Kolumni

Kolumni

Terveenä hautaan

Jos ihminen olisi luotu istumaan näyttöpäätteen takana nelisenkymmentä tuntia viikossa, olisi evoluutio muokannut kropasta hieman toisennäköisen. Mikäli on uskominen puolustusvoimien kuntotestien tuloksia, niin konsoli-, chatti- ja waretusevoluutio onkin uuskonffaamassa liian monen tulevaisuuden toivon fyysistä koostumusta. Pikaevoluutio muokkaa nuorisosta heikkovoimaisia, rasvapitoisia, helposti rasittuvia mutta harvinaisen nopeasormisia.

”Suomen Suurin Kuntokoulu” -sloganin alle itsensä brandännyt puolustusvoimat onkin osin saanut katkaistua fyysisen kunnon heikkenemisen kuolinkierteen. Monen kunto nousee varusmiesaikana. Lisäksi halu hikoilla muutenkin kuin pornoa katsomalla on noussut yhä useammilla isänmaan palvelukseen astuvilla. Terveellinen trendi on jatkunut palveluksen jälkeen.

Suomalaisen kestävyysurheilun puhtaalla kultakaudella 1970-luvulla, armeijan harmaiden Cooperin testin keskiarvot olivat yli 2 700 metriä. SA INT:in siirtyessä vihreämpään sotisopaan 2000-luvulla keskiarvot ovat olleet pysyvästi alle 2 500 metriä. Urheilutermeillä pataan on tullut reilut 200 metriä. Huonokuntoisen mursukerhon eli alle 2 200 metriä juosseiden määrä on kasvanut huomattavasti. Heikkoa tulosta on osin selitelty sillä, ettei nuoriso halua pinnistää itseään epämukavuusalueelle eli juoksemaan tosissaan ja täysillä, loppuun saakka.

Vaaka heilahtaa reilusti enemmän nykysotilaalla, ja tarkistus peiliin täydentää epäterveen kehon koostumuksen kehityksen. Ainakin epätervettä on se, että ikiharmaa, reilu kuusikymppinen Erkki Tuomioja pesee peruskaksikymppisen ratakierroksella kahdentoista minuutin kilvoittelussa. Onko vanhempana enemmän rohkeutta lipsahtaa epämukavuuden puolelle?

Terveysintoilija Jari Sarasvuo kehottaa kuulemma yrityksensä it-ammattilaisia siirtämään mahdollisen etupuolen repun selän puolelle. Kiihkeärytmisessä työelämässä napareppua kantaessa ei välttämättä pysy muiden tahdissa, ainakaan iän karttuessa. Olipa Sarasvuosta ja hänen loputtomasta lausuntoautomaatistaan mitä mieltä hyvänsä, on varmaa, että mikäli kengännauhojen sitominen alkaa olla vaikeaa, vastaus ongelmiin ei löydy marketin tarralenkkariosastolta.

Jarruttipa eduskunnan vasemmistosiipi eläkeiän – todellisen tai teoreettisen – nostamista tämän tai vielä seuraavankin hallituskauden, niin 1970- ja 80-luvuilla syntyneiden virallinen eläkeikä alkaa ennen kansaneläkkeen takuuosan kuittaamista seiskalla. Tai sitten eläke vertautuu nautittuun palkkaan maksimissaan neljänkymmenen prosentin verran. Sen verran hyvin sodan jälkeiset ikäluokat ovat korttinsa pelanneet. Eläkemaksuja he maksavat huomattavasti vähemmän kuin tulevat kumulatiivisesti nauttimaan.

Äänestämällä nuorempi it-sukupolvi ei näköjään pysty eläkeansaansa korjaamaan, joten vaihtoehdoiksi jäävät nykymenoon verrattuna myöhäisempi eläköityminen tai kepoisempi eläke. Nuoremmille oman elämänsä toimitusjohtajille jää siten ainoaksi keinoksi pysytellä toiminta- ja työkuntoisena mahdollisimman lähelle lopullisen montun reunaa.

Se onnistuu huolehtimalla niin henkisestä kuin fyysisestä toimintakunnostaan. Siinä missä it-jyrä Pekka Viljakainen on muuntautumassa triathlon-harrastuksella aidoksi Joroisen tiikeriksi, it-alan perusduunarille riittää vähemmän extreme vaihtoehto eli muutama kerta viikossa reiluun hikeen saakka. Epämiellyttävyysaluetta siinä tavoitteessa edustaa korkeintaan vähäisen itsekurin vaatiminen peilissä näkyvältä tyypiltä.

Tavoitteeksi voi ottaa myös seitsemääkymppiä käyvän äitini kuntoilu- ja elämänfilosofian: Terveenä hautaan.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Epäonnistumisen 365 päivää

Melko tarkalleen vuosi sitten hyppäsin leppoisasta päivätyöstäni kotisoffalle. Toimettomuuden auvoisuus oli mahtavaa – viikon. Ajan tappamiseksi päätin kirjata 25 yrittäjävuoteni mokat ja opit. Sapatin jälkeen olisi kuitenkin vielä 40 vuotta lusittavana ennen kansaneläkkeen kulutusjuhlia.

Vuosi on lyhyt, ja se pitäisi käyttää tehokkaasti ja yrittää ymmärtää tai arvata, mihin kulmaan kiekko menee seuraavaksi. Lisäksi pitäisi pistää aivot ja pohkeet sellaiseen kuntoon, että ehtisi kaukalon oikeaan kulmaan ennen muita – tai että edes osaisi tunnistaa ja palkata tiimiin alan nopeimmin kehittyvät hyökkääjät.

Puoli vuotta menikin omien virheiden listaamiseen. Alun perin kymmenen sivun pdf-dokkari ei riittänyt mihinkään. Koska en todellakaan ole mikään kirjailija, oli käsikirjoituksen teko aika tuskaista. Lopussa olin puhki ja liki toivoton; kiinnostaisiko tämä ketään?

Pelottomana miehenä lähetin ajatusraakileet ensin 10:lle, sitten 50:lle ja sitten 250:lle tutulle. Kaikki halusivat haastaa bulldozerin! Oli liki maagista nähdä jo viikkoja ennen julkistuspäivää miten verkosto alkoi ruotia, kehittää, haastaa ja täydentää näkemyksiäni monesta maailman kolkasta. Se oli mykistävä kevät.

It-bisneksistä olen koittanut pysyä sapattina sivussa. Uutisvirtaa seuratessa voisi luulla, että it:ssä on joka päivä vain kansallinen epäonnistumisen päivä. Yhtään vähättelemättä ongelmien aiheuttamaa harmia ja menetyksiä olisi syytä avoimesti puhua siitä, mitä voimme niistä oppia.

Koko maailmahan on täynnä aivan uskomattomia tietojärjestelmäongelmia. Jos ratkaisuksi ongelmiin ehdottaa käsijarru päällä -ajelua, on tietenkin mahdollista välttää joku ongelma. Jos ei oteta riskejä niin ei voi voittaakaan. Kun ei pelata varman päälle, niin aina välillä ne riskit toteutuvat. Siitä ei pidä ainaiseksi epäonnistujaksi leimata, ei itseään eikä muita.

Pienenä pohjoisena maana meidän ongelmanamme on, että jarrutustaktiikalla kaikki muut ajavat ohi. Ohi paahtavat niin yritykset kuin valtiotkin. EVA:n Jorma Ollilan julkistama tuottavuusraportti on jokaiselle it-ammattilaiselle Suomessa vuoden synkin dokumentti. Suomi on neljässä vuodessa jämähtänyt paikoilleen tuottavuuden kehityksessä. Tuottavuus syntyy kansainvälisen kilpailun pakossa. Teknologia ja osaavat ihmiset ovat sen rakennusaineita.

Arvostan suuresti paikallisia palveluyrityksiä, Joroisten Teboilia ja Järvisydämen kokkeja ja lähiruokaa. Ilman paikallisuuden rikkautta elämä olisi tylsää. Mutta kylmä tosiasia on, että meidän on nokioiden, metsojen ja wärtsilöiden seuraksi kyettävä rakentamaan uusia kansainvälisessä kilpailussa pärjääviä yrityksiä ja toimialoja. Osaamisella ja teknologialla. Muuten meillä ei ole tässä maassa riittävää määrää työpaikkoja ja järkevää palkkaa.

Opin juuri ministeri Virkkuselta, että Suomessa on vuonna 2030 jokaista sataa kansalaista kohti vain 25 duunissa. Kaikki muut ovat eläkkeellä, koulussa tai muutoin noiden 25 henkilön vero- tai eläkevarojen varassa. Ei ole siis ollenkaan epäolennaista mitä ja miten tehokkaasti nuo 25 ihmistä tekevät ja tienaavat.

Jos meidän poloisten (olen yksi noista onnettomista) suoritus ei riitä, koko Suomi Oy menee selvitystilaan ja pakkofuusioon Ruotsin tai Venäjän kanssa. Meidän on siis tuotettava maailman parhaita, haluttavimpia ja tehokkaimpia palveluita ja tuotteita.

