espoo, Espoo osti nimekseen Kauniaisen ja Kauniaisten uudeksi nimeksi tuli (kansanäänestyksen jälkeen) Beverly Hills.

Uuden Helsingin energiapihi pilvenpiirtäjäkaupunki muistutti Singaporea, mutta oli arkkitehtuuriltaan suomalainen. Kaikkien katolle kun oli rakennettu rantasauna. Liikenne hoidettiin sähköautoilla, olihan sähkö halpaa ja välimatkat lyhyitä.

Muun valtakunnan tiestön annettiin rappeutua nykytahtiin ja kun öljypohjaisten polttoaineiden veroja kiristettiin EU-tahtiin, siirtyi vuosikymmenien kuluessa Uuteen Helsinkiin neljä miljoonaa asukasta ja muuhun Suomeen jäi pari miljoonaa.

Tuo muu Suomi eli maatalouden ja energiaintensiivisen prosessiteollisuuden ohella myös matkailusta. Alppijäätiköiden sulamisen myötä oli alppilajien pääpaino siirtynyt Suomeen.

Tahkovuorta, Rukaa ja Leviä oli korotettu niin että jopa kesähiihto oli ilmaston lämpenemisestä huolimatta mahdollista. Talviolympialaiset pidettiinkin vuorotellen Suomessa ja Kanadassa.

Muun Euroopan muuttuessa hiljalleen ulkomuseoksi nauttivat dynaamiset suomalaiset ennenkuulumattoman korkeasta elintasosta. Miljoonan työikäisen ruotsalaisten joukkopako kansankodista korjasi maamme väestörakenteen kerralla.

80 prosentin marginaaliverotuksella valtiontaloutta hoitanut Ruotsi yrittikin liittyä Suomeen, mutta ei me niitä otettu. Sitävastoin Suomi muodosti valtioliiton energiaylijäämäisen Norjan ja Ahvenanmaa Monacon kanssa.

Muuten maailman asiat olivat vuosisadan puolivälissä niin kuin ennenkin. Venäjä lykkäsi puutulleja vuodella, brittiministerit jäivät kiinni seksiskandaaleista ja Yhdysvallat hyökkäsi johonkin öljyä tuottavaan kehitysmaahan, demokratian nimissä tietenkin.

Kolumni

Mistä tunnistaa ikinörtin?

Haikailuni rehellisen atk:n perään kirvoitti palautetta, joista kovasti kiitos. Palautetta tuli kahta lajia. Toisessa todettiin, että tuosta mekin olemme keskustelleet jo pitkään oikein porukalla. Toisessa ihmeteltiin, miten aika on ajanut ohitseni oikein nelivedolla ja turbolla vahvistettuna.

En tunnusta jääneeni junasta tai eksyneeni menneisyyteen, mutta kukapa tällä alalla kehtaisi tai uskaltaisi sanoa, ettei olisi jo vähintään hyvän päivän tuttu jonkun uuden tai tuoreemman hypetyksen kanssa. Mehän olemme kiihkeimmän kehityksen keihäänkärjessä, aina valmiita lyömään vanhan maailman alas ja omaksumaan globaalin yhteistoiminnan sekä yrittäjyyden hengessä sen, mikä kulloinkin pakollista on.

Meitä iltaruskoa kohden ratsastavia ikinörttejä on varmaan tilastoitu. Oma näppituntumani ilman mitään tieteellistä pohjaa on, että noin joka viides alan työpaikoista on vielä sellaisten hallussa, jotka jollain keskustelupalstalla luokiteltiin ”yli 50-vuotiaiksi keskuskonemiehiksi, jotka eivät ole vuosiin enää halunneet oppia mitään”.

Itse en satu tuntemaan yhtään tuon luokituksen mukaista entistä tai nykyistä alalla työskentelijää, joten piti etsiä toisia keinoa, jolla tunnistaisin muut kaltaiseni helpommin. Mietin sellaista ikinörttipeliä, jolla ehdokkaita voisin seuloa.

Ehdokas saattaa olla piilevä ikinörtti, jos hän on vaikkapa silmämääräisesti arvioiden suurin piirtein yhtä vanha kuin cobol – muutama vuosi kumpaankin suuntaan sallitaan. Lisäpisteitä arvioinnissa voi antaa, jos ehdokas muistaa lukeneensa lehtijutun, jossa ennustetaan cobolin kuolevan ennen vuotta 1983.

Toisaalta ehdokkaan on syytä olla jonkun verran iäkkäämpi kuin internet. Lisäpisteitä tästä tulee, jos kokelas osaa kertoa, että se alkoi Arpanetistä. Extrabonus rapsahtaa, jos kysyttäessä osaa kertoa, milloin ja kenelle lähetti ensimmäisen sähköpostinsa 1980-luvulla.

Roppakaupalla pisteitä ikinörtti-kokeessa jaetaan, jos kandidaatti on ollut java-kurssilla -97 tai -98, cobol-kurssilla ennen vuotta -83 ja sql-alkeita opettelemassa vuonna -88 tai -89. Kaikki kolme kurssia pitää kuitenkin olla suoritettuna, mutta pisteitä saa vain varhaisesta suorituksesta.

Lisäksi jokaisesta lisäkielestä, jolla on koodannut jotain tuotannollista, saa yhden pisteen. Näitä ovat esimerkiksi: fortran, apl, assembler tai basic. Kakkostasolle on myös kiertotie. Sen kokelas selvittää, jos on 1970-, 1980- ja 1990-luvulla pelkästä uuden oppimisen ja ongelmanratkaisun huumaavasta liidosta johtuen tehnyt sallitut rajat rikkoen ylitöitä.

Noilla pisteillä selvittää alimman tason. Seuraavalla tasolla on korkeammat vaatimukset, ja peliin heitetään suunnittelu- ja määrittelymenetelmät.

Jos kokelas on opetellut ja työssään käyttänyt vähintään kolmea mallinnusmenetelmää ja edelleen tunnistaa niiden muinaiset nuolenpäät eli notaatiot, pääsee siirtymään suoraan seuraavalle tasolle. Puutteet suunnittelu- ja mallinnusmenetelmien käytössä voi korvata, jos pystyy todistamaan olleensa mukana vähintäänkin yhdeksässä isommassa version vaihdossa.

Eikä version vaihdoksi kelpaa oman työaseman päivittäminen Vistalla. Tämän tason oikotie on nippu suoritettuja sertifikaatteja, sellaisia joihin kuuluu 10 koulutuspäivää ja kolmesta viiteen kirjaa.

Kolmostasolla ikinörttikokelaan on osattava vastata seuraaviin kysymyksiin:

Miten jatkuu lause ”kato, kusävaa persistoit datan niin sitsävoit, kato, ...” Mikä perimmillään on käyttöjärjestelmän ja käyttöliittymän ero?

Miksi te koodasitte 1980-luvulla cobolilla, ettekä jollain kehittyneemmällä välineellä? Mihin tietokantaa tarvitaan, kun tässä koneessa on tää hakemisto?

Nelostasolla ikinörtille tulee joko ”game over” tuotannollistaloudellisista syistä tai lupa tehdä ylitöitä.

Kirjoittaja on Tietoviikon kolumnisti ja Tiedon asiantuntija.

Lue myös: Totuus nörttimyyteistä - silminnäkijät kertovat

Kolumni

Huippukäytäntö vie vipuun

Olen kai aina uskonut prosesseihin.Toistettavassa ja määrämuotoisessa toiminnassa on jotain, joka vetoaa nörtteihin.

Menetelmäkehitys onkin ollut osa työtäni iloiselta 80-luvulta lähtien. Se ei todellakaan ole ollut voitosta voittoon ratsastusta vaan välillä hyvinkin upottavassa suossa tarpomista. Eihän minkään ohjelmisto-organisaation ydinosaamista ole oman toimintansa kyseenalaistaminen ja muuttaminen, kehittämishankkeet voivat olla vastavirtaan uimista jo inhimillisen muutosvastarinnankin takia.

Ongelma onkin siinä, että monessa hankkeessa ei edes ratkaista alkuperäistä ongelmaa vaan pikemminkin luodaan uusia.

Yleinen toimeksianto oli ”laitetaanpas meillä x kuntoon” (x voi olla vaikka ohjelmistovaatimukset, testauksen automatisointi tai vaikkapa ketterän prosessin aloittaminen). Johto luottaa siihen, että käytäntö x on se, mitä nyt juuri tarvitaan.

Joskus ongelman ja ratkaisun välinen polku on suoraviivainen. Silloin saavutetaan pysyviä etuja. Valitettavan usein tavoite x on vain kuultu Gartnerin seminaarissa tai ohjelmistokehitysvälineiden myyjältä.

Jos tarvetta ei ole hyvin selvitetty tai on kritiikittä omaksuttu jonkun idea käytännön x muodoksi, hankkeesta tulee rahareikä eikä runsaudensarvi. Terveissä organisaatioissa moni x-hanke onneksi haudataan kun suunta huomataan vääräksi.

Sukulaistarinan kokemuksilleni kirjoitti konkari Fred Brooks artikkelissaan ”No silver bullet”. Siinä hän lyttäsi lyhyesti useisiin sen ajan muoti-ilmiöihin liitetyt väitteet tulosten kertaluokan parannuksesta. Keskeinen viesti oli, ettei joka tautiin tepsivää käärmeöljyä ole olemassa.

Kirjoissa ja seminaareissa on pitkään kuvattu menetelmiä tai välineitä (käytäntöjä), joilla homma hoituu. Mikä tahansa homma ja missä tilanteessa vaan, tulkitaan luvattavan.

Ja niin meillä on käsite huippukäytäntö (best practice). Se tarkoittaa kaikille tavoittelemisen arvoista tapaa vastata yleiseen haasteeseen, ei yleislääke-hopealuotia vaan yhden alueen parasta ratkaisua.

Best paractice -ajattelu lähtee siitä, että on olemassa oikea ja kontekstivapaa tapa hallita jokin riski – jos et näin tee, teet asiat huonommin. Tässä asiantuntijauskoiset suomalaiset taitavat mennä vähän muita helpommin vipuun.

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin en enää usko huippukäytäntöihin. Termiä best practice ei enää näy muualla kuin myyjien kalvoilla, koska sillä voi höynäyttää vain niitä, joilla on vähän tietoa ja paljon ongelmia – ja luulo siitä, että ongelmanratkaisun voi ostaa.

Monen organisaation ongelma on se, että johto ei näe projektin arkea, tai projektikone reagoi ohjausliikkeisiin jähmeästi. Yleensä auttaa se, että koneistoon tuodaan toistettavuutta ja hallittavuutta, esimerkkinä tietohallinnon palvelutaso (sla).

Yhteiset prosessit ja käytännöt ovat hyväksi myös osaamisen tasaamiselle ja yhteistyölle.

Lupaavat käytännöt ja kehittämisen mallit eivät ole itsessään huonoja. Ongelmia aiheuttaa ennemminkin mallien turhan kirjaimellinen tulkinta, liiketoiminnan prioriteettien unohtaminen tai sokea luottamus eksperttiin, joka ei ole ehtinyt kunnolla tutustua organisaatioon.

Kriteeri käytännöille pitäisi kuitenkin olla, että ne vastaavat projektin ongelmiin, ja niiden muoto sopii tilanteeseen. Kokemus taitaa olla paras väline sopivuuden arviointiin. Helppoa menetelmää en tähän tarpeeseen tiedä.

Vielä lopuksi vinkki: konteksti-ohjautuvuus on yksi lähitulevaisuuden trendeistä.

Kirjoittaja kehittää testauspalveluja Tiedossa ja on Tietotekniikan liiton hallituksen jäsen.

Kolumni

Hyvää elämää tietoyhteyskunnassa

Osallistuin elähdyttävään esteettömyysseminaariin syyskuussa. Esteettömyyttä tarkastellaan useimmiten vammaisten näkökulmasta, mutta ikääntyvässä Suomessa se koskettaa päivä päivältä yhä useampaa meistä. Kun ikänäkö alkaa vaivata ja motoriikka ei ole enää entisellään, tietotekniikan helppokäyttöisyyteen liittyvät tarpeet ja vaatimukset kasvavat.

Paneelikeskustelussa kysyttiin, miten esteettömyys saadaan osaksi valtavirtaa, ja vastauksiakin löytyi. Mainintoja saivat ainakin standardisointi, valtion- ja kunnallishallinnon tietohallintoa koskevat JHS-suositukset sekä julkisen sektorin hankinnat.

Liikenne- ja viestintäministeriö on käynnistänyt kansallisen tietoyhteiskuntastrategian päivityksen. Teknologinen kehitys ei toivottavasti nouse prosessissa päärooliin. Kun tähtäimessä on vuosi 2020, lähtökohdaksi voidaan ottaa, että teknologiaa on.

Suomi ei voi tätä kehitystä yksinään linjata eikä valitettavasti näytä olevan kehittäjienkään kärjessä. Siksi strategian soisi painottuvan palvelu- ja tietoarkkitehtuurien kehittämiseen. Strategian taustakyselyssä ilahdutti, että koordinaatiokysymykset oli nostettu vahvasti esille.