Iso osa Suomen tulevaisuudesta lepää Tivin nykyisten ja tulevien lukijoiden varassa. Meillä it-alalla ei olla totuttu kantamaan pitkän aikavälin vastuuta. Oikeastaan kartamme vastuuta ihan viimeiseen asti. Se on alan liki pyhä doktriini. Näin on käynyt, koska tekniikka muuttuu nopeasti ja duuniakin on aina helppo vaihtaa. Ihmiset ovat nuorekkaita ja elämä ihanaa. Ei ihme, että vastuu Suomen tulevaisuudesta saattaa ihan hiukkasen tuntua vieraalta tai ahdistaa.

Kaikesta huolimatta pidän elämää Suomessa mahdollisena vielä vuonna 2030. Suomalainen suoruus, teknisen osaamisen perusta ja pienen maan ketteryys pitää vain saada naitettua kansainvälisyyteen ja rohkeuteen. Käsijarrutaktiikka voi olla osa kansanviisautta, mutta epäilen vahvasti sen toimivuutta. It-alan ammattilaisten, jos keiden, on oltava raivokkaasti painamassa kehitystä eteenpäin.

Kiitoksia Tivin lukijoille lukemattomasta määrästä kommentteja, olen saanut kannustusta ja kehitysajatuksia kolumneihin sekä kirjaani. Se luo minulle uskoa, että vaikka joka päivä on tullut jotain mokattua oikein julkisesti, ehkä jostain jutusta on ollut myös toisille hyötyä, ehkä iloakin. Kiitos. Olkoon prosessointivoima kanssamme.

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla. Hän vetää johtamisen hyväntekeväisyyshanketta nofear-community.com

Kolumni

Onko yhdistystoiminta liian kankeaa?

Helsingin Tietojenkäsittely-yhdistys Hetky vietti viime viikolla 40-vuotisjuhliaan. Kivaa oli, ja hyvät esitykset tuottivat ajattelemisen aihetta. Vaan eihän sinne menty esitysten tähden: ihmiset olivat pääasia! Tapasin monia vanhoja tuttuja ja punoinpa jälleen uusia silmukoita verkostoonikin.

Verkoston merkityksestä olkoon esimerkkinä keskusteluni, jossa eräs osanottaja kysyi, millaista se on yrittää yksin. Vastasin, että enhän minä yhden miehen firmassani yksin yritä, katso ympärillesi, näiden kaikkien kanssahan minä tätä työtäni teen!

Mikä sitten saa ihmisen toimimaan yhdistyksissä ja yhteisöissä?

Tätä olemme pohtineet pitkään ja paljon Tietotekniikan liitossa ja sen yhdistyksissä. Tuntuu vahvasti siltä, että yhdistystoiminta ei ole missään nimessä kiinnostavaa eikä houkuttele uusia sukupolvia. Toiset yhdistykset onnistuvat jotenkuten uudistamaan jäsenistöään, mutta varsin monet yhdistykset tuskailevat samojen ongelmien kanssa: jäsenistö vähenee eikä toimintaan sitoutuvia aktiiveja oikein tahdo löytyä.

Muistan yhden keskustelun entisen järjestöaktiivin kanssa. Hän kertoi pettyneenä, ettei yhdistyksen hallituksessa päässytkään toteuttamaan niitä kivoja tilaisuuksia: aika meni hallinnon pyörittämiseen. Toimintaan hän pääsi mukaan osaamisyhteisön isännistössä.

Onko yhdistystoiminta jotenkin liian kankeaa ja vanhanaikaista ”heti mulle kaikki nyt” -ihmisille? Yhteisöjä kuitenkin tuntuu syntyvän muun muassa nettiin kovaa kyytiä, osa niistä kuolee nopeasti ja jotkut muuttavat maailmaa. Onko muodollinen organisoituminen yhteisen asian hyväksi jopa haitaksi hyvän asian puolesta toimimiselle?

Yhteisö kokoontuu yhden asian ympärille, kun taas yhdistys tapaa olla hivenen laajempi. Sytykkeessä on kymmenkunta osaamisyhteisöä ja Hetkyssä saman verran kerhoja. Kukin näistä on yhden asian yhteisö, mutta niiden kotipesänä yhdistys sisältää näitä kaikkia ja toimii parhaimmillaan näkökulman laajentajana. Laaja-alainen ymmärrys ympäröivästä maailmasta on välttämättömyys, kapeakatseisuus on turmio.

Yhdistys luo puitteet ja tuottaa joukkovoimaa nimenomaan pysyvyyden kautta! Laaja jäsenistö saa hyvät rahanarvoiset edut ja laajaan jäsenistöön tukeutumalla yhdistyksen sanomalla on painovoimaa ja arvovaltaa. Laajasta jäsenistöstä nousee aktiiveja ja toiminnan pyörittäjiä. Ihmisiä, joille on tärkeää tuottaa hyvää sisältöä ja toimintaa meille kaikille yhteiseksi hyväksi.

Järjestöaktiivit tekevät suuren työn ja toisinaan tuntuu, että kissa kiitoksella elää. Omasta selkänahasta revitään seminaarit ja toimitetaan lehdet ihmisille, jotka eivät aina edes tunnu välittävän koko asiasta.

Palkkion saa sitten vasta myöhemmin: vuosienkin päästä johonkin tilaisuuteen osallistuneet tulevat kiittämään hyvästä esityksestä tai tilaisuudesta itsestään. Lopulta paras palkkio jonka vapaaehtoisesta järjestötoiminnasta voi saada, on se tunne, että tuotti hyvää toisille!

Kirjoittaja on Tietotekniikan Liiton hallituksen varapuheenjohtaja, Hetkyn, Sytykkeen ja IT-kouluttajien jäsen sekä useiden osaamisyhteisöjen toiminnan moottori.

Kolumni

Missä palaa lamppu iltaisin?

Tapahtui syyskuussa Pekingin yliopiston hienossa ja historiallisessa auditoriossa; Vieressäni istuivat Kiinan suurimpien bisneskoulujen rehtorit ja takana sata toimittajaa. Kuuntelin ihmetyksen vallassa rehtorin, professori Yangin esitystä:

”Kiinan bkt:n kasvu tulee pysähtymään tai ainakin voimakkaasti hidastumaan. Näin tapahtuu jo ennen 2020, elleivät Kiinan toimet asiantuntijoiden johtamisessa ja kansainvälisyyden lisäämisessä tuota tulosta”, hän tiivisti.

Aluksi arvelin, että herra Yang oli lukenut edellisen kolumnini Tietoviikosta. Kuultuani täsmälleen saman tarinan seuraavien tuntien aikana muun muassa matkapuhelinjätti HTC:n omistajilta arvelin, että kyse on isommasta asiasta kuin savolaisen kolumnistin peesauksesta.

Kiinassa on tajuttu, että kansallinen kulutus ja halpojen kulutushyödykkeiden prässäys länsimaihin ei enää vie 1,3 miljardin kansaa eteenpäin kansainvälisessä kisassa.

Meillä Suomessakin on fiksua porukkaa. Meillä myös tajutaan nopeasti. Ero Kiinaan näyttää olevan siinä, että tajuamisesta toimeenpanoon on meillä hieman pitkänpuoleinen matka.

En totisesti ihannoi totalitääristä johtamista, mutta pidän henkeäsalpaavana sitä, miten kaikki tuossakin salissa puhuivat täsmälleen samasta asiasta. Yliopiston porukka omalta kannalta ja bisneksen edustajat omasta rahanteon vinkkelistä. Kaikilla oli kuitenkin täsmälleen sama juoni: Miten organisaatioiden, johtamisen ja johtajien on muututtava

New York on ollut jo pitkään pelkkä huvittelu-, hallinto-, media- ja pankkimiesten temmellyskenttä. Sieltä on melko vaikea löytää enää mitään tuotannollista toimintaa. Sen me tiedämme. Moskova ja Lontoo menevät samaa murrosta nyt läpi. Pekingissäkään ei kuulemma kannata enää kuin show business. It- ja teknologia-asiantuntijoiden 1 500–2 000 dollarin kuukausipalkka on kuulemma täysin liikaa yhtiöiden tuloksentekoon – ainakin nykyisessä kilpailutilanteessa.

Herald Tribune kirjoitti USA:n presidentinvaalien esivaaliehdokkaan kehuneen kymmenien tuhansien uusien työpaikkojen syntymisestä Texasiin. Tilastot siis näyttivät hyviltä ja vaalivankkureissa hymyiltiin. Tutkivat journalistit olivat kuitenkin laskeneet, että työpaikat todella syntyivät, mutta niistä maksettu tuntipalkka oli vain 5–7 taalaa. Toisin sanoen ihmiset saivat töitä, mutta siitä saatu palkka ei riittänyt elämiseen.

Texasin esimerkki on vain jenkkitoisinto Pekingin professoreiden huolesta; edessä on armoton globaali kisa asiantuntijatyöpaikoista, joita ei voi voittaa pelkillä entisillä vahvuuksilla.