Nykyisen tietoyhteiskuntastrategian missio on hyvä elämä tietoyhteiskunnassa. Tätä ei toivottavasti hukata uudistamisen keskellä. Jos emme vie kehitystä eteenpäin ihminen edellä ja keskiössä, suomalainen tietoyhteiskunta ei kehity eivätkä ihmiset sitoudu sen kehittämiseen.

Äskettäin julkistettu tutkimus kertoo, että opettajat eivät hyödynnä sosiaalista mediaa opetuksessa. Tässä asiassa on turha osoittaa yksittäisiä opettajia syyttävällä sormella. Opettajat on sitoutettava ja motivoitava teknologian käyttöönottoon konkretisoimalla pedagogiset hyödyt. Lisäksi heille on tarjottava riittävät tukipalvelut tietoteknistyvässä arjessa.

Myös uutinen Helsingin kouluihin hankittavista vuorovaikutteisista valkotauluista herätti vahvaa vastustusta. Palveluprosessin eli opetuksen kannalta taatusti hyvä uutinen muuttui negatiiviseksi, koska se tarjoiltiin kansalaisille teknologia ja kustannukset edellä.

Viime viikolla sähköpostiin pamahti uutinen siitä, että Sitra on päättänyt panostaa kuntien yhteisiin valtakunnallisiin palvelukeskuksiin.

Uutinen aiheutti dèjá vu -elämyksen, ja muuttolaatikoita pakatessani löysinkin vuonna 2000 tilaustyönä valmistelemani liiketoimintasuunnitelman, joka käsitteli vastaavaa konseptia työnimellä kuntatilitoimisto. Tuolloin tavoitteena oli synnyttää uutta liiketoimintaa. Moni varmasti miettiikin tällä hetkellä, eikö näitä asioita voitaisi hoitaa markkinalähtöisesti.

Moni lienee kokenut toisenkinlaisen dèjá vun: ollaanko tässä synnyttämässä uutta Kunnallistietoa. Aika näyttää.

Pakkaamisen ohella on tullut testattua myös sähköisten palveluiden toimivuutta. Ruusuja saa Helsingin Energia. Sähkösopimuksen teko ei ole koskaan ollut näin helppoa. Lisäksi vahvistus saapui viivytyksettä sähköpostiin.

Risuja saa pohjanmaalainen keittiökalustevalmistaja, jolta pyysin tarjousta kodinhoito- ja siivouskomeroista. Otin yhteyttä nettisivujen kautta. Vastausta ei kuulunut. Otin yhteyttä sähköpostitse. Vastausta ei kuulunut.

Haluaisinkin antaa vinkin kyseiselle yritykselle. Jos olette konkurssissa, niin poistakaa sivustonne netistä. Jos ette halua tehdä tarjousta, kertokaa se kysyjälle. Seuraavalla kerralla kun voisi käydä kaupaksi koko keittiö.

Hyvä elämä tietoyhteiskunnassa on tavoittelemisen arvoinen asia. Esteettömät, arkea helpottavat laitteet ja palvelut sekä sulautettu teknologia toimivat sen mahdollistajana.

Jos tapaisin tänään tietoyhteiskunnan haltijakummin, toivoisin, että esteettömyys nostettaisiin vahvaan asemaan kansallisessa tietoyhteiskuntastrategiassa ja julkisissa hankinnoissa. Siitä hyötyisimme me kaikki. Sitä kautta voisimme myös synnyttää uusia teknisiä ja palveluinnovaatioita, joille on taatusti kysyntää hyvää vauhtia ikääntyvällä pallollamme.

Kirjoittaja on Suomen Ekonomiliiton toimitusjohtaja.

Kolumni

Suomalaisen it-läpimurron esteet

Maailmalla on – taas – julkaistu raportti, jossa Suomi on maailman huippujen joukossa.

Economist-lehden tutkimusyksikön raportti sijoitti Suomen toiselle sijalle it-alan kilpailukykyä selvittävässä tutkimuksessa. Edelle meni vain Yhdysvallat, taakse jäivät monet vahvat maat, kuten Ruotsi, Iso-Britannia, Singapore, Hollanti ja Israel. Tulos on saman suuntainen keväällä Harvard Business Review’ssä julkaistun tutkimuksen kanssa. Siinä Suomi nostettiin maailman johtavien innovaatiokeskittymien joukkoon.

Molemmissa tutkimuksissa selvitettiin tekijöitä, jotka vaikuttavat innovaatiotoimintaan ja it-alan liiketoimintapotentiaaliin. Economist-lehden raportissa näitä tekijöitä olivat esimerkiksi lainsäädäntö ja verotus, tietotekniikkainvestointien, kännyköiden ja laajakaistaliittymien määrä, tietotekniikkaopetuksen määrä, tekijänoikeuslainsäädäntö, t&k-investointien määrä ja tuloksellisuus sekä panostus it-alan kehittämiseen.

Se on kattava ja hyvä kriteeristö, jota on arvioitu useista lähteistä koottujen tietojen perusteella. Edellytysten osalta Suomi on siis maailman valioiden joukossa it-bisneksessä.

Hyvätkään edellytykset eivät takaa menestystä. Ne ovat kuin hyvät pelivälineet urheilijalle: huiput ovat hyviä huonoillakin välineillä, mutta amatööri ei pärjää huippuja vastaan parhaillakaan välineillä.

Vaikka Suomi on it-alan menestyksen edellytysten osalta huippua, suoritusten saralla pelaamme vielä kansallista sarjaa. Meiltä puuttuvat maailmanluokan menestystarinat, joita jo lähinaapureistamme löytyy useita. Välineiden lisäksi tarvitaan harjoittelua, taitoa ja tahtoa menestyä – usein myös huipputason valmennusta.

Ohjelmistoyrittäjien ja Teknologiateollisuuden Kasvufoorumi on löytänyt monia haasteita, joita näissä kansainvälisissä selvityksissä ei ole huomioitu, mutta jotka kuitenkin hidastavat alan kasvua.

Kyse on osaltaan rakenteellisista ongelmista, kuten pienestä yrityskoosta, pienistä kotimarkkinoista ja pääomien niukkuudesta sekä kulttuurista, kuten yrittäjyyttä huonosti tukevasta asenneilmastosta tai haluttomuudesta ottaa riskejä. Meillä on myös osaamisaukkoja: tarvitaan lisää esimerkiksi myynti- ja markkinointiosaamista sekä kansainvälistä liiketoimintaosaamista.

Osaamisen kehittäminen on näistä helpoiten ratkaistavissa. Yritys- ja yksilötasolla tämä tarkoittaa, lamasta huolimatta, panostamista oppimiseen. Kurssitus, verkottuminen, konsulttien käyttö ja kokemusten vaihto toisten yritysten kanssa ovat tehokkaita keinoja parantaa osaamispohjaa.

Moni yritys on myös alkanut kehittää organisaationsa kriittisiä kyvykkyyksiä systemaattisesti. Yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on suuri haaste ja mahdollisuus uudistaa opetustaan teollisuuden tarpeita vastaavaksi.

Rakenteellisia haasteita voimme lieventää hyödyntämällä kotimarkkinoita paremmin ja lähimarkkinoita aikaisemmin. Voimme myös aktiivisesti välttää pienen yrityskoon ongelmia yhteistyöllä ja yrityskaupoilla. Pääoman niukkuuteen paras lääke on kyky suunnitella ja myydä kasvua entistä paremmin.

Kulttuuriin liittyvät haasteet ovat vaikeimmin voitettavissa, sillä ne ovat juurtuneet yhteiskuntaan ja ihmisten asenteisiin. Niihinkin voidaan kuitenkin vaikuttaa nykyään tehokkaasti. Taloudelliset kannustimet ovat tutkitusti tässä toimivia, ja niitä tulisi luoda ja hyödyntää enemmän.

Ei pidä myöskään väheksyä median voimaa asennemuokkauksessa: jos yrittäjyydestä raportoidaan positiivisesti, se muokkaa asenneilmastoa Suomen menestyksen kannalta parempaan suuntaan. Tehdään yrittäjyydestä isänmaallista ja nuoriin vetoavaa.

It-alan ja Suomen tavoite on menestyä: luoda lisäarvoa ja kilpailuetua, jotka kotiuttavat voittoja Suomeen. Hyvä välietappi tässä on katsoa, miten Suomi pärjää kansainvälisissä tutkimuksissa.

Nyt kun pelivälineemme ovat kovaa tasoa, meidän kannattaa kohdistaa oma fokuksemme niille alueille, jotka ovat suurimmat esteet menestykselle.

Kirjoittaja on Ohjelmistoyrittäjien ja Tietotekniikan liiton hallitusten jäsen.

Kolumni

Kapinasta tulikin normi

Vaimoni ruotsalainen ystävätär, 36-vuotias klassinen kaunotar Lisbeth dumppasi poikaystävänsä, koska ”heidän arvomaailmansa osoittautuivat erilaisiksi”. Tarkempi Lisbethin arvomaailmaan perehtyminen paljasti minulle, että hän haluaa nauttia runsaan ja monipuolisen aamiaisen, kun Johnnylle riitti päivän aloittamiseen Risifrutti ja liesituulettimen alla poltettu tupakka. Kenkää!

Valtionyhtiöiden myynti aiheuttaa raivoisaa vastustusta erityisesti työntekijöiden taholta ja ihmiset ovat valmiita uhraamaan henkensä ja uskontonsa oikeaksi kokemansa yhteiskuntajärjestyksen vuoksi. Kaikki edellinen perustuu ihmisen puolustautumisviettiin, jonka taustalla on evoluution tuloksena kehittynyt elimistön kyky palkita meitä tuottamalla fysiologista hyvänolontunnetta, kun toimimme vietin mukaisesti eli oikein.

Haluamme puolustaa reviiriämme, kulttuuriamme ja tottumuksiamme yksinkertaisesti siksi, että se antaa meille pieniä kicksejä. Tämä koodi ei kaatuile!

Kyllä ihmiset haluavat vaihteluakin, mutta vain sopivassa määrin. Lounaalla Mai Thaissa kuulin kahden suunnilleen Lisbethin ikäisen naisen keskustelevan viikonloppuruokien hankinnasta perheilleen. Vaihtelun hakemista ruokalistaan pidettiin toisaalta kiinnostavana, mutta jotenkin henkisesti rasittavana. Yleensä päädyttiin ostamaan aina sitä samaa.

Tässä vaiheessa toinen rouvista paljasti oman menetelmänsä uusien, perhettä yllättävien aterioiden löytämiseksi: hän yksinkertaisesti otti marketissa jonkun toisen ostokärryt, suuntasi kassalle, maksoi hankinnat ja poistui. Koska hän maksoi ostokset, oli rikoksen suuruus enintään ostokärryn lukkoon laitetun poletin suuruinen.

Ajatus oli, että kun joku oli käyttänyt paljon aikaa ostosten valintaan, olivat ne luultavasti kokeilemisen arvoisia. Ainakin aikaa säästyi. Joskus oli tosin käynyt niin, että tapahtuma oli huomattu, mutta sitä pidettiin aina inhimillisenä erehdyksenä. Amazon tai Google ovatkin tehneet tästä toisten valintojen hyödyntämisestä bisneksen.

Ihmisten tapakokoelmia sanotaan kulttuureiksi, ja niiden muuttamista pidetään... kulttuurivihamielisenä. Modernin taiteen kulttuuriin kuuluu estetiikan ohella pyrkimys yleisön, porvariston, järkyttämiseen.

Marcel Duchamp toi 1917 taidenäyttelyyn pisuaarin ja onnistui tempauksellaan järkyttämään senaikaista yleisöä. Nyt vajaa sata vuotta myöhemmin olisi ainakin kriitikoille suurempi järkytys, jos näyttely koostuisi Rembrandt van Rijn’in taidolla ja tyylillä maalaamista modernin elämän kohtauksista tai muotokuvista. Tällaista näyttelyä ei yksikään itseään kunnioittava galleria tai taidemuseo tule ripustamaan, koska kuvataiteilijoiden normiksi on muodostunut juuri tuo erilaisuuden tavoittelun traditio.

Entisestä kapinasta tulikin normi, jota puolustetaan täysin muutosvastarinnoin, olipa puolustajilla taitoa öljyväritöiden tekemiseen tai ei. Vanhoja hippejä on vaikea ottaa vakavasti.

Usein sanotaan, että postmoderni ihminen ilmaisee itseään valintojensa kautta, mikä näkyy vaikkapa pukeutumisessa tai sisustamisessa. Minä väitän, että tämä johtuu yksinkertaisesti, edelleen fysiologiaan perustuen, meille luontaisesta keräilyvietistä, jonka tuloksena kaapit, kellarit ja kesämökit pursuavat tavaraa ja korttien luottorajat ovat tapissa.

Uusien tavaroiden haaliminen tuottaa fysiologista mielihyvää, jonka parhaita kuvauksia ovat Veikko Huovisen Hamsteri, Sinkkuelämää-tv-sarja sekä Bilteman luettelo.

Ikääntyessämme on entistä vaikeampi muuttaa toimintamallejamme, varsinkin jos perustuvat viettiemme ohjaukseen. Ehkäpä juuri tämän vuoksi niin monille jää päälle kaksikymppisenä omaksuttu pukeutumistyyli, Juhla Mokan ostaminen tai Hesarin tilaaminen.

Minullakin on Levi’s 501 -farkut, Sebagon purkkarit ja Windows XP.

Niin, olihan Lisbethillä Risifrutin ja kulttuurierojen ohella toinenkin syy poikaystävänsä dumppaamiseen. Johnnyllä oli nimittäin isohko takapuoli.

Kolumni

Isä, poika ja pyhä koodi

"Halusitte hoikan pojan, mutta minä tulin", kommentoi Kotiteollisuuden Jouni Hynynen itseään heitettyään paidan pois turhia ujostelematta Ilosaarirockin sunnuntai-illan pääesiintyjänä heinäkuussa.

Enemmän kotimaista musiikkia seuraava tuttava kommentoi menestyksen löysistyttäneen tätä Lappeenrannan lahjaa suomalaiselle raskaalle musiikille. Hynynen ei kuulemma ollut enää nuoruutensa tiukan lihan trimmissä. Ei ilmeisesti omastakaan mielestään.

Kotiteollisuuden on vaikeahkoa kasvattaa esiintymislavaa ja katsojajoukkoa tuhansien järvien maassa. Markkinakylläisyyden saturaatiopiste alkaa olla reippaat parikymmentä tuhatta kuulijaa huutamassa yhteen ääneen ”Minä olen” -kertosäettä. Markkinapotentiaalin kasvattaminen vaatii Home Industry -nimeä ja tuotteen vaihtamista lontoonmurteelle tai muulle valtakielelle.

Kotiteollisuus Yhtye -osakeyhtiön liikevaihto pyörii puolen miljoonan euron molemmin puolin, vuodesta ja keikkatahdista riippuen. Se ei ole ihan huonosti kolmen miehen pumpulle. Useampi softa- ja konsulttitoimisto olisi tyytyväinen reilun 150 000 euron liikevaihtoon per työntekijä. Varsinkin kun liikevoitto on useampana vuonna ollut kymmeniä prosentteja.

Dekadia reilumpaa liiketoimintaa pyörittää Nightwishin taustayhtiö Scene Nation. Englanninkielinen tarjooma käy kaupaksi ja liikevaihtoa kertyy kolmisen miljoonaa euroa liikevoittoprosentilla, johon harvalla alalla päästään päästään laillisin keinoin. Tunnustaudun heidän osaltaan tuloskateelliseksi, rundaamalla näköjään revitään riihikuivaa katetta.

Ohjelmistoala Suomessa on täynnä Kotiteollisuuden kaltaisia pieniä softa- ja palvelunarikoita, joille riittää kotimarkkinoilla puuhastelu. Ei kehdata tai osata vaihtaa sille toiselle kotimaiselle, rikkinäiselle englannille, kunhan leipää tulee pöytään ja leivälle vähän särvintä. Ei huvita mennä merta edemmäs kalaan.

Hiljattain ilmestynyt Suomen Yrittäjien tilastokatsaus kertoi, että kasvuhaluttomista yrityksistä kolme neljäsosaa oli sitä mieltä, että yritys on sopivan kokoinen. Koko pyörii sarjassa isä, poika ja pyhä koodi. Ainakin siihen saakka kunnes joku naapurista tai meren takaa huomaa huomaa, että kannattaa käydä keräämässä Suomenniemeltäkin helpot liikevaihtoeurot.

Ohjelmistoalalla monistettavan tuotteen tuottavuus kasvaa, kun samaa aihiota monistetaan tuhannen asiakkaan sijaan sadalletuhannelle, puhumattakaan miljoonasta.

Moni elämäntapayrittäjä kuvittelee, etteivät miljoonan tai parin kokonaismarkkinat pohjolan perukoilla kiinnosta ei-kotimaista kilpailijaa. Turha toivo. Siinä vaiheessa kun se on kerännyt kolehdin isoimmilta markkinoilta, käydään ravistelemassa hilut kakkosprioriteetin kohteista.

Se ei ole turhan vaikeaa, nurkkakuntalainen puuhastelija kun on ollut kasvuhaluttomuuttaan myös laiminlyönyt tuotteen ja kehityksen. Ei siihen ollut varaa, eikä resursseja. Kasvuun ja kehittämisen panostamisen sijaan piti vaihtaa leasingautoa kuin Nova Groupissa konsanaan.

Kilpailun puutteessa käy kuin Kotiteollisuuden nokkamiehelle, kohtuullisen helppo ja makea elämä löysistyttää. Olemassa oleva asiakaskunta pumppaa uusiutuvaa liikevaihtoa vuodesta toiseen. Ainakin siihen asti kunnes tulee isoveli vetten takaa ja putsaa pöydän tuotteistetulla kokonaispaketilla ja palvelukonseptilla. Informaatioteknologiassa mittakaavaedut ovat kiistattomat.

Tuttava reserviupseerikoulun ajoilta päätyi huolimattomaan, mutta pysyvää tilapäisempään ihmissuhteeseen lähes koko yöksi. Myllypuron lahja vastakkaiselle sukupuolelle oli julistanut tutustumisen ohessa, ettei tärkeää ollut niinkään mela vaan melomisen taito.

Sanavalmis tilapäisystävä oli lakonisesti palauttanut amatöörifilosofin maanpinnalle vastaamalla, ettei hän kuitenkaan lähtisi kajakilla avomerelle. Joskus on vaan pakko ottaa melomisen riski, muuten ne jyrää meitin, ennemmin tai myöhemmin.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Ukkoutuminen ei ratkea it:llä

Kenkää ja sirkushuveja – molempia ovat suomalaiset saaneet menneenä kesänä. Rooma keksi sirkushuvit pitääkseen ihmisten ajatukset kaukana ikävistä asioista.

Vallan vahtikoirat ovat viihdyttäneet meitä erityisesti vaalirahoitusskandaalilla. Vaikka kansa suorastaan pyytää lopettamaan, Hesari ja Yleisradio eivät luovuta. Piilevä herraviha on loputon sampo. Jos sama energia pantaisiin lamamielialan torjuntaan, pörssi olisi jo toisissa lukemissa.

Yritystä, josta valtio omistaa yli viidesosan, pidetään Yhdysvalloissa valtion virastona, jonka edustajien kestitys johtaa lahjussyytteeseen. Oikeusministeri ja monet poliitikot ovat meilläkin heränneet ja päättävät kieltää ’valtion yrityksiltä’ puolueiden tukemisen. Myös ammattiyhdistysliikkeeltä ja muilta ’yleishyödyllisiltä’ organisaatioilta tullaan kieltämään sama juttu, joten edessä ovat köyhät eduskuntavaalit.

Ainakaan pörssiyhtiöt eivät tule jakamaan senttiäkään. Köyhälle kulttuurille sopii hyvin keskusteluksi kilpailu siitä, kuka on saanut vähiten rahaa. Ehkä näin on hyvä.

Vähemmän viihteellisiä asioita ovat taantumasta johtuva työttömyys, jonka taittumista ei vielä näy, eläköityminen ja kuntatalouksien kurimus sekä tietoyhteiskunnan hidas toteutus. Kyllä media näistäkin puhuu, joskin enimmäkseen voivottelevin äänenpainoin ja hallitusta syyttäen.

Pienen, koulutetun ja pohjimmiltaan yksimielisen kansan voimana pitäisi olla ketteryys globaalissa pyörityksessä.Vastuulliset johtajamme miettivät parhaillaan selviytymiskeinoja ongelmiimme.Vastuuttomat kannattavat lainanoton lisäämistä ja nykyrakenteiden säilyttämistä.

On todennäköistä, että metsäteollisuus nykymuodossaan supistuu Suomessa. On todennäköistä, että Nokian ihme, joka on tuonut puolet 1990-laman jälkeisestä kasvusta, ei tule nyt toistumaan.

Tietotekniikan koulutukseen on panostettu Suomessa enemmän kuin missään teollisuusmaassa. Sen varaan on rakennettava ja uskon, että tuloksia syntyy, jos lahjakkuudet saadaan pysymään alalla. Ala on maailman suurin ja koostuu miljoonista segmenteistä, joista luovat, kansainväliseen myyntiin kykenevät yritykset voivat löytää omansa.

Aalto-yliopiston perustaminen tukee tätä, jos sen toteutus viedään päättäväisesti maaliin. Tietotekniikka on myös keskeisin komponentti hyvinvointikoneemme saneerauksessa.Vain sen avulla voidaan palveluiden tuotanto pitää hyvällä tasolla nykyresurssit puolittaen korkeintaan sadan kunnan Suomessa.

Ukkoutumisongelma, eli ikärakenteen vinouma ja huoltosuhteen vääristymä lienee sittenkin ongelmista visaisimpia. Siinä eivät yksin tietokoneet auta.

Työn aloittamisikää on laskettava kahdella vuodella.Työn lopettamisikää on nostettava kahdella vuodella. Sinänsä työhullu kansa on saatava paremmin viihtymään ja kestämään työnteon arkea.

Aikamoinen johtamishaaste luonnostaan yrmeille suomalaisille esimiehille, jotka eivät palautetta jakele.

Vanhukset on pystyttävä hoitamaan ihmisarvoisesti kodeissaan.Tässäkään ei toimi 1970-luvulla kehitetty Ruotsin-malli laitoksineen eikä pääasiassa julkisen sektorin varassa oleva palvelutuotanto. Tietotekniikan mahdollistama itsepalvelu on maksimoitava, palvelutuotanto pääsääntöisesti yksityistettävä ja kolmas sektori kytkettävä nykyistä osuvammin yhteistyöhön.

Omaishoidon mahdollisuudet ovat nekin vajaakäyttöiset, vaikka entisajan suurperheisiin ei Etelä-Euroopan tyyliin pyritäkään.

Maailmaa on kesämökiltä käsin helppo parantaa, mutta millä saada aikaan edes kohtuullisen yksimielinen päätös kansallisesta strategiasta ja millä saada se viestitetyksi, varsinkin, jos vaalirahaskandaali ja poliitikkojen tekstiviestihömppä täyttää median. Olen varma, että kansa arvostaa selkeää strategiaa ja antaa vaaleissa selkeitä vastauksia.

Strategian toimeenpano onkin sitten toinen juttu.

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton hallituksen puheenjohtaja.

Kolumni

Missä on vanha kunnon tietojenkäsittely?

Tyttäreni mielestä olen niin perinteinen, etten millään voi kaikkea ymmärtää. Ja tottahan se onkin. Tällä iällä ja työkokemuksella ei millään ilveellä voi olla mikään nouseva tähti. Näistä lähtökohdista puolustan mielelläni joitakin ihan itse valitsemiani perinteitä estääkseni niitä joutumasta unohduksen yöhön.

Muutaman viime vuoden aikana olen murehtinut sitä, että meiltä on kadonnut tietojenkäsittely sellaisena kuin se muinoin oli. Tilalle olemme saaneet ict:n eli jotain paljon hienompaa, globaalimpaa ja kiehtovampaa. Siinä on osana jotakin tietoa suurempaa, siis informaatiota, jotain käsittelyä isompaa, siis kahden tai useamman olennon välistä järjellistä tiedon vaihtoa, ja lisäksi se on korotettu ylös alhosta koskemaan kaikkia elämänaloja. Se on hienoa, ja on kunnia olla vielä näin iltapäivän ihmisenä mukana omin pienin panoksin.

Tietojenkäsittely – jota kaipaan kuin lapsuuden kesiä, jotka tietysti olivat pitkiä ja lämpimiä – jaettiin vain manuaaliseen ja automaattiseen tietojenkäsittelyyn. Manuaalinen tietojen käsittely ei oikein ollut minun juttuni, vaikka osaankin täyttää tilikirjan sarakkeita pienellä ja sievällä käsialalla, kykenen aakkostamaan nimiä kohtuullisella nopeudella ja laskemaan päässänikin muutaman luvun summan.

Automaattinen tietojenkäsittely koukutti omalla viehätyksellään heti siihen tutustuttuani. Minua viehätti tavattomasti se, että toistamalla jotakin laskutoimitusta tai kaavarykelmää riittävän usein, saattoi saada uupumattomalta koneelta aivan oikean lopputuloksen vain muutamaa perusparametria muuttamalla.

Toisekseen ihastuin siihen, että käsitellyn tai käsittelemättömän tiedon saattoi säilyttää. Niihin aikoihin input oli vasemmalla ja output oikealla ja niin se on mielestäni edelleen, vaikka sitä ei enää ole tapana minnekään kuvata.

Tiedon hoitamista olin niihin aikoihin jo itsekin päässyt kokeileman, ja se vei sitten ihan kokonaan. Koko se muinainen toimintatapa oli jotenkin hieno: määrittely, suunnittelu ja toteutus. Oli hienoa miettiä, millaiset ominaisuudet muodostavat yhdessä käsitteen, ja kuuluuko tämä ominaisuus tähän vai tuohon. Joskus myöhemmin mietintään lisättiin vielä sääntöjä ja seuraamuksia.