Lajissa kuin lajissa parhaiten menestyvät ne, joilla on parhaat kirittäjät ja sparraajat. Siksi on äärettömän hienoa, että me suomalaiset asiantuntijat saamme rinnallemme rapian miljardin lisää kilpailijoita. Tämä kilpailu näytti vielä kymmenen vuotta sitten täysin toivottomalta 1:6 palkkasuhteen ja teknologian tylsistymisen edessä, mutta tänään maailma on toinen. Nyt pärjäävät ne, joilla on parhaat kansainväliset verkostot, nopein kyky oppia ja aito halu toimia asiakkaiden iholla.

Minusta suomalaiset teknologian ammattilaiset eivät ole tässä kisassa mitenkään toivottamassa tilanteessa. Ihan himpun verran meitä vielä varmaan pitää ravistella ennen kuin me pistämme isompaa oppimisen ja uudistumisen vaihdetta sisään. Onneksi meillä on vain kahdeksan tunnin lennon päässä 1,3 miljardin jengi, jolla kyllä riittää omia haasteita, mutta jotka lähtevät mielellään kanssamme kisaan.

Lopuksi kiinalaisjoroslainen viisaus: Kiinassa kuulemma voittavat ne yritykset, joiden toimistoissa lamppu palaa pisimpään iltaisin. Ne tiimit, jotka saavat innostavimmat projektit, energisimmät asiantuntijat ja lujimmat projektien läpiviejät voittavat kaikkialla. Jos olet sijoittamassa rahaa mihin tahansa yhtiöön, kannattaa pörssikurssien analysoinnin lisäksi ajella vähän kaupungilla ja katsoa missä ikkunassa valo palaa – ja missä ei.

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla. Hän vetää johtamisen hyväntekeväisyyshanketta nofear-community.com

Kolumni

Roope Setä on typerys. Niin mekin.

Roope oli nuoruudessaan riskiä kaihtamaton sarjayrittäjä, joka menestyi ja keräsi uskomattoman omaisuuden. Vanhetessaan Roope kuitenkin muuttui konservatiiviseksi ja huonoksi sijoittajaksi, joka istuu rahasäiliössään tietämättä mitä varallisuudellaan tekisi. Roopen huomio on kiinnittynyt kustannusten karsintaan. Uusista innovaatioista tai riskinotosta hän ei enää ole kiinnostunut.

Niin suomalainen yhteiskunta kuin pääosa pörssin yrityksistäkin ovat keskittyneet lähinnä tämän hetkisen tilanteen säilyttämiseen. Tästä kertovat niin pörssiyhtiöiden omien osakkeiden takaisinostot, uuden hallituksen ohjelmalinjaukset kuin kasvuhaluttomien yrittäjien käytännön toiminta.

Suomessa istuu vielä lujassa usko siihen, että kansantalous saadaan nousuun (jota sitten voidaan kritisoida) lakeja säätämällä ja tekemällä sopimuksia suomalaisten yritysten ja työntekijöiden kesken. Kiinalaiset, intialaiset eivätkä edes ruotsalaiset ole näissä sopimuksissa osallisina ja viis veisaavat suomalaisten saavutetuista eduista, verotuksen oikeudenmukaisuudesta tai aluepolitiikasta.

Suomen kansalaiset voidaan jakaa, Richard Floridaa hieman tylymmin soveltaen, kolmeen ryhmään: lisäarvoa tuottavat, näiden elätettävät ja molempien edellisten palvelijat. (Näistä ryhmistä käytetään yleensä poliittisesti korrektimpia nimiä). Jos lisäarvoa ei tuoteta tarpeeksi, täytyy elättien ja palvelijoiden kuluihin lainata rahaa kansantalouden ulkopuolelta tai näiden kuluja vähentää.

Vastaava ongelma oli yleinen 1500–1700-lukujen feodaalisessa Euroopassa, kun lisäarvoa tuottava kansa elätti aatelistoa ja näiden palvelijoita. Rahojen loputtua ongelmat ratkaistiin tyypillisesti kiinnittämällä kansalaisten huomio ulkoisiin – todellisiin tai kuviteltuihin – vihollisiin, joita vastaan puolustauduttiin hyökkäämällä. Hyökkääjillä oli usein keskeisinä motiiveina saada lisää verotettavia tai luonnonvaroja talouden vaikutuspiiriinsä.

Tälle kehitykselle laitettiin piste luku- ja kirjoitustaidon yleistyessä ja viestintämenetelmien kehityttyä sellaisiksi, että kansanjoukot kyettiin mobilisoimaan vallankumouksiksi. Niiden jälkimainingeissa 1900-luvulla eurooppalaisten viimeisetkin siirtomaat itsenäistyivät.

Teknologinen etumatka ja maksukykyiset kotimarkkinat takasivat bkt:n kasvun aina 2000-luvun alkuun asti. Sen jälkeen länsimaat ovat joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ylläpitäneet kansantalouksiensa kolmijakoa velkaa ottamalla. Koska sekä elätettävien että palvelijoiden kansanryhmät ovat monissa läntisissä kansantalouksissa yhteensä suurempia kuin lisäarvoa tuottavien, eivät kulujen leikkaukset ole demokratioissa poliittisesti mahdollisia.

Roope Ankan tavoin toimivat, status quon säilyttämiseen pyrkivät, edelleen varakkaat kansantaloudet jatkanevat tällä tiellä, kunnes rahat loppuvat ja yhteiskunta kriisiytyy. Tätä ennen on edessä monia mellakoita, vaaleja ja tulopoliittisia sopimuksia, eikä ”perusarvoihin” valtapyrkimyksensä perustavilta perusjunteiltakaan voida välttyä.

Suomen kansantalouden menestysreseptiä tuskin tarjoaa onneensa turvautuva, mutta muuten laiska Hannu Hanhi. Aku sentään jaksaa yrittää, vaikka epäonnistuukin usein. Veljenpojat ovat fiksuja, mutta koulu on vielä pahasti kesken. Suomalaisten uudeksi esikuvaksi ei myöskään sovi moraaliltaan epäilyttävä Iines Ankka, joka ei ole muistini mukaan juuri töitä tehnyt, mutta silti asuu suuressa omakotitalossa ilmeisesti kahden kilpakosijansa ylläpitämänä.

Paras esikuva meille lieneekin Milla Magia, joka saa maailman – tai ainakin Roopen – varallisuuden haltuunsa varastamalla Roopen ensimmäisen ansaitseman lantin. Lieneekö se kreikkalainen drakma?

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Jäikö it-suomi jälkijunaan?

Vuosikymmen sitten Suomi oli tieto- ja viestintäteknologian huippumaita. Meidät rankattiin korkealle tietoyhteiskunta- ja mobiilimittareilla. Sen jälkeen aika on rientänyt nopeammin kuin kehitys täällä Pohjolan perillä, ja loistava tulevaisuus on takana.

Lisää hiekkaa rattaisiin kaataa Cepis tutkimuksellaan it-ammattilaisten osaamistasosta Euroopan maissa. Cepis eli Council of European Professional Informatics Societes on alan ammattilaisten järjestö, jonka jäsen myös Tietotekniikan liitto on.

Tutkimus e-Competence in Europe kertoo, että suomalaiset it-ammattilaiset ovat eurooppalaisia kollegojaan vanhempia ja huolimatta korkeasta koulutuksesta heidän osaamistasonsa on alhaisempi kuin muualla. Että sillä tavalla.

Nokia on mennyttä, tietoyhteiskuntamme junnaa kaukana maailman kärjestä ja it-ammattilaisemmekin ovat muita huonompia. Alkaa kuulostaa jo Eino Leinolta: ”Se murhe mi eilen mun murtaa oli, suli hymyks kun tänään suurempi tuli”.

Kärjistäminen on helppoa ja media tarvitsee otsikoita. Yksinkertaisia totuuksia ei kuitenkaan ole, eikä todellisuus suinkaan ole noin synkeä. Aloitetaan it-ammattilaisista. Tutkimuksen mukaan naisten osuus alalla on Euroopan suurimpia. Se on hyvä asia.

Suomalaisesta it-väestä suurempi osa kuin muualla työskentelee suuryrityksissä. Hetkinen – mitä tämä tarkoittaa?

Suomalaiset osallistuivat tutkimukseen aktiivisesti, ja suhteellisesta vastaajien määrästä johtuen tuloksilla on enemmän tilastollista arvoa kuin useimpien muiden Euroopan maiden tuloksilla. On kuitenkin mahdollista, että Suomessa aktiivisimmin vastasivat kokeneemmat ammattilaiset ja suuryrityksissä työskentelevät.

Tietotekniikan liiton LinkedIn-ryhmän keskusteluissa on esitetty, että osaamistasoa koskevat tulokset voivat johtua myös siitä, että suomalaiset arvioivat itseään usein kriittisemmin kuin monet muut eurooppalaiset kansat. Kysely kun tehtiin itsearviointina verkossa.