Hienoa oli myös saada kuvattua näiden käsitteiden ja niiden ominaisuuksien väliset suhteet. Siinä toteutui usein vanhan työvälineopin opettajan lausahdus ”tarkoituksenmukainen kalu on kaunis”.

Vielä hienompaa oli päästä päättämään, miten määritelty tieto säilytetään, millainen on tiedon tallennusrakenne ja talletuspaikka ja miten se sinne saadaan tai miten se saadaan sieltä pois. Se oli varsin seksikäs suunnittelun laji edellisen laman aikana.

Vielä niinkin myöhään kuin 1990-luvun lopulla tiedon säilyttäminen ei ollut mikään musta aukko, jonne kaikki katoaa ja josta jollain maagisella kädenliikkeellä taas saadaan kuranttia tavaraa rajatta.

Vertasin varsinaista tietojen käsittelyä joskus muinoin puutarhanhoitoon. Tieto on ensin vain idullaan, mutta varovasti kasvatellen, hyötäen ja jalostaen siitä tulee parempaa, monimuotoisempaa ja hyödyllisempää. Ja kuten oikeassakin puutarhassa, tieto myös lakastuu ja vanhenee, eikä sitä enää kannata yrittää pelastaa.

Ajattelen vieläkin samalla tavalla, mutta mieleen nousee kuva Hugo Simbergin maalauksesta, joka löytyy Tampereen tuomiokirkosta. Tieto ei ole enää niin arvokasta kuin se oli parikymmentä vuotta sitten, eikä sen hoitamisesta olla kiinnostuneita kaikkien uusien innovaatioiden ja ihmeiden pyörteissä.

Uudessa uljaassa ict-maailmassa meillä on toinen toistaan hienompia järjestelmiä ja uusia härpäkkeitä, joilla näitä toteutetaan. Mutta jos sallitaan Tuntemattoman sotilaan vääntely niin ”ne ovat vain tiedon ulkoinen ilmenemismuoto, ja ilman tietoa tämä ei toimi”.

Tarvitsemme edelleen totisia tiedonhoitajia, jotka jaksavat muokata, säilyttää, siirtää, puhdistaa ja muodistaa mitä tahansa tietoa, niin että se säilyy käyttökelpoisena tuolle ”ulkoiselle ilmenemismuodolle”.

Kirjoittaja on Tietoviikon kolumnisti ja Tiedon asiantuntija.

Kolumni

Tietoyhteyskunnan peliaika on loppumassa

Aamiaistapaamisella Cafe Engelissä pohdimme valtion uuden it-johtajan haasteita ja mahdollisuuksia viedä tietoyhteiskuntakehitystä eteenpäin. Totesipa joku ohimennen, että valtion tietohallinnon kehittäminen on kuin pelaisi amerikkalaista jalkapalloa.

Amerikkalainen jalkapallo on hurjalta näyttävä laji, jossa ei tunnu olevan kunnon sääntöjä, ja jossa pelaajat näyttävät säntäilevän sinne tänne. Kuitenkin itse pelissä on kyse hyvin tarkasti toimivasta koneistosta.

Pelin tavoite on saada maali – touchdown – eli päästä tulokseen ja voittaa peli. Vastustaja pyrkii tämän tietysti estämään, ja mitä rajummin se tapahtuu, sitä tehokkaammalta se näyttää.

Pelin kulkuhan on yksinkertainen. Joukkue saa aloituksen jälkeen pallon omalla kenttäpuoliskollaan ja se pitää kuljettaa vastustajan maaliin. Pallo toimitetaan pelinrakentajalle eli quarterbackille, jonka tavoitteena on heittää se edelleen sellaiselle pelaajalle, joka pystyy pelaamaan palloa sovitun taktiikan mukaisesti eteenpäin.

Hyökkäys pysähtyy yleensä siihen, että vastustaja taklaa pallon vastaanottajan kumoon. Tämän jälkeen hyökkäävällä joukkueella on vielä kaksi mahdollisuutta yrittää maalia.

Joukkueen keskeisin toimija on pelinrakentaja. Hän on joukkueen aivot, joka päättää pelin kuluessa taktiikasta sovitun strategian pohjalta. Hänen pitää hyökkäyksissä löytää oikeat pelaajat, jotka pystyvät viemään palloa kohti maalia. Selvää on, että vastustaja pyrkii koko ajan häiritsemään hyökkäystä ja estämään pelinrakentajan ja avainhyökkääjien etenemisen.

Pelinrakentajalla pitääkin olla useita hyödynnettävissä olevia vaihtoehtoja tähän vastaamiseksi, ja myös kykyä innovointiin ja improvisointiin kesken ottelun. Standardipelillä ei voiteta, ainakaan tasaväkisissä otteluissa. Voittavassa joukkueessa tarvitaankin niin innovoijia kuin peruspelaajia.

Pelinrakentajan pitää pystyä toimimaan nopeasti, toimittamaan pallo peliin. Huonoin mahdollinen tilanne on, että pelinrakentaja ei pääse avaamaan peliä lainkaan, vaan hän hakee syöttöpaikkaa liian kauan, hautoo palloa, ja vastustaja pääsee taklaamaan hänet omalla pelialueella. Vastustaja on tällöin heti saanut yliotteen.

Kuka on suomalaisen tietoyhteiskunnan quarterback? Ja mistä löytyvät suomalaisen tietoyhteiskunnan keskeiset avainhyökkääjät?

Vai onko suomalainen tietoyhteiskunta keskittynyt puolustukseen, ja siten onnistunut estämään pelinrakentajan etenemisen ja maalinteon? Löytyvätkö pahimmat vastustajat sisältä vai ulkoa?

Suomalaisen tietoyhteiskunnan pelistrategia on jo olemassa. Nyt olisi keskityttävä taktiikkaan ja käytävä hyökkäykseen tavoitteena maali. Peliaikaa ei välttämättä ole paljon jäljellä. Onko Yrjö Benson Suomen seuraava quarterback ja kenelle pallo lentää – se selviää lähivuosina.

Suomalaisten teknologiamyönteisyys näyttää kääntyvän teknologiavastaisuudeksi. Näin voisi päätellä siitä arvosteluryöpystä, jonka vanhusten automatisoitu pyörätuolirata sai kesällä niskaansa. Jos vaihtoehto on se nykyinen, että ulos ei henkilöstösäästöjen takia päästä lainkaan, niin moinen vastustus tuntuu kohtuuttomalta.

Machiavelli totesi jo viisisataa vuotta sitten, ettei ole olemassa mitään vaikeammin organisoitavaa, onnistumisen kannalta epävarmempaa ja vaarallisempaa tehtävää kuin muutoksen toteuttaminen nykyjärjestelmässä.

Innovoijat saavat niskaansa vihollisen jokaisesta, joka menestyi vanhan järjestelmän aikana. Ja vain laimeaa tukea on odotettavissa niiltä, jotka todennäköisesti menestyisivät uuden toimintatavan vallitessa. Ei siis mitään uutta auringon alla. Mutta silti kannattaa yrittää. Peli on vielä voitettavissa.

Kirjoittaja on Suomen Ekonomiliiton toimitusjohtaja.

Kolumni

Kuinka vihreää on vihreä?

Keskustelu vihreästä tietotekniikasta on trendikästä. Selvitysten laatijoilla on tapana udella puhelinhaastatteluissa, onko organisaatiolla ajankohtaista green it -hanketta, tai kuinka tärkeinä ne nähdään suhteessa muihin hankkeisiin. Toisaalta voi kysyä, onko it-ala vihreydessään niin jälkijunassa, että teema on vasta nyt ajankohtainen, vai onko kyse vain uudenlaisesta myyntiargumentista.

Tietotekniikkaa ei voi ensimmäisenä yhdistää vihreyteen. Laitteiden valmistaminen ja jatkuva uudistaminen eivät todellakaan ole ekologista toimintaa. Toki materiaalit ovat muuttuneet ympäristöystävällisempään suuntaan, mutta vihreys tietotekniikassa keskittyy edelleen enemmän oireiden kuin taudin hoitoon.

Kuinka muuten voisikaan olla? Alan teollisuuden perusta on pitkään ollut laite- ja ohjelmistokehityksen jatkuvasti toisiaan ruokkiva uudistamiskierre, jossa laitteiden elinkaari on lyhentymistään lyhentynyt.

Kolmen vuoden syklissä työasemalaitteisto on jo antiikkista romua, kehittynyt älypuhelin jo reilussa vuodessa. Kun tarvittavien laitteiden määrä kasvaa koko ajan, ympäristön kannalta on aika triviaalia, kuinka paljon vähemmän sähköä jokin laite kuluttaa käyttö- ja lepotilassa.

Tietotekniikkaa ei voi kehittää vastaavalla tavalla kuin Volvoja 1960-luvulla. Liian hyvää laitetta ei kannata tehdä, koska seuraavan ostamiseen kuluu liian pitkä aika. Jos it-laitteet rakennettaisiin kestämään vaikkapa kymmenen vuotta ja niiden uudistaminen voisi tapahtua vaikka sisuskaluja vähittäin vaihtamalla tai jopa ohjelmallisesti – vihreys varmasti lisääntyisi. Toisaalta tällöin ansaintalogiikka muuttuisi, ja ihmistyötä voitaisiin tarvita enemmän.

Laitteiden valmistusmenetelmät ovat kyllä kehittyneet. Energiankulutus pienenee, komponenteissa käytetään ympäristöystävällisempiä materiaaleja ja niitä kierrätetään. Toisaalta laitemäärät kasvavat enemmän kuin tehotarve laitetta kohti vähenee. Laitteiden valmistus on siirtynyt halpamaihin, joissa ekologia ja ympäristöarvot eivät välttämättä ole korkealla tasolla.

Kun puhutaan länsimaissa vallitsevasta tavasta tehdä työtä, viettää vapaa-aikaa ja vaikkapa matkustaa, alkaa ekologinen jalanjälkemme olla jo dinosauruksen raajan kokoinen. Toisaalta kyse on myös energiasta, tuotantotavoista ja kulutuksen suuntautumisesta.

Kaikkein ekologisin tapa on luonnollisesti jättää väen syntymättä, yhteiskunnan muodostumatta ja palata takaisin luontoon, mutta ehkäpä tällainen linkolalaisuus ei suoraan ratkaise vihreän tietotekniikan haasteita. Tekniikkahan ei ole itseisarvo, vaan työväline, välillinen hyödyke.

Jotta vihreys kasvaa, täytyy puuttua myös toiminnan sisältöön. Tietotekniikka voi olla vihreää ainoastaan, jos sitä tarvitaan vähemmän, se kuluttaa vähemmän tai sen kulutus kompensoituu muissa toiminnossa.

Keskimmäistä vaihtoehtoa tuodaan esille monissa energiansäästö- ja kierrätysmalleissa. Jälkimmäisestä on esimerkkinä vaikkapa matkustamisen korvaaminen mobiileilla järjestelmillä tai videoyhteyksien lisääntyvällä käytöllä.

Tuo ensimmäinen vaihtoehto lienee sitten jo hieman vaikeampi. Kuinka käyttää vähemmän tietotekniikkaa saavuttaakseen enemmän vihreyttä? Siinäpä on ammattilaisille pohtimista.

Kuinka vihreää siis onkaan green it? Tarkastelun etäisyydestä ja näkökulmasta riippuen skaala vaihtelee sademetsän syvänvihreästä väristä kuolemassa olevan luonnon kellanruskeaan ja harmaaseen.

Vihreän elementin tiedostaminen tietoteknologiassa on tärkeää, mutta syy- ja seuraussuhteiden laajempi hahmottaminen kertoo, että asiat eivät ole vihreydessäkään mustavalkoisia vaan harmaita. Tärkeintä kuitenkin on, että haasteiden edessä ei anneta periksi vaan pyritään jopa suurempaan innovatiivisuuteen kuin markkinointihenkilöt vihreitä tietotekniikkaratkaisuja myydessään.

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton varapuheenjohtaja ja ulkoasiainministeriön tietohallintojohtaja.

Kolumni

Kesän kuuma soittolista

Kesän tärkeimmät uutiset olivat: Popin Kuninkaan kuolema, Popin Kuningattaren Suomen-vierailu ja Ylelle maksettava mediamaksu – ainakin median käyttämän tilan mukaan mitattuna.

Supertähdet kiertävät maailmaa siksi, että musiikin jakelun perinteinen liiketoimintamalli on tulossa tiensä päähän ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehoton. Kuuntelijat eivät halua maksaa sisällöntuottajien ja heidän korviensa välisestä jakelusta mitään ylimääräistä. Jakelumalli, joka perustuu kalliiseen studioaikaan sekä fyysisten äänitteiden valmistamiseen ja logistiikkaan loppuu pian.

Ulkopuolinen tarkkailija löytää helposti liiketoiminnan ongelmakohdat, jotka markkinatalous ennemmin tai myöhemmin ratkaisee.

Hieman pienempi uutinen on se, että televisiotoiminnan perinteinen liiketoimintamalli on tulossa tiensä päähän ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehoton. Katselijat kun eivät halua maksaa omien silmiensä ja sisällöntuottajien välisestä jakelusta mitään ylimääräistä. Jakelumalli, joka perustuu monopolin omistamiin lähetystaajuuksiin, verkkoon ja kalliiseen studioaikaan loppuu pian.

Ulkopuolinen tarkkailija löytää helposti liiketoiminnan ongelmakohdat, jotka markkinatalous ennemmin tai myöhemmin ratkaisee, mikäli lainsäätäjä sen sallii.

Mikään uutinen ei sitävastoin ole se, että lentoyhtiöiden liiketoimintamalli on tulossa tiensä päähän ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehoton. Liikematkustajathan eivät halua maksaa mitään ylimääräistä yhteistyökumppaniensa kanssa kommunikoinnista. Liiketoiminta, joka perustuu kalliisiin tuotantokustannuksiin ja epäjohdonmukaiseen hinnoitteluun loppuu pian.

Ulkopuolinen tarkkailija löytää helposti liiketoiminnan ongelmakohdat, jotka markkinatalous ennemmin tai myöhemmin ratkaisee, mikäli ammattiliitot sen sallivat.

Edellisiä pienempi uutinen, jolla kylläkin on Suomen kansantaloudelle paljon suurempi merkitys on se, että perinteinen päivälehtiliiketoimintamalli on tulossa tiensä päähän ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehoton. Lukijat eivät halua maksaa sisällöntuottajien ja heidän silmiensä välisestä uutisjakelusta mitään ylimääräistä. Se suurempi merkitys ei tule päivälehtien toimitusprosessin muutoksesta, vaan sanomalehtipaperin tuotannon ja jakelun kalleudesta ja tarpeettomuudesta.

Koska emme ole ulkopuolisia tarkkailijoita, vaan tekstintuotanto- tai paperintuotantoprosessin jäseniä, niin emme löydä ihan niin helposti liiketoiminnan ongelmakohtia, jotka markkinatalous kuitenkin ratkaisee.

Minä en tunne ketään alle 20-vuotiasta, joka maksaisi musiikista jotain, en yhtään alle 30-vuotiasta, joka tilaisi sanomalehteä kotiinsa, enkä ketään alle 40-vuotiasta, joka ostaisi iltapäivälehtiä. Tunnen, en tosin henkilökohtaisesti, 85?000 suomalaista, jotka olivat valmiita maksamaan sata euroa voidakseen seurata Popin Kuningattaren Jätkäsaaren showta edes näyttöruudulta.

Koska Suomenkin poliittisia ja yritysten taloudellisia päätöksiä tekevät pääasiassa yli 50-vuotiaat, on perinteisillä liiketoimintamalleilla tiedossa runsaasti vaikeuksia. Vanhojen, tehottomien toimintamallien katoamisesta johtuvia ongelmia pohditaan, tukea vaaditaan ja myös saadaan.

Kaikilla aikakausilla on omat runoilijansa, musikanttinsa ja tulkkinsa, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Aiheista ei ole pulaa, koska ne ovat yleensä samoja; rakkautta, sen kaipuuta ja elämän tuskaa. Kun rockin ja popin historiaa ovat kautta aikojen dominoineet testosteroni- ja muut höyryt, niin Madonnan raivaamaa tietä pitkin höyryävät naiset, jotka kuvaavat... rakkautta, sen kaipuuta ja elämän tuskaa:

Toivon että hirtät itsesi H&M -huiviisi
Et syö lihaa ja ajat sähköautolla.
Tarvitset suojakertoimen 45 selvitäksesi hengissä.
Olet niin homo, että et pidä edes pojista.

Poliittisesti epäkorrekti, Katy Perryn ”Ur so Gay” ei kuulu radioasemien soittolistojen kärkeen, toisin kun saman taitelijan samalta samalta ”One of the Boys” –nimiseltä bittikokoelmalta löytyvä poliittisesti korrekti ”I kissed a Girl”. Tämä ei sitten olekaan mikään uutinen.

Kolumni

Terve järki hyötykäyttöön

Parhaat käytännöt ovat dokumentoitua tervettä järkeä. Sitä on kerätty kokoamalla yhteen käytännössä hyväksi ja toimiviksi havaittuja toimintatapoja. Ne ovat levinneet niin laajalle, että niistä on muodostunut alan yhteinen kieli.

Parhaiden käytäntöjen hyödyntäminen auttaa tietohallintoa pienentämällä riskejä ja lisäämällä kustannustehokkuutta. Parhaat käytännöt ovat valmiita ja jatkuvasti laajan yhteisön kehittämiä sekä vapaasti käytettävissä ilman lisenssimaksuja.

Näin säästetään kustannuksissa, kun taas poikkeavalla tavalla toimiminen aiheuttaa välittömiä lisäkustannuksia.

Parhaisiin käytäntöihin liittyy myös globaali sertifiointijärjestelmä, jonka avulla voidaan varmistua henkilöiden ja toimijoiden toiminnan laadusta, tai ainakin voidaan todentaa niiden täyttävän tietyt minimivaatimukset. Tämä pienentää riskejä.

Vapaasta käytettävyydestä ja globaalista sertifiointijärjestelmästä on paljon hyötyä. Niiden ansiosta parhaat käytännöt ovat levinneet laajaan käyttöön kaikkialla maailmassa. Niistä on tullut alan yleinen ja yhteinen kieli.

Laajalti käytetyt menetelmät helpottavat toimijoiden välistä yhteistyötä. Näin on syntynyt suuri markkina kaikille parhaita käytäntöjä tukeville palveluille, kuten koulutukselle, konsultoinnille ja ohjelmistoille. Globaali kilpailu takaa laadun ja edullisen kustannustason näissä palveluissa.

Parhaiden käytäntöjen osaajia on runsaasti saatavilla, kun taas ”meidän talon oman mallin” osaajia ei talon ulkopuolelta löydy.

Työntekijän kannalta parhaiden käytäntöjen osaaminen nostaa arvoa työmarkkinoilla.

Erilaisia parhaita käytäntöjä on tietohallintoa tukemassa useita. Kohtuullisen pitkälle pääsee ottamalla käyttöön parhaat käytännöt hyvän hallintotavan (cobit), palvelujohtamisen (itil) ja projektijohtamisen (prince2) osa-alueilla. Cobit on ylimmän johdon työkalu, itil palvelujen johtamisesta vastaavan ja Prince2 projektinjohtajan työkalu.

Tilaaja-tuottaja-mallissa cobit on usein tilaajan apuna ja itil tuottajan apuna.Kaikki nämä mallit ovat prosessipohjaisia ja vapaasti käytettävissä olevia johtamisen malleja.

Hyvä johtamisen malli sopii usean erilaisen toiminnan johtamiseen, vaikka organisaatioiden toiminta poikkeaa toisistaan ja tilanteet vaihtuvat päivittäin. Tietohallinnon johtaminen ei ole tekniikkaa, eikä sairaalan johtaminen lääketiedettä, vaan niiden johtaminen on johtamista.

Suomi nousee yhteistyöllä. Parhaiden käytäntöjen mallien avulla niin julkiset organisaatiot kuin yksityiset yrityksetkin voivat tehokkaimmin saavuttaa cmmi-prosessikehitysmallin (capability maturity model integration) kypsyystason 3, jossa prosessit on kuvattu ja otettu käyttöön.

Tämä on ensimmäinen taso, jossa toimintaa pystytään johtamaan ja organisaatio pystyy tuottamaan hallittuja palveluja.

Sen sijaan, että jokainen kunta, jokainen valtionhallinnon yksikkö ja jokainen yritys rakentaisi itse oman mallinsa, on huomattavasti tehokkaampaa käyttää globaaleja malleja, jotka ovat valmiita ja veloituksetta hyödynnettävissä. Näin organisaatioiden välinen yhteistyö on myös tehokkaampaa.

Parhaiden käytäntöjen avulla voidaan korjata tällä hetkellä huonosti johdetut prosessit minimitasolle siten, että saavutamme nopeasti vähintään kypsyystaso 3:n hyvässä hallintotavassa, palvelujohtamisessa ja projektinjohtamisessa.

Näin saadaan Suomi nostettua pois sähköisten palvelujen rupusakista.

Kirjoittaja on TTL:n hallituksen jäsen ja Wakaru Partnersin johtaja.

Kolumni

Menikö it-lama jo ohi?

Viisaat taloustieteilijät ja poliitikot ovat todenneet, että maassa on lama. Siltähän se numeroiden valossa näyttää.

It-alaan lama ei kuitenkaan ole vielä purrut kovin pahasti. Kun kone- ja metalliteollisuuden tilauskannat lähtivät viime vuoden lopussa jyrkkään laskuun, ohjelmistoalalla ne pysyivät lähes samalla tasolla kuin aiemmin. Moni ohjelmistoyritys on tehnyt alkuvuonna hyvää tulosta ja pitää näkymiään tälle vuodelle edelleen hyvinä.

Työ- ja elinkeinoministeriön tuoreen toimialaselvityksen mukaan joka neljäs ohjelmistoyritys aikoo rekrytoida tänä vuonna ja vain prosentti yrityksistä pelkää irtisanomisia. Ohjelmistoyrittäjien tekemässä tutkimuksessa puolestaan havaittiin, että noin puolet ohjelmistoyrittäjistä uskoo liikevaihtonsa ja voittonsa kasvavan tämän vuoden aikana.

Näiden numeroiden mukaan it-alalla ei ole lama.

Haastavassa markkinatilanteessa alan yritykset kuitenkin ovat. Myyntisyklit ovat pidentyneet, hankkeiden katteet pienentyneet ja moni hanke supistunut ja päätökset niistä lykkääntyneet. Jokainen euro on nyt tiukemmassa kuin nousukauden aikana.

Edellinen notkahdus it-alalla koettiin vuonna 2001, kun dotcom-kupla puhkesi. Huippuunsa hilatut kasvuodotukset romahtivat ja laskivat pörssikursseja roimasti. Erityisesti ohjelmistotuoteyritykset joutuivat sinnittelemään noin puolen vuoden pituisen myyntitaantuman, mutta tilanne normalisoitui sen jälkeen.

Suomessa vaikutukset olivat vähäisiä. Alan liikevaihto lakkasi kasvamasta, mutta sen suurempaan kriisiin ei jouduttu. Suomen it-alan havaittiin olevan poikkeuksellisen sitkeä ja joustava. Tuotefirmat kompensoivat lisenssimyynnin pudotuksen panostamalla palveluihin ja tinkimällä tutkimuksesta ja tuotekehityksestä.

Mitä voimme oppia edellisestä lamasta? Ensinnäkin, joustaminen ja asiakkaan tarpeisiin sovittautuminen on tärkeää. Arvolupaus ja tarjooma perustellaan sekä paketoidaan asiakkaille tänään eri tavalla kuin vuosi sitten. On syytä kuunnella asiakasta entistä tarkemmin, reagoida palautteeseen ja tarjota ratkaisua, joka vastaa asiakkaan tarpeisiin paremmin kuin viimevuotinen tarjous.

Toiseksi, asiakkaalle on tarjottava nopeita hyötyjä. Myyjien ja konsulttien on innovoitava ratkaisuja, jotka tuottavat jotain lisäarvoa heti, vaikka hanke olisi kuinka pitkä, haastava ja strateginen tahansa. Nyt voi konsultoiva myyjä tuottaa oikeasti valtavan lisäarvon asiakkaalleen ja yritykselleen.

Kolmas oppi liittyy tutkimus- ja tuotekehitystoimintaan sekä kyvykkyyksien kehittämiseen. T&k-panostukset ja organisaation kyvykkyysinvestoinnit ovat pitkävaikutteisia investointeja. Niiden tekemättä jättäminen jättää yrityksen pitkäksi aikaa jälkeen kilpailijoistaan.

Olen monesti pohtinut MIT:n professori Michael Cusumanon kanssa internetajan kasvuparadoksia: menestyksen potentiaali ja nopeus ovat nyt suurempia kuin koskaan; onnistuminen vaatii kuitenkin enemmän panostuksia ja valmiuksia kuin ennen.

Fiksu yritys panostaa taantumankin aikana t&k-toimintaan ja liiketoimintakyvykkyyksiinsä, jotta sen bisnes paranee nyt ja jotta sillä on valmiudet kasvuun heti kun markkinat kasvavat.

Nyt näyttää siltä, että suuri osa yrityksistä haluaa edelleen panostaa tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Tekes on saanut noin 40 prosenttia enemmän t&k-tukihakemuksia kuin viime vuonna: suomalaiset yritykset haluavat panostaa tulevaisuuteen myös nyt.

Täytyy toivoa, että Tekesin kassa ei tyhjenny liian pian, sillä tutkimus- ja tuotekehityspanostukset ovat myös kansallisesti pitkävaikutteisia elvytystoimia.