Joka tapauksessa tutkimuksen pitäisi herättää meissä jokaisessa omantunnon kolkutusta. Mitä minä osaan? Kuinka hyvin olen ajan tasalla tietoteknisessä kehityksessä? Koulutus ja opiskelu ovat tärkeitä asioita – myös itseopiskelu.

Noin 20 vuotta sitten Nokiaa pidettiin täysin toivottomana tapauksena. Nytkin tilanne on vaikea, mutta lähtökohdat ovat aivan toiset. Mobiilipuolen ekosysteemi on muuttunut rajusti. Kun mobiilikehityksen alkutaivalta hallitsivat perinteiset mobiiliyritykset Nokia, Ericsson ja Motorola, niin nyt kamppailua käyvät Google, Apple ja Microsoft.

Kehitystä kuvaa mainiosti Motorolan työntekijän lausahdus: ”Meille oikeastaan sanottiin, että kiitos viime vuosikymmenien innovatiivisista ponnisteluista, nyt teidät osti hakukoneyhtiö.” Googlen Motorola-kauppa muutti hetkessä suhtautumista Nokian ja Microsoftin liittoon. Nokian osakekin hypähti suomalaisten riemuksi – tosin suuretkin prosentit ovat tällä hetkellä pieniä suhteessa siihen, millä tasolla osake oli hyvinä aikoina.

Tietoyhteiskuntamme kehitystasosta liikkuu jatkuvasti ristiriitaisia kommentteja. Olivatko vuosituhannen vaihteen kriteerit, joilla Suomi menestyi hyvin, sittenkin todellisen tietoyhteiskuntakehityksen kannalta epäolennaisia?

Tietoyhteiskunnassa ei ole ensisijaisesti kyse teknologiasta. Olennaista on miettiä tietotekniikan hyödyntämistä. It-investoinnit nähdään turhan usein hankintoina, vaikka oikeastaan kysymys pitäisi olla toimintatavan muutoksesta, jonka kautta voidaan saavuttaa säästöjä ja siirtyä eteenpäin tietoyhteiskunnassa. Olemmeko liian konservatiivisia tähän?

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton toiminnanjohtaja.

Kolumni

Raha on tasa-arvoisinta, mitä kapitalismi tarjoaa

Kukkahattutätien ja vasemmistoon päin kallellaan olevien tahojen kiihkeistä puheista huolimatta raha on viime kädessä tasa-arvoisinta, mitä markkinataloudella ja kapitalismilla on tarjottavana. Sinisen kaksikymppisen absoluuttinen arvo ostotapahtumassa on sama, olipa ostajana Joensuun kartanon isäntä tai pehtoori.

Ei R-Kioskin täti kysy lottokuponkia vastaanottaessaan, miten tai mistä vaihdannan väline on ansaittu: raha on rahaa. Se jakaantuvatko rahat nykyisessä hallintomallissa oikeudenmukaisesti, onkin toisen keskustelun aihe...

Suomi elää viennistä, ainakin jos on uskomista Teknologiateollisuuden ja kumppanien propagandaa. Näin käytännössä onkin, pienessä, avoimessa markkinataloudessa kotimarkkinavetoisuus on jäänyt YYA-sopimuksen tavoin punaisemmille vuosikymmenille. Hyvin harva it-yritys leipoo riittävän isoa kakkua pelkillä kotikulmillaan – ainakaan jos maailmanmarkkinoita löytyy, ja yrityksellä on valtiovallan peräänkuuluttamaa kasvuhalukkuutta.

Niin hienoa ja kannatettavaa kuin kansainvälinen liiketoiminta ja kaupankäynti ovatkin, rahan tasa-arvoisuuden periaate tahtoo usealta vientitoimintaansa käynnistävältä unohtua. Monia houkuttaa jokin kaukainen ja eksoottinen kohde enemmän kuin esimerkiksi Suomenlahden toiselta puolelta löytyvä tylsä, tuttu ja turvallinen Ruotsi.

Onhan se leuhkaa sanoa tulleensa juuri työmatkalta Tokiosta tai Tampasta kuin Tukholmasta. Ei kun heti globaali ote, ja kaukomaat haltuun, vaikka firman koko henkilöstö sopii Nissan Micraan.

Vuosituhannen vaihteen it- ja listausriehassa nähtiin semmoinenkin ihmeellisyys, että merta edemmäs kalaan lähteminen tarkoitti firman perustamista samban syntysijoille Brasiliaan. Kyse ei kuulemma ollut karttapallon ja tikan satunnaisesta kohtaamisesta, vaan tarkkaan harkitusta strategisesta siirrosta. Ilmeisesti tuulipukukansan rahoilla oli jännittävämpää sukkuloida Sao Paulon suuntaan kuin naapuriin. Kyseistä yritystä ei enää ole, tuskin siihen sijoittaneen porukan rahojakaan.

Niin suuret ja mahtavat kuin Yhdysvaltojen markkinat ovatkin, niiden valloittaminen ei välttämällä lennä pelkällä mies ja puhelin -investoinnilla samassa mittakaavassa kuin soittelemalla satunnaisiin numeroihin kehäkolmosen sisäpuolella. Suuren markkinan suuret toleranssit vaativat useimmiten vastaavan kokoiset investoinnit. Viisikymmenkertaisen markkina-alueen valloitus vaatii panostusta samassa suhteessa.

Jos kotikulmilla saa parhaimmillaan sadan kilon sijoituksella muutaman kymmenen prosentin markkinaosuuden, omenapiirakkamaassa pitää latoa taaloja tiskiin vähintään ykkösen ja kuuden nollan verran. Harvemmin nollabudjetilla saa miljoonatuloja aikaiseksi.

Skypen työntekijä valitteli, ettei yritys ollut pystynyt houkuttelemaan riittävästi parhaita talentteja duuniin Piilaakson konttorilleen. Ei vaikka taloudellista muskelia Skypellä on ihan toisessa määrin kuin muutaman hengen startupilla. Alueen gorillat, kuten Google ja Facebook, kun tarjoavat vielä mahtavammat edut kuin nettipuhelinkuningas. Vanha sanonta ”pähkinöitä maksamalla saa työkavereiksi ainoastaan apinoita” pitää siis paikkansa – ainakin kapitalismin kehdossa.

Vientikauppaa ja kansainvälistä liiketoimintaa kannattaakin tarkastella transaktiokustannusten kautta, ainakin niitä ensimmäisiä hapuilevia askeleita otettaessa. Mitä kauemmaksi kotipihasta lähdetään tavaraa ja palvelua kauppaamaan, sitä suuremmat ovat toiminnan kustannukset. Välimatkan, kulttuuri- ja aikaeron kasvaessa kasvavat myös myynnin kustannukset.

Jos se ensimmäinen ulkomainen miljoona tulee länsinaapurista pienemmillä kustannuksilla kuin Kiinasta, niin ei ole tarkoituksen mukaista mennä Aasiaan vain menemisen ilosta. Ulkomaan rahakin on tasa-arvoista.

Vanhat teollisuuspatruunat kehottivat hankkimaan vaikeudet läheltä. Siinä on näinä immateriaalisinakin aikoina vissi perä.´

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Hei Steve, et oo ystävä sä lapsien!

8-vuotiaalla tyttärelläni puhkesi vesirokko, kun olimme olleet pari päivää pääsiäislomalla Floridassa. Tautihan ei sinänsä ole lapsille vaarallinen, kiusallinen toki. Se kuitenkin estää matkustamisen, koska lentoyhtiöt eivät huoli pilkullisia pilttejä muita matkustajia tartuttamaan.

Vesirokko ei tartu enää, kun rakkulat ovat kuivuneet. Tähän prosessiin menee normaalisti 10–14 päivää, kertoi lääkäri meille. Tiedossa oli siis sen verran pitkä ylimääräinen oleilu, että töihin oli syytä tarttua.

Onneksi olin ottanut mukaan miniläppärin, lähinnä sähköpostien lukemista varten. Muuhun dataan minulla oli pääsy etäkäytettävän verkkolevyn kautta.

Koska tyttärelläni oli tylsää, annoin hänen pelata verkosta löytyviä pelejä samalla laitteella, näyttönä käytettiin tässä tarkoituksessa 40 tuuman televisiota. Tietojenkäsittelyresursseista oli siis hieman pulaa heppapelien ja erp:n kilpaillessa käytettävissä olevasta koneajasta.

Ajattelin ratkaista asian ostamalla tyttärelleni iPadin; olisi muutenkin mielenkiintoista nähdä mitä lapsi saisi laitteesta irti. Ajettiin siis Apple Storeen kun Wal-Martista olivat tarjouslaitteet loppuneet.

Storen ovella painijan näköinen pukumies tiedusteli, mitä aioimme kaupassa tehdä. Hieman hämmästynyt vastaukseni oli, että ”iPadiahan tässä on tultu katsomaan”.

”Katsomaan vai ostamaan?” kysyi mies.

”No, katsotaan nyt ensin”, sanoin. Täytimme ilmeisesti potentiaalisen asiakkaan kriteerit ja mies päästi meidät kauppaan, jossa oli pöydillä erilaisia laitteita, joita ihmiset tökkivät.

Löysimme vapaan laitteen ja vips, jostain tökkäämällä selain käynnistyi ja tyttäreni naputteli virtuaalinäppäimistöön heppapelisaitin osoitteen ja valitsi sen hetkisen suosikkipelinsä (Hopp-o-Rama).

Näytölle tuli Flash Error. Jouduin toteamaan, että eipä toimi hevospelit, ei. Tyttäreni totesi laitteen huonoksi, ja se jätettiin kauppaan.

Hei Steve, et oo ystävä sä lapsien!

2000-luvulla syntyneellä M-sukupolvella on aina ollut saatavana rajaton määrä tietojenkäsittelykapasiteettia, muistia ja kaistaa. M-sukupolvi olettaa kaiken toimivan helposti ja haluaa kaiken toimivan heti, odotetulla tavalla. Tästä tulee vielä haaste nyt valloillaan olevalle beta-villitykselle.

Katso minuun pienehen! Me päätetään tää juttu!

Koska päätelaitteiden entropia lisääntyy jatkuvasti, erilaiset toimimattomuusongelmat pahenevat eksponentiaalisesti. Jotkut vannovat ekosysteemien nimiin, mutta niidenkin aika on pian ohi ekosysteemejä hallitsevien yritysten monopolististen asenteiden vuoksi.

Käytännössä ratkaisuksi muodostuvat hybridiverkot, joissa osa palveluista tulee esimerkiksi Amazonin, Applen tai Microsoftin pilvestä ja jonka kanssa yksityisen pilven hallinnoija on tehnyt välityssopimuksen.

Pelimaailma näyttänee tässä mallia; eivät kuluttajat jaksa ostaa uutta päätelaitetta aina uusimman hittipelin myötä, vaan päätelaitteet virtualisoidaan tai pelialustana käytetään pienimmän yhteisen tekijän html5-maailmaa.

Minne käynkin maailmassa, niin haluan samat palvelut, helposti.

Tietotekniikan painopiste oli aluksi t&k-toiminta, sitten se siirtyi yrityksiin, ja nyt keskeiseksi on muodostumassa kuluttajien viehättäminen. Vastaavalla tavalla, alan suurimmat yritykset ovat toimineet ensin tietokoneiden, sitten ohjelmistojen ja tämän jälkeen erilaisten palvelujen parissa. Tällä hetkellä meneillään oleva kuluttajistuminen on siirtämässä painopisteen palveluista sisältöihin ja käytettävyyteen.

Gartnerin mukaan sovelluksiin tyytyväinen käyttäjä on tyytymätöntä tuottavampi. Oletko joskus kuullut riemunkiljahduksia Windowsin versiosta toiseen siirtyneeltä tai keneltäkään SAP:n käyttäjältä?

Onni täällä vaihtelee. Jatkuvasti.

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Johtajat joutuvat etulinjan hommiin

Istuin huhtikuussa seitsemän päivää ja kuusi pitkää iltaa aasialaisten liike-elämän vaikuttajien kanssa. Siitä olikin jo ehtinyt kulua melkein vuosi, kun viimeksi kävin Kiinassa. Loppuviikon osallistuin keskusteluihin Kaakkois-Aasian ihmeessä, Singaporessa.

Tähän asti on Aasiasta aina jäänyt mieleen hirmuinen kasvu ja kehityksen vauhti. Syke on ollut varovaisestikin arvioiden kovempi kuin Joroisten Teboilin kulmapöydässä.

Nyt huomasin, että jotain oli muuttunut. Useita ihmisiä kiinnosti oppiminen ja muutoksen johtaminen. Ensiksi arvelin, että tämä on No Fear -vieraskoreutta. Vaan eipä ollut.

Libyan ja koko Arabimaailman myllerrys ei ole jäänyt aasialaisilta huomaamatta. Vaikka välimatka on pitkä, joka kulmahuoneessa ymmärretään, ettei ilmiötä voi jättää huomioimatta. Muutoksen ajuri on se sama playstation-sukupolvi, jonka painoarvo muuttaa menestyvien yritysten johtamista ja rakenteita.

Aivan kuten johtajan ja strategian avoin haastaminen ahdistaa Arabimaiden despootteja, on sama ilmiö jo käynnissä yrityksissä. Työelämässä välineet eivät onneksi ole polttopulloja ja kranaatteja, vaan sosiaalista mediaa tai viimeisenä keinona jaloilla äänestämistä.

Monet Aasian valtioista ovat saanet johtamiskulttuurinsa geenit totalitäärisestä mallista. Niissäkin maissa, joissa demokratia on ollut voimassa jo pitkään, on johtaminen itse asiassa säilyttänyt vanhat, suomalaisittain katsottuna teolliselta ajalta tulleet mantransa.

Jos jossain on ollut ongelma, on johdon reseptinä ollut lyödä paikalle lisää kontrolleja, prosesseja ja valvontamekanismeja. Jos ”ongelmaa” ei ole ollut, mitä sitä turhaan kehittämään ja heiluttamaan tasapainoa. Puututaan sitten, kun se ei enää käy ja kuku!

”Vanhan mallin mukainen reagointi ei enää riitä. Minun on saatava paljon nopeammin etulinjan tietoa joka päivä. Muuten jään jalkoihin kuin ankka”, tiivisti kiinalaisen telejätin teknologiajohtaja Pekingin illassa.

Vielä viime vuonna hänen suurin huolenaiheensa oli se, miten saadaan jaettua 6–8 miljoonaa uutta sim-korttia kuukaudessa.

IMD:n professori Martha Maznevski piti taannoin loistavan koulutussession Leading in Turbulent Times: How to manage uncertainty. Hän jakoi kaikki muutosasiat kahteen kategoriaan: yksinkertaista (simplify) ja vahvista (amplify). Sama malli sopii mielestäni hyvin kirkastamaan playstation-sukupolven johtajan, aasialaisen superjohtajan tai vaikka suomalaisen CIO:nkin arkista priorisointia.

Yksinkertaistaminen ei tarkoita leikkaamista tai palveluiden alasajoa. Se merkitsee toimintatapojen selkeyttämistä ja yksinkertaistamista etulinjan työntekijöiltä tulleen palautteen avulla. Monissa tapauksissa se vaatii vanhojen mallien, joskus jopa asetusten ja lakien uudelleenarvioimista sekä soveltamista. Yksinkertaistaminen ei ole helppoa, mutta ihan ehdottoman välttämätöntä. Tässä aasialaiset on pelottavan suoraviivaisia.

Tärkeiden asioiden vahvistaminen on astetta vaikeampaa. Mikään todella tärkeä, vahvistettava ja uusi asia ei lähtökohtaisesti synny enää johdon top-down-muutoksena. Muutoksen opit ja voima tulevat aina asiakasta lähellä olevilta asiantuntijoilta.

Muutosjohtamisen näkökulmasta tämä taas pakottaa kaikki johtajat etulinjan hommiin ja kasvupesäkkeisiin. Ilman ymmärrystä siitä, mitä aivan etulinjassa tapahtuu, jää monta kultajyvää huomaamatta: parhaat ihmiset lähtevät lätkimään, ja mikä pahinta – johtajuus on pahasti hukassa.

Tapaamisteni perusteella voin sanoa, että tämä on todella tajuttu Aasian monessa kolkassa. Aasialaiset eivät aio jäädä tuleen makaamaan, he eivät tuudittaudu vain teolliseen kasvuun. Aasian seuraava kasvusykäys tulee asiantuntija-aloilta ja tietämyksen laajasta hyödyntämisestä. Kaikki tapaamani ylimmän johdon edustajat ovat heränneet/heräämässä tähän johtamisen muutokseen ja muutoksien johtamiseen.

Miten me täällä Suomessa reagoimme tilanteeseen?

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla. Hän vetää johtamisen hyväntekeväisyyshanketta nofear-community.com

Kolumni

Nyt tarvitaan tietojohtajia

Tietohallinnon rakenteellisella uudistamisella julkishallinnossa on edessään seuraava kehitysvaihe.

Tietohallintolain ja valtiovarainministeriön uudistuvan tietohallinto-organisoinnin myötä tietohallinnon koordinaatiossa on alkamassa uusi aika. Toiminnan vetäjäksi on haettu uusi julkishallinnon ict-johtaja. Olemmeko siis oikealla tiellä hallinnon toiminnan uudistamisessa?

Tietoteknologia on ehkä keskeisin tekijä, jolla julkishallinnon toimintoja voi uudistaa ja tehostaa. Teen kuitenkin selkeän eron julkishallinnon toiminnan kehittämisessä tiedon hallintaa ja prosesseja kehittäen sekä toisaalta julkishallinnon tietohallinto-organisaatioiden kehittämisen välille. Ensiksi mainitussa on kyse sisällöistä ja jälkimmäisessä lähinnä muodoista.