Ohjelmistoalalle tämä vuosi on mahdollisuus. Nyt on aika hioa asiakasrajapinta kuntoon, keskittyä olennaiseen ja valmistautua nousuun.

Kirjoittaja on Ohjelmistoyrittäjien ja Tietotekniikan liiton hallitusten jäsen.

Kolumni

Tiedän, mitä sinä teet. Nyt.

Sen jälkeen, kun kuolleet puut oli selluloosan tuotantoprosessin tuloksena viety paperintuotantoon, leikattu ja lähetetty Tietoviikon painoon, kohtasi sähköpostilla lähettämäni rtf-tiedosto sivuntaittojärjestelmän.

Sen tuloksena syntyi valoherkälle alumiinille pieniä kuoppia, joiden kohdalle tiksotrooppinen liuos muodosti suomen kielen sääntöjen yhteisen sopimuksen mukaisia mustetahroja, joiden kuva siirtyi verkkokalvojesi kautta aivojesi tulkittavaksi.

Tätä ei kutsuta Rohrschachin persoonallisuustestiksi vaan lukemiseksi.

Jos tulkitset tätä niin kutsuttua tekstiä katodisädeputken lasipinnalta tai valoa tuottavien diodien muodostamalta, suorakaiteen muotoiselta laatikolta, olisivat niiden aivoissasi aktivoimat sähkövirrat ihme kyllä samoja.

Tätä sinä nyt teet, eikä sen arvaamiseen tarvittu selvännäkijän tai muita yliluonnollisia kykyjä, eikä edes diplomi-insinöörin tutkintoa (joka minulla tosin on). Ihan lievästi rationaalinen ajattelu riittää.

Sinä näet siis Näkyjä, mutta minäpä kuulen Ääniä. Ne tulevat korvissani olevista, typen, hapen, hiilidioksidin ja muutaman jalokaasun rumpukalvooni välittämistä, mitättömän pienistä paineaalloista. Niiden prosessoinnin tuloksena totean, että Madonnahan se siinä viestii. Madonna ei kuitenkaan kehota minua sen kummempiin yhteiskunnallisiin tekoihin, vaan toteaa rytmiryhmän säestyksellä, että ”valot on päällä, mutta kukaan ei ole kotona”.

Eräs ystäväni koki Ilmestyksen. Hän ripusti seinälleen mustan suorakaiteen muotoisen muovilaatikon, kytki sen muutamalla mukana seuranneella liitäntäjohdolla seinässä olleisiin reikiin. Seurauksena hänelle näytettiin tie elämän onneen, jonka paljastan tässä: kun ostat jäätelöä, uuden auton ja siideriä, niin intohimosi saavat täyttymyksen, olet kauniiden naisten ympäröimä ja osaat lentää.

Filosofien tehtävä on esittää kysymyksiä ja insinöörien työ on löytää vastauksia. Insinöörien tehtävä ei ole kehittää sisältöä eri kanaviin eikä yleensä myöskään työskennellä suunnittelemissaan prosesseissa, vaan nämä tehtävät kuuluvat muille, niihin erikoistuneille yhteiskunnan jäsenille kuten Madonnalle, Kimi Räikköselle tai minulle.

Uusien vastausten käyttöönotto edellyttää ainakin organisaatioiden toiminnan ja joskus niiden rakenteidenkin muutoksia. Koska muutokset tarkoittavat aikaisemman osaamisen ja asiantuntemuksen vanhenemista ja uuden opettelun vaivaa, kannattaa niin yhteisön kuin sen jäsentenkin vastustaa uusien vastausten käyttöönottoa ainakin niin kauan, kuin vanhojen kysymysten vastauksilla pärjätään.

Yhdysvaltain autoteollisuus on toiminut tämän win-win- eli mulle-sulle-logiikan mukaan vuosikymmeniä. Tässä pelissä ei voittajien joukossa kuitenkaan ollut kuluttaja, joka äänesti lompakollaan ja siirtyi miellyttävämpien vastausten asiakkaaksi.

Markkinatalouden mukaan toimittaessa juuri tällaiset win-win-ketjut sidosryhmineen joutuvat ja joutavat konkurssiin. Henkilöstö menettää työpaikkansa, sijoittajat sijoituksensa ja eläkeläiset eläkkeensä ja pelin nimeksi vaihtuu lose-lose-lose, ja sen osanottajia kutsutaan luusereiksi.

Tarkkaavainen havainnoitsija voi huomata tällaisia merkkejä niin metsäteollisuudessa, kunnallistaloudessa kuin länsimaisessa yhteiskunnassakin. Aikoinaan niin hyvin toimivaa, mutta hitaasti huononevaa toimintamallia ei haluta muuttaa ennen kuin pakon edessä.

Kituvien tuotteiden ja palvelujen kysynnän äkillinen heikentyminen pakottaa niin yritykset kuin yhteiskunnatkin aluksi skaalautumaan alaspäin: syömään kassavaroja, vähentämään työntekijöitä ja maksattamaan osaamattomuuden veronmaksajilla. Lopullisen armoniskun näille jo peruuttamattomasti heikentyneille yhteisöille antavat uudet, kasvuhakuiset ja erittäin kannattavat toimijat.

Tulevaisuus on kyllä täällä, se ei vaan ole jakautunut tasaisesti.

Kolumni

Kolmen sanan strategia, joka toimii

Rokan Antti, pääammatissaan pienviljelijä Kannakselta ja sivuduunissaan ampuma-aseiden tuotekonsulentti, harrasti vapaa-ajallaan strategia-ajattelua. Iloinen karjalaisluonne tiivisti kenraalienkin tuskailemat hyökkäys- ja puolustussotien strategiat ilman tuntikausien intensiivistä istumista kallispalkkaisen konsultin kalvosulkeisissa.

Kannaksen tarkkakätisen lahjan mukaan hyökkäyssodassa mennään eteenpäin ja puolustussodassa pysytään paikallaan. Siinä ei hiippahattu voi hittojakaan, kun kammetaan maan sisään, ammutaan niin mahdottomasti ja pysytään paikallaan. Jos puolustussotaa yrittää harjoittaa juoksemalla pakoon, ei kannata pysähtyä Haaparannassa maisemia ihailemaan, kyllä naapuri tulee perässä.

Yrityselämän puolella ei päästä strategiasta ihan yhtä helpolla. Ennen kuin uskaltaa työntää nenäänsä markkinatalouden melskeisiin, pitää lukea lyhyenä oppimääränä vähintään Sun Tzun Sodankäynnin taito, Carl von Clausewitzin Sodankäynnistä sekä puolenkymmentä muuta strategia-, segmentointi-, positiointi- ja neuvottelutaito-opasta. Siis normaalin korkeakoulututkinnon ja jatkokoulutuksen päälle.

Jos on yhtään aikaansa ja yritysmaailman ismejä seuraava, niin listaa on hyvä jatkaa ainakin W. Chan Kimin ja Renée Mauborgnen Sinisen meren strategialla ja Jim Collinsin Hyvästä paras -opuksella. Ensiksi mainitun suurin anti on siinä, että kannattaa etsiä koko joukkueen voimin markkinoilta poukama, jolla ei ole kilpailua. Kyynisimmät tosin väittävät, että useimmissa tapauksissa kilpailun puute indikoi varsin vähäistä luonnollista kysyntää.

Pakkostrategian pänttäyksen vaarana on se, että lopputuloksena teoria ajaa todellisuudesta ja toteuttamisen tärkeydestä vasemmalta ohi. Strategiasta tulee itsetarkoitus, ei toteutuksen ja päämäärien saavuttamisen apukeino. Tilanne on kuin vastavalmistuneella teekkarilla. Internetistä on opeteltu kaksisataa tapaa rakastella, mutta ei tunneta yhtään naista.

General Electricin eläköityneen nokkamiehen Jack Welshin mukaan GE:n inhorealismia hipova työntekijöiden reittausjärjestelmä ei osunut ensimmäisellä kerralla lankulle. Kun kolmen muun arviointikriteerin rinnalle lisättiin toimeenpanokyky, alkoivat jyvät erottua akanoista.

Sama pätee strategioiden toteutukseen. Kyllä yhdysvaltalaislähtöisen, muutaman tonnin päivässä laskuttavan konsultin kanssa saadaan aikaan komeat voimapistekalvot, mutta tuntematonta mukaillen mies on se, joka ne toteuttaa. Rannalta löytyy aina neuvojen huutelijoita, mutta vastatuuleen ja ylävirtaan matkaavan on vaikeampi soutukavereita löytää.

Keskusteluissa itseään akateemisempien ja viisaampien kanssa on muodostunut yleiskuva strategiasta ja sen toteuttamisesta. Menestymisen työluvuiksi useimmat arvioivat strategialle kolmekymmentä pojoa ja toteutukselle, toimeenpanolle ja läpiharmaan kiven puskemiselle loput seitsemänkymmentä.

Elon laskuopin mukaan ero on 2,3-kertainen jälkimmäisen hyväksi. Silti useimmassa tapauksessa Exceliä, esitystä ja liiketoimintasuunnitelmaa hierotaan loputtomasti, vaikka pitäisi jo hyökätä täyttä päätä.

Olisi saattanut jäädä torjuntavoitto vuonna -44 ajatuksen asteelle, jos T-34:en vyöryessä asemiin olisi pystytetty strategiakomiteaa miettimään puolustuksen markkinointimixiä ja -positiointia suhteessa kilpailijan offensiiviin.

Sinisen, punaisen, mustan ja keltaisen meren strategiaopuksien selaamisen jälkeen väitin vuoden 2008 yritykseksi valitun 3 Step IT:n toimitusjohtajalle Artti Aurasmaalle, että pystyn tiivistämään minkä tahansa strategiateoksen kolmeen sanaan: Tee jotakin toisin.

Varsin vauhdikasta kasvua nauttineen yrityksen vetäjä totesi tiivistämiseni olevan oikeansuuntaista mutta löysää. Parempaakin tehosuhteeseen kuulemma pystyy. Tietotekniikan elinkaaren moniosaajan mukaan heidän kokemuksensa on se, että useimmiten riittää yhden sanan strategia: Tee.

Niinpä.

Hyökkäys on paras puolustusstrategia.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Vaalien musta joutsen

Kunnallisvaalit uusitaan korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä Karkkilassa, Kauniaisissa ja Vihdissä, koska kunnissa kokeiltu sähköinen äänestysjärjestelmä hukkasi 232 ääntä.

Käyttöliittymää ja ohjeistusta voi kehittää, ja ”meneehän ääniä hukkaan lippuäänestyksessäkin”, kuten on puolustettu.

KHO ei ottanut kantaa siihen vakavampaan väitteeseen, että vaali oli alun alkaenkin lainvastainen, koska järjestelmä mahdollistaa vaalisalaisuuden murtamisen. Ehkä tämäkin ongelma on ratkaistavissa. Muistelen lukeneeni menetelmästä, jossa ääntä ja äänestäjää ei voi yhdistää, vaikka uudelleen äänestäminen estetäänkin. Olisi mielenkiintoista nähdä tästä kansantajuinen selostus.

Vaikka nuo ongelmat olisivatkin ratkaistavissa, olen lippuäänestyksen kannalla. Sähköisen äänestyksen hyödyt ovat vähäiset mutta riskit suuret. Se tuo demokratian keskeisimpään instituutioon läpinäkymättömän elementin, ja joissain olosuhteissa sitä voi käyttää tuloksen väärentämiseen.

Valta maistuu tällä vuosituhannella aivan yhtä makealta kuin ennenkin, ja vaalituloksen manipuloiminen on siistiä ja sivistynyttä verrattuna perinteisiin, verisiin menetelmiin. Ainakin aluksi. Meidänkin nykyoloissamme joku voisi huvikseen sabotoida äänestystä palvelunestohyökkäyksellä, ja taas vaalit uusittaisiin.

Sähköistä äänestämistä perustellaan usein sillä, että luotamme tietoverkkoon maksamisessakin. Joku nettikirjoittaja jopa piti pankkiasiointia tärkeämpänä kuin äänestämistä. Haloo?

Verkkomaksu ja sähköinen äänestäminen tapahtuvat täysin erilaisissa olosuhteissa. Maksutapahtuma kirjataan tarkasti ja sen vaiheet pystytään myöhemmin jäljittämään. Pankin eli järjestelmän kehittämisestä ja käytöstä vastaavan tahon edun mukaista on, että järjestelmä toimii oikein ja luottamus siihen säilyy. Jos rahat kuitenkin katoavat vääriin taskuihin, poliisikin on huijatun puolella.

Sähköistä äänestystapahtumaa ei voi – tai ei pitäisi voida – jäljittää, eikä järjestelmän virheetön toiminta välttämättä ole sen kehittämisestä ja käytöstä vastaavan tahon edun mukaista. Uskoisitko esimerkiksi, jos valtiossa Z pitkäaikainen hirmuhallitsija M saisi murskavoiton järjestettyään sähköiset vaalit?

Kansainvälisten vaalitarkkailijoiden työstä ei tule helppoa.

Mutta Suomihan on vakiintunut demokratia, eikä kukaan ole sabotoinut sähköistä äänestystä.