Mitenkään väheksymättä julkisen puolen tietohallinto-organisaatioiden tehostamiskehityksen tarvetta, se vaikuttaa enemmän yksittäiseltä ja potentiaalisesti rajallisia vaikutuksia aikaansaavalta toimenpiteeltä koko hallinnon toiminnan uudistamismahdollisuuksien rinnalla.

Valtiovarainministeriö on rekrytoinut 2000-luvun alusta lähtien it-johtajia valtioneuvostoon, valtionhallinnon it-palveluja vetämään, valtionhallinnon it-johtoon ja nyt koko julkishallinnolle. Johtajat ovat yleensä tulleet yksityiseltä puolelta ja tuoneet yrityslähtöistä, konsernimaista lähestymiskulmaa toimintaan.

Takerrun ehkä liikaa terminologiaan, mutta mielestäni viimeistään nyt olisi tarvetta tietojohtajalle teknologiajohtajan sijasta.

Tekemisen painopisteen tulee olla enemmän tiedossa ja prosesseissa kuin tietoteknologiassa. Tietojohtamista ja tietotyötä kehitettäessä kytkennän hallinnon kehittämiseen tulee tällöin olla ennemminkin tiukka kuin löyhä.

Tietohallintotoimen sijoittaminen organisaatiorakenteessa suoraan ylimmän johdon alaisuuteen on toki osoitus asian tärkeyden tunnustamisesta. Läsnäolo päättäjätasolla on todettu eri foorumeille CIO:n toimintaedellytyksille välttämättömäksi ja läsnäolon puute varsinaiseksi tuskan aiheeksi.

Toimialan arvottamisen korkealle tulee kuitenkin koskea koko tietosektoria, eikä ainoastaan tietotekniikkaa. Kalliiden teknisten ratkaisujen ja näyttävien järjestelmäprojektien rinnalla esimerkiksi sisällön, metatietojen, standardien ja prosessienhallinnan konseptien luominen saattaa vaikuttaa vähempiarvoiselta, vaikka se itse asiassa onkin koko toiminnan avain.

Virkamiestason lisäksi tietoasioiden edistäminen julkishallinnossa edellyttää poliittista tahtoa ja vastuunkantoa. Hallitukseen on saatava tietoministeri ja hänelle tukeva salkku!

Vaikka kritisoinkin teknologiapainotteisuutta, tarvitaan ict:n hyödyntämiseen hallinnossakin ajantasainen strategia. Tällä hetkellä sitä ei julkishallinnolla ole.

Maailma on muuttunut sitten hallituksen tietoyhteiskuntaohjelman läpiviennin – sen jälkimainingeissahan laadittiin edellinen strategia. Kuinka suhtaudumme esimerkiksi uusiin megatrendeihin pilvipalveluista virtualisointiin ja varjo-it:stä someen? Maailma muuttuu mobiilimmaksi, mutta tapahtuuko turvallinen tietojenkäsittely edelleenkin viraston kellaribunkkerissa?

Vakiointi ja palvelukeskustaminen vastaavat huonosti entistä moniulotteisempiin tarpeisiin hyödyntää julkishallinnon tietoa.

Asian ytimessä on julkishallinnon tietoympäristön kehittämisen tahtotila. Ei yksittäisestä hallitusohjelmasta lähtevä, vaan pitkäkestoisempi. Ei tuottavuusohjelman henkilöstövähennystarpeisiin perustuva automatisointi- ja keskittämiskonsepti, vaan innovatiivisempi. Ei keskitettyyn komentotalouteen perustuva, vaan yhteistyötä eri tahojen välillä korostava.

Hallinnon tulee palvella yhä kansainvälisemmissä verkostoissa elävän suomalaisen yhteiskunnan tarpeita. Annettakoon uudelle ict-johtajalle viisautta nähdä roolinsa julkishallinnon toimintojen kehittämisen edusmiehenä – tiedon valona hallintomallissa, joka on toistaiseksi ollut kovin intoutunut tekniikkaan.

Kirjoittaja on ulkoasianministeriön tietohallintojohtaja. Kirjoitus on julkaistu alun perin 29.4. ilmestyneessä CIO-lehdessä.

Kolumni

Venäjällä tunnetaan Suomesta viisi brändiä

Istun 297 kilometrin päässä Kolmen Sepän patsaasta. Kuuntelen maailman mahtavimman valtion Kiinan kansantasavallan presidentin Hu Jintaon mietteitä.

Hetkeä aikaisemmin on presidentti Medvedev päättänyt oman alustuksensa Venäjän kehityksestä. Googlen hallituksen puheenjohtaja Schmidt heittää tiukan kysymyksen internetin säätelystä. Ympärillämme 3200 maailman talouden- ja politiikan johtajaa seuraa dialogia ja tekee johtopäätöksiä siitä, minne pelimerkit pitää sijoittaa seuraavaksi. Vaikka yleisöä on 120 maasta, on tämän porukan lauseista vaikea löytää mitään maa- tai edes maanosakohtaista.

Vaikka kilometrit täsmäävätkin, en tällä kertaa ole Joroisten Teboilin kulmapöydässä. Kyseessä ei myöskään ole työttömien kirjailijoiden kevätkokous. Istun talousfoorumin avajaisissa kesäisessä Pietarissa, jonne piäsee junalla helpommin kuin Kuopijoon.

Neljä tiukkaa päivää näissä väittelyissä vetää jopa minut todella mietteliääksi.

Ensinnäkin on uskomaton onni saada elää seuraavaa teknologian kehitysvaihetta. Seuraavan 10 vuoden aikana 2–3 miljardia maailman kansalaista saa taskuunsa 20–40 taalaa maksavan älypuhelimen.

Suurin muutos ympärillämme on kuitenkin meidän ihmisten, asiantuntijoiden, tasa-arvoisuuden lisääntymisessä. Tilanne, jossa nuoren yrittäjän mahdollisuus synnyttää innovaatio ja siitä bisnes, on todellakin oleva tasa-arvoisempi kuin koskaan. Yrittäjänä, joka aloitti bisneksensä navetanpäädyssä keskellä metsää, ymmärrän tämän asian merkityksen. Ihailin aina Helsingin kaukaisia värivaloja ja ihmisiä, jotka saivat ajaa raitiovaunulla ja hiplata tietokoneita kaupan tiskillä.

Teknologian muutoksen takia tulevaisuuden menestys on kiinni siitä, missä terävimmät aivot haluavat asua ja kehittää. Valokaapeleiden ja tukiasemien lisäksi tarvitaan hillitön annos intohimoa ja aitoa halua kehittää ihmisiä.

Kiinan ja Venäjän, kuten kaikkien mahtivaltioiden, retoriikkaan kuuluvat aina suuret julistukset. Siellä, jos missä, top-down-johtaminen ja vasen aivolohko jylläävät vahvasti.

Suomessa näille torvisoittofanfaareille ja hävittäjien ylilennoille on totuttu hymähtelemään kohteliaasti. Olen seurannut nyt viisi vuotta tätä kehitystä erityisen läheltä. On nöyrästi todettava, että näissä maissa pysyvä muutos ja hyppy eteenpäin on jo tapahtunut.

Juhlapuheiden ja pelkän yhden kortin kasvustrategian sijaan käynnissä ovat massiiviset kehitystoimet. Ihmisiin, tutkimukseen ja brändeihin satsataan.

Björn Walhroos ennusti lehtihaastattelussa kiinalaisten ostavan kymmenen vuoden päästä pankkeja Euroopasta. Olen ihan samaa mieltä. Viime päivien perusteella sanoisin, että venäläiset ja kiinalaiset yhtiöt alkavat ostaa vähemmistöosuuksia kaikista yrityksistä, joista voivat oppia ja saavat lisää assetteja omalle kasvulleen.

Kapitalismiin kuuluu, että kaikki on joka päivä myynnissä, ja se on mielestäni hyvä. Se mahdollistaa myös meille nopean tien oppia ja kehittyä. Tätä kehitystä ei voi, eikä kannata, yrittää estää. Paras voittakoon.

Viimeisin syy ahdistukseen suomalaisena veronmaksajana on: Missä ihmeessä ovat foorumista kaikki suomalaiset yritykset? Entäs ruotsalaiset? Tätä ihmettelivät avoimesti niin paikalla olleet suomalaiset johtajat kuin venäläiset isännätkin.

Tietenkin kesäkiireet painavat päälle. Ja kaikki ovat jo rakentaneet luottosuhteet kaikkien kanssa, mutta silti. Venäjällä tunnetaan Suomesta vain viisi brändiä: Stockmann, Prisma, Nokia, paavoväyrynen ja tarjahalonen. Muualla maailmassa ei tunneta näistäkään kuin yksi.

Kansainvälistymisstrategioiden pusaamiseen Suomen Lapin kevätseminaareissa ei ole tällä meiningillä mitään syytä. Niillä kun ei ole mitään merkitystä. Jos sinua ei kukaan tunne, koet kiusalliseksi puhua kenellekään, eikä itse asiassa ole oikein mitään järkevää sanottavaa tai myytävääkään.

Pysykäämme siis Suomessa. Täällä meidän on hyvä olla – ihan rauhassa.

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla. Hän vetää johtamisen hyväntekeväisyyshanketta nofear-community.com

Kolumni

Myrskyn jälkeen Japanissa

Edesmenneen Kari Tapion sanoittaman laulun mukaan mukaan ”myrskyn jälkeen on poutasää”. Siinä missä väittämä saattaa päteä päällä rauhattoman veen, käytäntö on osoittanut, että mitä tahansa (luonnon)katastrofia seuraa sarja pienempiä onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä.

Maaliskuussa työmatkalla Japanissa perjantain toiseksi viimeiseksi kaavailtu tapaaminen asiakkaan tiloissa loppui niin sanotusti pikaisen kaavan mukaan. Maanjäristys pudotti taulut seiniltä ja neukkarin pöytäryhmä hakeutui itsenäisesti uuteen muodostelmaan.

Perijapanilaiseen tyyliin asiakkaan toimitusjohtaja esitti übercoolia. Siinä missä toimiston väki hakeutui takaoven kautta kevyttä laukkaa pihalle ihmettelemään huojuvia taloja, toimitusjohtaja oli kuin Lootin vaimo vierailleen. Sitkeästi ihmettelimme luonnonvoimia liikkuvien neuvottelupöytien ympärillä. Meno oli kuin huonossa huvipuistolaitteessa: tuli merisairaaksi vatkaamisesta, mutta missään vaiheessa ei ollut kivaa. Ainutlaatuinen kokemus.

Isäntien tajuttua, että kyseessä oli niin sanottu iso jytky, alkoivat he soitella yritysryhmän Sendain tehtaalle ja konttoriin. Vastaus jäi saamatta, jälkikäteen saatiin tieto tapahtuman fataalisuudesta.

Vaikkei Tokio sinällään kärsinyt kuin minimaalisia rakennusvaurioita maanjäristyksestä, tietoliikenneyhteyksistä matkapuhelin- ja tekstiviestiliikenteet pysähtyivät kuin seinään. Syynä lienee ollut se, että osittaisten linjojen vikaantumisen päälle suur-Tokion noin 30 miljoonaa asukasta yrittivät samanaikaisesti soittaa. Joko kertoa olevansa kunnossa tai heihin yritettiin ottaa yhteyttä.

Niin erikoiselta kuin se teknisesti tuntuukin, molemmat laajakaistat, sekä mobiilin- että lankaverkon, toimivat moitteetta. Ihmiset eivät pystyneet soittamaan matkapuhelimestaan, ja tekstiviestit menivät ja tulivat satunnaisesti. Kännykän selaimella pääsi kuitenkin päivittämään naamakirjaa ja twiittaamaan tunnelmia reaaliaikaisesti.

Se siitä vanhasta vakuuttelusta, että matkapuhelinverkossa puhe menee muun dataliikenteen edelle.

Jos heti Japanin maanjäristyksen jälkeen halusi kommunikoida Tokion naapuriin Kawasakiin, viesti meni helpoiten perille kierrättämällä sen toisen mantereen kautta. Tilapäivitys Facebookiin, data Tyynen valtameren yli ja takaisin, ja vaimo sai vajaan parinkymmenen kilometrin päähän tiedon. Kunnossa ollaan, kotiin päin tulossa.

Nykyaikaisessa luonnonkatastrofissa tiedonvälitys tuntuu toimivan ainoastaan yhdysvaltalaisen sosiaalisen median päällä. Siinä vaiheessa, kun viranomaiset kasaavat toimikuntaa kriisistä kommunikoimiseksi, sosiaaliseen mediaan on perustettu kymmeniä ryhmiä, joissa yhdistetään erilleen joutuneita, listataan henkiinjääneitä ja kerrotaan tarkimmat tiedot paikan päältä.

Väitetään, että toisen kuolema on toisen leipä. Sosiaalisessa mediassa kaava ainakin toimii. Jenkkifirmat niittävät viljaa, kun heppoinen ja kaatuileva viranomaistiedotus siirtyy mainosten sekaan hoidettavaksi. Eivät ne tarjoa alustaa käyttöön hyvää hyvyyttään vaan tehdäkseen fyrkkaa siinä missä muustakin liikenteestä ja sisällöstä. Tärkeintä ei ole sisällön laatu vaan se, että kävijöitä riittää.

Tietokirjailija Petteri Järvinen kyseli taannoin oikeutetusti Suomen valtion kriisitiedotuskyvyn perään, kun Säteilyturvakeskuksen sivut kaatuivat tsunamin rampauttaman Fukushiman ydinvoimalan säteillessä. Se on aivan yhtä hyvä kuin muidenkin maiden viranomaistiedotuksen luotettavuus ja tehokkuus katastrofin jälkeen.

Se on olematon.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Luulemista vai luonnontiedettä?

Lääketiedettä hallitsi aina 1800-luvulle asti antiikin Kreikassa kehitetty humoraalioppi, jonka mukaan sairaudet johtuivat ensisijaisesti luonnollisista syistä. Humoraalioppi perustui elimistön neljän ajatellun perusnesteen, eli veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman määrien välillä vallitseviin suhteisiin. Jos kehon perusnesteiden suhteet olivat oikeat, oli ihminen terve ja jos suhteet olivat häiriintyneet, oli henkilö potilas.

Näitä elimistön nesteiden epätasapainotiloja sitten lievitettiin muun muassa kuppaamalla huonoa verta pois potilaasta; myös iilimatoja ja verijuotikkaita käytettiin tähän tarkoitukseen.

Humoraaliopin vaikutus luulemistieteessä väheni luonnontieteiden kehittyessä, mutta antiikin Kreikan perinteet näkyvät edelleen taloustieteen puolella, kuten suomalaistenkin veronmaksajien huumoria koettelevat hätälainat todistavat.

Humorististen ekonomistien perusteorioiden mukaan markkinat tasapainottavat aina itsensä. Markkinoiden ”näkymätön käsi”, käytettävissä olevan tiedon täydellisyys sekä ihmisten itsekäs ja rationaalinen toiminta ovat ohjanneet ekonomistien ja heidän asiakkaidensa, kansantalouksien päättäjien, ajatuksia vajaan sadan vuoden ajan.

Keskeinen haaste näillä humoraalisilla talousteorioilla on yksinkertaisesti se, että kenelläkään taloudellisia päätöksiä tekevällä yksilöllä ei voi olla käytettävissään kaikkea oleellista tietoa sijoituskohteista saati sitten kykyä tehdä oikeita johtopäätöksiä. Homo Economicuksen toiminta ei ole kovinkaan rationaalista vaan paremminkin bipolaarisesta mielialahäiriöstä kärsivää, kuten nykyinen termi kuuluu. Lisäksi ihmiset ovat enemmänkin yhteisöllisiä kuin itsekkäitä, muutenhan yhteiskunnat eivät toimisi lainkaan.

Markkinoiden toimintaan vaikuttavat poliitikkojen lisäksi myös median näkemykset ja vaikkapa keskuspankkien interventiot. Pahaa verta kyllä kupataan sairaista finanssi-instituutioista pois ja iilimadoillakin on tässä ”hoidossa” oma roolinsa. Potilaskin voi parantua, toimenpiteistä huolimatta.

Miksi sitten markkinafundamentalismi on kuitenkin edelleen voittoisa ajatusmalli, vaikka erilaisia talouden paiseita syntyy ja puhkeaa jatkuvasti? Miksi hallitsemattomia riskejä ottaneiden pankkien ei anneta kaatua, jos sillä saavutetaan teorian mukaisesti markkinoiden tasapaino?

Ensinnäkin, mitään teoriaa ei tee oikeaksi se, että sitä kannatetaan laajasti ja opetetaan korkeakouluissa. Talous- uskonto- ja muut sosiaaliset tieteet eivät ole vielä luonnontieteiden tasolla eivätkä sinne meidän elinaikanamme pääse. Vaikka Ranskassa maksetaankin vakuutuskorvauksia homeopaattisten lääkeiden ostajille, ei se suinkaan tarkoita sitä, että homeopatia toimisi, vaan sitä, että kansalaismielipiteet vaikuttavat demokraattiseen päätöksentekoon ja sitä kautta lainsäädäntöön.

Toiseksi, kilpailevat talousteoriat ovat olleet vieläkin huonompia, ja kansantalouden toimijoita vaivaa agenttiongelma eli osaoptimointi. Jos pankkiirit saavat bonuksia sillä perusteella, että he saavat myytyä käsittämättömiksi häkkyröiksi paketoituja sijoituskohteita, joita vielä vivutetaan erilaisilla velkajärjestelyillä, niin voitte olla varmoja, että niitä he myyvät. On lähtökohtaisesti väärin verottaa tällaisten instrumenttien tuottoja pääomatuloina; arpajaisvero olisi paljon soveltuvampi.