Olen usein pohtinut, miksi totutusta poikkeavia mahdollisuuksia ei haluta ottaa edes huomioon. Sellaisten esittäjä leimataan vainoharhaiseksi tai ainakin epäkäytännölliseksi. Ovat tätä pohtineet minua viisaammatkin. Yksi heistä, Nassim Taleb (Musta joutsen, Terra Cognita 2007) ehdottaa selitykseksi, että lajikehityksemme varhaisvaiheessa Itä-Afrikan savannien tasaisessa ja melko yllätyksettömässä maailmassa aivomme oppivat odottamaan tulevaisuuden olevan menneisyyden toistamista.

Esimerkiksi 9/11 ja talouslama osoittavat, että emme enää elä sellaisessa maailmassa. Tällaisia yllättäviä ja rajusti vaikuttavia ilmiöitä Taleb kutsuu mustiksi joutseniksi. (Kaikkihan tietävät, että joutsenet ovat valkeita. Tai tiesivät, ennen kuin se musta löytyi Australiasta.)

Joskus voisimme välttää katastrofin, jos suhtautuisimme nykytodellisuuden ja lähimenneisyyden valossa vierailta tuntuviin mahdollisuuksiin hiukan vakavammin. Ohjaamon ja matkustamon välinen ovi osoittautui riskitekijäksi, mutta se saattaa olla silti välttämätön muiden riskien vähentämiseksi.

Sähköinen äänestys ei todellakaan ole välttämätön vaan täysin turha riskitekijä.

Äänestysjärjestelmän avoimuuskaan ei paljon auta: kuka jaksaa tarkistaa pyöriikö jokaisella äänestyskoneella oikea koodi sitten, kun on käyty neljät sähköiset vaalit ongelmitta? Kaikkihan me savanniaivot tiedämme, että historia vain toistaa itseään.

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton suunnittelujohtaja.

Kolumni

Kaukaa näkee lähelle

Lomalle lähtiessä iski lamatunnelma. Helsinki-Vantaan lentokentällä oli sunnuntaina hiljaista kuin hautausmaalla. Check in -virkailija oli huolissaan työpaikastaan, ja totesi, että kun lamapuheet alkoivat, niin lentäminen väheni todella merkittävästi. Tunne ei vähentynyt Pariisiin saapumisen jälkeen. Kaduilla nukkuu asunnottomia ja merkkiliikkeissä on 40–50 prosentin alennusmyynti jo huhtikuun lopussa.

Silti kansainvälisessä taloudessa on alkanut näkyä myös pieniä positiivisia signaaleja. Moni uskookin, että pohjakosketus on nyt saavutettu, mutta toipuminen vie silti pitkään. Pariisin keväässä vahvistui kuitenkin usko OECD:n tuoreeseen näkemykseen, jonka mukaan Suomi pystyy nousemaan tilanteesta aikanaan nopeammin kuin monet muut maat.

Finnet-liitto on päättänyt käynnistää hankkeen, jossa halvat päätelaitteet syrjäyttävät henkilökohtaiset tietokoneet.

Työskentelin itse aikani it-alalla, joskus 80–90-lukujen taitteessa. Tuolloin kehitimme merkkipohjaisia tietojärjestelmiä asiakkaillemme. Asiakkaiden toiveesta teimme taloushallinnon järjestelmästämme myös graafisen version, mutta sitä ei koskaan otettu käyttöön – olihan merkkipohjainen niin paljon helppokäyttöisempi.

Palasin 90-luvun lopussa alalle ja totesin, että pc:n tulo jokaiselle työpöydälle oli muuttanut maailmaa ratkaisevasti, eikä välttämättä parempaan suuntaan peruskäyttäjän näkökulmasta. Tilannetta ei myöskään parantanut se, että mitä tehokkaammiksi koneet muuttuivat, niin sitä löysempää koodia alettiin tuottaa ja sitä turhempia ominaisuuksia ohjelmistoihin lisätä.

En ole tappamassa pc:tä, mutta kannatan Finnetin avausta lämpimästi. Tietoyhteiskunnassakaan meistä kaikista ei tule teknologian ammattilaisia, joten muun muassa suojausten ja päivitysten hoitaminen keskitetysti helpottaisi monen elämää ja lisäisi varmasti nettipalvelujen käyttöä myös ikääntyneen väestön keskuudessa.

Yleisradion tulevaisuutta pohtinut työryhmä päätyi puolestaan esittämään televisiolupamaksun korvaamista mediamaksulla.

Keskustelin useammankin kerran edellistä vastaavaa työryhmää vetäneen Seppo Niemelän kanssa tietoyhteiskunnallisen murroksen vaikutuksesta YLE:n rahoitukseen, mutta tuolloin 2000-luvun puolivälissä aika ei ollut vielä kypsä tällaiselle ehdotukselle. Mielestäni Suomessa voitaisiin mediamaksun sijaan siirtyä kuitenkin YLE-veroon. Väite, että mediamaksu tekee yleisradiosta eduskunnasta riippumattoman, on mielestäni enemmän kikkailua kuin todellisuutta. Sori vaan, Mikael.

Lueskelin 60 vuotta täyttänyttä kevätpörriäistä. Kirjoittajien joukossa vilahteli entistä enemmän ulkomaalaistaustaisia nimiä. Pääkaupunkiseutu monikulttuuristuu kovaa vauhtia. Osassa kirjoituksia käsiteltiin sitä, miksi Suomi on hyvä maa asua. Erityisesti minua kosketti erään nuoren maahanmuuttajan teksti, jossa hän totesi, että Suomessa lasten ei tarvitse lähteä sotimaan. Se ei ole itsestään selvä asia kaikkialla maailmassa.

Myös toissaviikkoisessa kansainvälisten ekonomien jäsenillassa Suomessa jo pitkään työskennelleet ulkomaalaiset pohdiskelivat Suomi-kuvaa. Monien hyvin perinteisten asioiden rinnalle nostettiin kansalliset tietokantamme ja toimiva hallintomme. Muun muassa sitä ihailtiin, että verokortin saa puhelinsoitolla tai netistä eikä veroilmoituksen täyttämiseen kulu kohtuuttomasti aikaan. Sen sijaan Suomen hyvään menestykseen kansainvälisissä kilpailukykymittauksissa suhtauduttiin hieman epäilyksellä.

Maailma on erilainen maahanmuuttajan silmin. Aina välillä on myös hyvä matkustaa kauas, jotta näkee lähelle

Kirjoittaja on Suomen Ekonomiliiton toimitusjohtaja.

Kolumni

Se seuraava Iso Juttu

Kun aloittelin tietokoneen käyttöä 1970-luvun alussa, oli käyttöliittymänä paperi ja tallennusvälineenä reikänauha. Käyttöjärjestelmäkomentoja annettiin ja koodia kirjoitettiin kirjoituskoneen tapaisella teletype-päätteellä, joka oli sarjaväylällä kiinni HP 2100 B-keskusyksikkössä. HP:n käyttöjärjestelmä syötettiin muistiin painelemalla Olten-valodiodeja. 16 kilotavun muisti oli toteutettu sähköä johtavan matriisin solmukohtiin kytketyillä fyysisillä ferriittirenkailla, joilla oli kaksi tilaa.

Tällä tavalla, itse opiskelemalla saivat ohjelmoinnin perusopin myös Teemu Teeri, J.T. Bergqvist ja Timo Kekkonen sekä monet muut alalle jääneet ja muille toimialoille karanneet nörtinalut.

Timon kanssa teimme ensimmäisen kaupallisen sovelluksen, joka laski satunnaislukugeneraattorin avulla lottonumeroita. Näitä lottofutuureja myytiin abimyyjäisissä Etelä-Haagan varttuneemmalle väestönosalle. Ne kävivät hyvin kaupaksi, vaikka hinta oli korkea; saman suuruinen kuin itse lottorivikin.

Jokainen laskettu lottorivi oli erilainen, joka tarkoittaa sitä, että ne olivat ainakin osittain vääriä. Koska mummot kuitenkin olettivat, että tietokoneella oli hallussaan heiltä puuttuvaa, epäsymmetristä tietoa, he olivat halukkaita maksamaan tästä, jopa yhtä paljon kuin varsinaisesta lottoamistapahtumasta. Emme myöskään tuottaneet tietoa siitä, minkä viikon arvonnalle laite laski lottorivejä, mutta asiakkaat pääsääntöisesti olettivat, että kyseessä oli seuraava arvonta.

Pörssissä tämä sama ilmiö näkyy siten, että sijoittajat seuraavat suuromistajien, hallituksen ja yritysjohdon osto- ja myyntitoimeksiantoja ja pyrkivät toimimaan samoin. Oletus, jonka mukaan heillä olisi epäsymmetristä tietoa ja he toimisivat sen mukaisesti, on mielenkiintoinen.

Johdolla ja hallituksella kyllä on varmasti muita enemmän tietoa hallussaan, mutta sen käyttäminen osakekaupoissa on sanktioitu ja tiedon hyödyntäminen voi johtaa korvausvelvollisuuksiin ja jopa vankeusrangaistuksiin. Muut sijoittajat siis olettavat sisäpiiriläisten toimivan rikollisesti!

Kim Lindström ja monet muutkin sijoittajat vaativat aika ajoin, että kaikkien pörssiyhtiöiden hallituksen jäsenten olisi omistettava yhtiön osakkeita. Alan ammattilaiset kuitenkin hyvin tietävät, että Helsingin Pörssin, vai mikä Nasdaqomxh se nykyään onkaan, sääntöjen mukaan on pörssiyhtiöiden hallituksissa on oltava myös yhtiöstä riippumattomia jäseniä eli siis myös sellaisia, jotka nimenomaan EIVÄT ole osakkaita.

Jos olet sisäpiiriläinen ja teet oman yhtiösi osakekauppoilla voittoa, olet rikollinen, ja jos teet tappiota, niin olet tyhmä. Jos sinulla on osto-optioita ja rikastut, saat potkut. Jos sinulla on osto-optioita etkä rikastu, saat potkut. Jos olet sijoittaja ja menestyt, olet Tom Wolfen mukaan Maailmankaikkeuden Valtias – ja jos et menesty, on syy sijoituskohteen tai markkinoiden.

Siirryin itse hyödyntämään uutta tietotekniikkaa S-käyrän siinä vaiheessa, kun suuren markkinan aukeamiseen oli muutama vuosi aikaa, mutta hyödyt olivat jo selkeästi näkyvissä. Näin oli esimerkiksi pc:n, Windowsin, läppärien, Lotus Notesin ja Netscapen kanssa, joista kaikista tuli aikoinaan se Iso Juttu. Näden takana olleet yhtiöt tuottivat asiakkailleen selkeitä hyötyjä ja menestyivät sen vuoksi markkinoilla, mikä sitten johti osakkeiden arvonnousuun.

Käyttöliittymästäni on hieman varkain tullut Google. Koska teen töitä milloin missäkin, alkaa läppärin raahaaminen rasittaa. Sitä paitsi Luco Verganin repun hihnat vahingoittavat Armanin puvun olkatoppauksia ja kiillottavat Superissimo 130 -kangasta ikävästi.

N75 on hieno laite, mutta ei sen näppäimistöllä ja näytöllä kirjoiteta edes tällaisia tarinoita. Olisi hauskempaa liikkua ilman turhaa painolastia, jos voisin luottaa tiedostojeni olevan tallessa mutta pääsisin niihin ja tarvitsemiini työkaluihin kiinni missä haluan.

Vapaus turhasta tavarasta, sehän on se Seuraava Iso Juttu!

Kolumni

Suomi on innovaationapa

Harvard Business Review’n tuoreessa artikkelissa Tapping the World’s Innovation Hot Spots Suomi listattiin maailman muutaman parhaimman innovaatiokeskittymän joukkoon. Hyvä Suomi!

Suomessa on pitkään panostettu innovaatiokyvykkyyteen: hyvään perusopetukseen, tutkimuksen ja tuotekehityksen tukemiseen sekä tutkimuksen rahoittamiseen. Lisäksi meillä on pitkät perinteet teollisuuden ja yliopistojen välisessä yhteistyössä.

Pienen maan etuna meillä on vahvat sisäiset yhteistyöverkostot; ne ovat tiiviitä ja niitä on helppo hyödyntää. Nykyinen hallitus on myös pitänyt innovaatiokoneen rattaat hyvässä vauhdissa ja rasvattuina ajamalla läpi yliopistouudistuksen ja Aalto-yliopiston synnyttämisen sekä tukemalla tutkimustoimintaa myös taantuman aikana.

Ohjelmistoala on vahva kasvuala. Sen osuus Suomen kansantaloudessa on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa ja vastaa yli kahta prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Todellisuudessa ala on moninkertaisesti suurempi, sillä tilastoissa ei näy sulautettujen ohjelmistojen osuutta eikä yritysten sisäistä ohjelmistokehitystä.

Ohjelmistoala on myös kansainvälistynyt. Suomessa ala on kasvanut muita maita nopeammin ja viennin osuus on nyt lähes puolet alan liikevaihdosta.

Maailmalta katsoen Suomen innovaatiojärjestelmä näyttää varsin hyvältä ja ohjelmistoalalla on hyvä kasvuvauhti päällä.

Kasvufoorumi 08 -hanke selvitti viime vuonna toimialan nykytilaa, tunnisti alan kasvun ja kansainvälistymisen pullonkauloja sekä ehdotti konkreettisia toimia alan kasvun kiihdyttämiseksi. Kasvun haasteiksi havaittiin myynnin ja markkinoinnin puutteet, pieni yrityskoko, markkinoiden ja asiakkaiden heikko tuntemus sekä kasvustrategian muodostamisen vaikeus.

Vaikka Kasvufoorumi 08 toteutettiin ennen kuin taantuma oli näkyvissä, en usko, että ongelmien luettelo on tänään kovin erilainen. Nyt jos koskaan markkinatuntemus, myyntitaidot ja markkinointiviestintä ovat yritykselle tärkeitä kyvykkyyksiä. Uusina asioina korostuvat nyt strategian ja operatiivisen toiminnan linjaaminen (strategic alignment) sekä niiden ketteryys.

Kasvukyvykkyyttä on rakennettava juuri nyt, jotta nousun alkaessa yritys pystyy ottamaan siitä kaiken irti ja kasvamaan kilpailijoitaan nopeammin. Tiukan euron aikana panostukset ovat toki pienempiä ja nopeita hyötyjä on saatava aikaan enemmän. Syvällisen asiantuntemuksen ja oikeiden päätösten rooli on entistä tärkeämpi. Nousukauden vauhdissa kompuroivakin yritys pärjää, laman aikana askelvirheistä jää muiden jalkoihin.

Kasvufoorumi jatkuu tänä vuonna Ohjelmistoyrittäjien ja Teknologiateollisuuden johdolla. Päätavoite on toimenpiteiden jalkautus ja painopistealueina kasvustrategiat ja pääomamarkkinat, kansainvälinen verkostoituminen sekä Aalto-yliopiston opetuksen ja tutkimuksen vahvistaminen.

Kasvufoorumi on ollut toimintatapainnovaatio – tästä kiitokset pitkälti Microsoftin Ari Rahkoselle – jossa julkiset toimijat, yritykset ja tutkijat yhdessä kehittävät ratkaisuja toimialan edistämiseksi. Kasvufoorumilla on ollut todellista vaikutusta: hallituksen politiikkariihessä tekemät linjaukset ovat hyvin yhdenmukaisia Kasvufoorumin suositusten kanssa.

Ohjelmistoalasta voidaan kehittää kansainvälinen keihäänkärki Suomalaiseen innovaatiokeskittymään. Meillä on hyvät lähtöasetelmat. Lisäksi vaaditaan viisautta, huippusuorituksia, yhteistyötä ja tahtoa päästä huipulle. Haluankin haastaa alan parhaimmat aivot mukaan tämän innovaatiokeskittymän rakentamiseen.

Kasvufoorumin työtä tehdään useissa työryhmissä ja niiden tuloksia voi seurata ja niihin voi ilmoittautua osoitteessa http://www.ohjelmistoyrittajat.fi/kasvufoorumi/

Kirjoittaja on Ohjelmistoyrittäjien ja Tietotekniikan liiton hallitusten jäsen.

Kolumni

Ohjelmistojen raivostuttavat pikku apurit

Neljännesvuosisata sitten tutustuin silloisen tekstinkäsittelyohjelman ominaisuuteen, jota silloin sanottiin sanastimeksi. Se oli huomattava apu kaltaiselleni kirotusvihreiden suoltajalle, koska ainakin suurin osa ihan kaikkein tyhmimmistä kirjoitusvirheistä jäi kiinni niihin tarkastuksiin. Se ohjelma olisi kyllä ansainnut jonkun palkinnon.

Muistaakseni muinaisen Teko+:n ominaisuus perustui morfologiaan ja oli Sitran suojeluksessa. Tämä nykysin käyttämäni taas perustuu johonkin globaaliin kielentajuun ja on jonkun paljon varakkaamman suojeluksessa. Siksipä sille sellaiset sanat, kuten vaikkapa vuotias, ovat tuiki tuntemattomia. Lisäksi olemme jatkuvasti erimielisiä lauserakenteista, lähinnä lauseenvastikkeiden pilkuttamisesta.

Olen käyttänyt ennakoivaa tekstinsyöttöä puhelimessani nyt kolmisen vuotta, koska siitä on apua vanhenevalle ihmiselle. En ole saanut sitä täysin hallintaani, ja tytär sanookin: ”Äiti, Sun kannattaisi opetella käyttämään sitä tekstinsyöttöä, näissä Sun tekstareissa ei ole mitään tolkkua”.

Osaan kyllä kelata tarjolla olevat sanat ja käyttää niistä mieleistäni, joten valinta esimerkiksi siansaksaa olevien ehdokkaiden tekstinszouun ja tekstinszouum välillä on helppo, pitää vain pyyhkiä kuusi viimeistä kirjainta ja erottaa osat toistaan. En kuitenkaan mitenkään ymmärrä sitä, että yhden merkin poistaminen kirjoitetusta sanasta sotkee sen täysin omituiseksi.

Enkä tajua sitäkään, että keskelle tunnistettua sanaa ei voi millään ilveellä lisätä kirjainta. Lopputuloksena siitä syntyy hauskoja sanoja, etenkin suomen kielessä, jossa on suhteellisen paljon kaksoiskonsonantillisia sanoja.

Sanan kirjoittaminen muistuttaa pahimmillaan katkokävelyä, jossa sana pilkotaan tunnistimille pureskeltavan kokoisiksi palasiksi esimerkkinä vaikkapa kuuta-mo-uinti. Erityisen paljon minua ärsyttää piste ja kaksoispiste, joiden jälkeen aina tulee isokirjain – käytä siinä sitten lyhenteitä.

Sanakirjan ehdotuksista edellä olevan esimerkin mukainen ’ehdota n-kirjaimeen päättyvän sanan tilalle m-kirjaimeen päättyvää sanaa’ on omituisin, en ihan heti keksi montaakaan paikkaa johon se sopisi. Toki ymmärrän, ettei pikkuinen sanakirja voi kaikkea tietää. Kun se ehdottaa sanaa sinkka yrittäessäni kirjoittaa rinkka, en oikein pysy kärryillä, sen verran outo sana sinkka on.

Onneksi sanastolla on edistyksellinen sielunelämä, ja se tuntee kakistelematta sanat tuotekehitys, palvelin ja sovellus. Sanakirja pyrkii pitämään minut kaidalla tiellä eikä tarjoa koskaan vaihtoehdoksi sellaisia alatyylisyyksiä kuin tunari, paska ja dorka. Idiootti sille kyllä kelpaa, ja sipulin tilalle se tarjoaa valittavaksi sekä sisulia että ripulia.

Erisnimien kanssa on oltava tarkkana, sillä Liira ja Jugo Finkandia-talolla ei aukene tekstarin saajalle ihan heti, jollei tunne asiayhteyttä. Sanakirja myös päättää, mitä saan tehdä, kokeilkaapa lausetta tein mokia – nyt on aikaa onkia.

Kaikesta kiusasta huolimatta ennakoiva tekstinsyöttö on kiva, varsinkin silloin kun se oppii ihan itsekseen uusia sanoja (reppu on uusin). Sen syvempää sielunelämää, kielitieteellistä kotia tai suojelijaa en uskalla enää edes arvailla.

Näille pikku apureille on yhteistä se, että ne ovat jokapäiväisten ohjelmistojen osia, niiden omituisuudet ärsyttävät käyttäjää raivoon asti – ja ne luultavasti kuuluvat kielitieteeseen eivätkä tietojenkäsittelyyn.

Onhan se jotenkin yleistä näille ohjelmistoille: maantieto muuttuu hieman epämääräiseksi, kun se joutuu navigaattoriin, kielitiede taipuu ihan uusille mutkille, kun se sujahtaa puhelimeen, ja käyttäytymistieteellä pyyhitään pöytää melkein jokaisessa käyttöliittymässä.

Kirjoittaja on Tietoviikon kolumnisti ja Tiedon asiantuntija.

Kolumni

Skype ja muut nätit mutta tyhmät

[13:36:03] KV: Tämä uusi Skype muuten vaikuttaa hieman haasteelliselta, näin aluksi 
[13:36:34] TPO: Jep, mä downgradesin välittömästi kun näin sen 
[13:36:48] KV: Annan sille pienen mahdollisuuden 
[13:36:53] TPO: (y) 
[13:37:17] TPO: Se näyttää siltä kuin joku pässi graafikko on päästetty stilisoimaan se ja käytettävyys on unohdettu kokonaan

Nettipuhesofta Skypen uuden version ilmestymisen jälkeen käyty chat-keskustelu kiteyttää asian hyvin. Komeallakaan ulkonäöllä ei loppujen lopuksi paikata perustavaa laatua olevia virheitä palvelun käytettävyydessä.

Onhan Skype 4.0 nätti kuin naapurin emäntä, mutta harvalla riittää kärsivällisyyttä vehdata nätin, mutta tyhmän kanssa yhtä yötä pidempään. Onneksi muutosvastarintainen voi palata entiseen käyttöliittymään.

Viikon käytön jälkeen vaikuttaa siltä, että entistä parantelemalla olisi saanut aikaan parempaa kuin uutta ja heikosti suunniteltua tarjoamalla. Taisi mennä kallispalkkaista työaikaa aikalailla hukkaan kuten Microsoftilla XP:n käyttöliittymän ja Facebookilla etusivun kanssa.

Käyttäjät etsivät kryptisten valikkojen alta toiminnon, joka palauttaa vanhan, tutun ja turvallisen. Olipa se mahdollisuus piilotettu miten syvälle tahansa. Ja aina voi perustaa uudistusta vastustavan Facebook-ryhmän, joka voi kerätä miljoonia jäseniä.

Osataan sitä perinteisessäkin teollisuudessa. Värjätyn ja hiilihapotetun sokeriveden kuluttajat kokivat Yhdysvalloissa suurta yhteistä uskonnollista vastustushurmosta, kun Coca Cola pyrki vuonna 1985 muuttamaan vuosikymmenten saatossa hyväksi havaittua reseptiä.

Atlantan jättiläinen esitteli New Coken, joka eli yrityksen lippulaivatuotteena kokonaista 77 päivää. Vastustuksen vuoksi kola palasi takaisin perinteiseen reseptiin.

Coca Cola Companyn väittämän mukaan ketään ei irtisanottu megaluokan markkinointiharjoitteen vuoksi, mutta varmaan tuotekehityksessä ja markkinoinnissa annettiin ymmärtää soveltuvuus muihin duuneihin.

Skypen, Facebookin ja Coca Colan muutosinnokkuudelle voisi muuten naureskella rauhassa, mutta kun ne muutokset sivuavat jokaisen tuotteen käyttäjän arkielämää. Sitä haitaten ja vaikeuttaen.

Savolaisperäisen sanataiteilija Juice Leskisen mukaan moni taiteilija tekee ”taidetta apurahan takia”. Vaikuttaa siltä, että monessa it-firmassa tehdään vastaavasti muutoksia muutosten takia. Pitäähän se vuotuinen 18 prosentin ylläpitomaksu jollakin kikkakuutosella päästä perustelemaan, ainakin kaupallisissa tuotteissa.

Lisäksi alati vaihtuva henkilökunta pitää loppukäyttäjän mielen virkeänä. Jokainen myynti-, markkinointi-, tuotekehitys- ja suunnittelujohtaja haluaa osoittaa omaa puuhakkuuttaan ja jättää polttomerkkinsä firman suoritteeseen. Olipa siinä järkeä tai ei.

Lehtitietojen mukaan yliopistomaailmassa on puuhattu vakavissaan kapinaliikettä käyttöönotettua matkalaskuohjelmaa vastaan. Tällaiselle kapinaliikkeelle olisi varmaaan suurempaakin sosiaalista kysyntää.

Haastateltujen käyttäjien puheista jäi sellainen kuva, että parin päivän työmatkan matkalaskuun tuhraantuu helposti enemmän aikaa kuin itse duunireissuun. Itse maksettujen kulujen perimistä työnantajalta ei uskalla ajatellakaan.

Järjestelmän suunnittelijaa pitää äkkiä rangaista maailmanympärimatkalla. Reissun jälkeen tulee laatia minuutilleen ja sentilleen tarkka matkalasku parin viikon, parinkymmenen lennon ja valuutan rykäisystä. Siinä loppukäyttäjäkokemusta käytännössä hakemalla saattaa seuraavan version käytettävyyskin hieman kirkastua.

Aika harva ostaisi auton, jossa kuskin penkiltä poistutaan takakontin kautta. Kuitenkin maailman tietokoneista yhdeksänkymmentä prosenttia suljetaan Käynnistä-kuvakkeesta. Hyvien pääsiäisten lisäksi haluaisinkin toivottaa parempaa käytettävyyttä kaikille.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.