Vielä parikymmentä vuotta sitten lääkärit luulivat että mahalaukun ja pohjukaissuolen haavaumat johtuivat elintavoista kuten stressistä ja vääristä ruokailutottumuksista ja potilaita hoidettiin sen mukaisesti – eli siis väärin. Todellisuudessa vatsahaavan aiheuttaa helikobakteeri, jonka lapset saavat yleensä jo lapsena vanhemmiltaan syljen mukana. Sama leviämismekanismi on myös streptococcus mutansilla, joka aiheuttaa kariesta eli hammasmätää. Hyvää tarkoittavat, lastansa pussailevat tai samoja ruokailuvälineitä käyttävät vanhemmat siis tartuttavat lapsiinsa vakavia sairauksia.

Kreikan sana ”heliko” tarkoittaa muuten kierrettä tai spiraalia, joka sopiikin hyvin kuvaamaan eräiden euromaiden kansantalouksien tilaa. Sitä on liikkeellä.

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Kyllä se syyllinen löytyy

Television a-alkuisessa keskusteluohjelmassa rakentajien yhteenliittymän hallituksen jäsen kehui kotimaisen rakentamisen laatua. Haastattelija yritti painaa päälle kuin se kuuluisa yleinen syyttäjä muistuttaen tuoreista hometaloskandaaleista ja vettyneistä villoista yhdellä jos toisellakin rakennustyömaalla.

Haastattelijaa kompanneen asuntoministerin mukaan ammattiylpeyskin on kuulemma katoavaa kansanperinnettä. Lisäksi yhä suuremmissa määrin tapahtuva loputon ketjuttaminen on johtanut siihen, että mikäli alihankkijan alihankkijaa ei omista epärehellinen ketku, montussa on semmoinen töissä. Pimeästi, kuinkas muutenkaan.

Haastateltavan ja haastetun pokka piti, ja omakehu pysyi vähintäänkin riittävällä tasolla. Rakennusalan ongelmat ovat kuulemma marginaalisia suhteessa rakentamisen volyymiin. Tilastolliseksi faktaksi löytyi rakennuspampun oman yrityksen vuosittainen takuukorjausprosentti, joka oli niinkin alhainen kuin neljä promillea. Luku kuulosti uskomattomalta kunnes muutaman minuutin päästä paljastui, että rakennusalan yritykset olivat tuottaneet kyseisenä vuonna keskimäärin voittoa 1–3 prosenttia.

Epäilen, että haastateltava olisi ollut vähemmän rinta kaarella, mikäli olisi tajunnut, että edellisenä vuotena takuukorjauksiin, siis susituotannon paikkaamiseen, oli mennyt jopa 40 prosenttia vuoden voitoista. Tilaston, valeen ja emävaleen harmoninen suhde pätee tässä kyseenomaisessakin tapauksessa. Kyse on lähinnä siitä, miten haluaa lukuja tulkita.

Tietotekniikka, informaatiotekniikka, ohjelmistoala – rakkaalla lapsella on monta nimeä – on samalla tavalla käsityötä kuin rakentaminenkin. Vatupassin, vasaran ja naulaimen sijasta käytössä on kone, näyttö ja näppäimistö, mutta lopputulos on yhtä epäteollista kuin rakentamisessakin. Ei auta vaikka viljeltäisiin termejä ohjelmisto- ja rakennusteollisuus.

Molemmat ovat pohjimmiltaan ihmistyötä, ja siksi niin sanottu human error on ratkaisevassa roolissa lopputuloksen kannalta. Siinä missä robotti paukuttaa erehtymättä tuhansia muovikippoja per tunti, yksinkertaisinkin ohjelmisto tai leikkimökki vaatii työmiehensä. Sitä ei elektroninen kone sarjatyönä koodaa tai pystytä.

Pikainen etsintä verkossa ei paljastanut, paljonko kotimaisella ohjelmistoalalla uppoaa takuukorjauksiin. Todennäköisesti kuitenkin vähemmän kuin 40 prosenttia vuosivoitosta. Siinä missä vettynyt eristys tai savelle valettu sokkeli on helppo todeta ihan jo silmämääräisesti, ohjelmistoissa ei näe pintaa syvemmälle. Ajoittainen sininen kuolon ruutu kertoo korkeintaan, että jokin meni vikaan. Ohjelmistotuotannossa voi aina dilbertmäisesti syyttää alla olevaa alustaa – ”Mikkisoftan vika tämäkin.”

Windows-alustan syyllistäminen lienee globaalisti yleisin tekosyy oman tuotteen tai palvelun laaduttomuuteen tai toimimattomuuteen. Vastuusta on helppo luistella, kun on valmiiksi vihattu jenkkitaho jota syyttää. Loput ongelmat kuittaa vähintäänkin riittävä lisenssisopimus, jonka puitteissa takuukorjaukseksi riittää hieman toimivamman version toimittaminen. Sitten kun siltä tuntuu.

Onko ohjelmistotuotteen ostaja esimerkiksi talonostajaa heikommassa asemassa? Ei, koska lähes aina voi valita toisin. Siinä missä jannekatajamaisesti joutuu tahkoamaan hometalokäräjiä ylintä oikeusastetta myöten kaupan purkamiseksi, pommiksi osoittautunut crm vaihtuu viimeistään sopimuskauden lopulla melko kivuttomasti uuteen. Mikäli sattuu omistamaan oikeudet omaan dataansa, ja sen importoimiseksi löytyy rajapinta muualle kuin bittien taivaaseen.

Kapitalistinen kilpailu tekee tehtävänsä, ja huonot tarjoajat siivoutuvat pois markkinoilta, ainakin ohjelmistoalalla. Paitsi jos on satuttu pääsemään monopoliasemaan käyttöjärjestelmäpuolella.

Onneksi on joku, jota syyttää jatkossakin.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Suomi tarvitsee lisää tikkoja ja rovioita

Nokian julkistettua uuden strategiansa it-alan ekosysteemit ovat jälleen ajankohtaisia. Ekosysteemit nousivat puheisiin 1980-luvulla siirryttäessä keskuskoneista hajautettuun tietojenkäsittelyyn. Siirryttiin omista arvoketjuista arvoverkostoihin.

Kullakin toimittajalla oli omat prosessorit, käyttöjärjestelmät, tietokannat, tallennuslaitteet, jopa sovellukset. Unixin tullessa mukaan kuvioihin siirryttiin avoimiin järjestelmiin. Kokonaisuus rakennettiin eri toimittajien osista, ja toimittajat rakensivat avoimia yhteensopivia ekosysteemejä.

Luoko Nokia yhdessä Microsoftin kanssa voittavan ekosysteemin? Tämä on monen mielestä suomalaisen ict-osaamisen kohtalonkysymys. Itse uskon Nokiaan. Suuressa murroksessa on tehtävä radikaaleja strategiamuutoksia. Pään lyöminen seinään ei auta. On muututtava.

Aiemminkin tietotekniikkatoimijat ovat joutuneet muokkaamaan radikaalisti strategioitaan. Toiset onnistuivat, toiset epäonnistuivat. Vuonna 1986 Sperry ja Burroughs muodostivat Unisysin. Tästä kahden dinosauruksen liitosta syntyi maailman toiseksi suurin: 10,5 miljardin dollarin yritys. Unisysin tavoitteena oli kasvaa IBM:ää suuremmaksi parissa vuodessa. Se epäonnistui. Yritys on edelleen olemassa kansainvälisenä palveluyhtiönä, mutta sen liikevaihto oli vuonna 2010 neljä miljardia ja markkina-arvo 1,3 miljardia dollaria.

Hienosti 25 vuoden takaisista tietotekniikkayrityksistä ovat pärjänneet IBM ja HP. HP:n liikevaihto on 130 miljardia ja markkina-arvo Unisysiin verrattuna 60-kertainen. IBM:n liikevaihto on 100 miljardia ja markkina-arvo 150-kertainen Unisysiin verrattuna.

Tuo 1980-luvulla syntynyt avoin ekosysteemi sai aikaan voimakkaita muutoksia. Kartalta hävisi koko liuta tietokonetoimittajia: Compaq, Data General, Digital, Honeywell, ICL, Nixdorf, Tandem, Wang... Viimeisimpänä kartalta katosi Sun Microsystems, jonka Oracle osti.

Toisaalta monoliittisten, kaiken kattavien vertikaalitoimijoiden hävitessä uusi ekosysteemi loi kasvualustan oman lokeronsa löytäneille nousijoille. Näitä olivat esimerkiksi Cisco (verkot), EMC (tallennus), Intel (prosessorit), Microsoft (käyttöjärjestelmä), Oracle (tietokannat) ja SAP (sovellukset). Muutosvoima oli järjestelmien avoimuus ja yhteensopivuus.

Tänä päivänä usein todetaan, että Googlen Android edustaa avointa alustaa ja Nokian Symbian suljettua. Onko Nokian tie Unisysin vai IBM:n tie?

Miten tahansa Nokialle käykään, ekosysteemien uusi tuleminen ja menossa oleva murros, sosiaalinen media, sovelluskännyköiden ja -tablettien voittokulku ja pilvipalvelut, ovat mielestäni iso mahdollisuus suomalaiselle ict-teollisuudelle.

Suomalaisten ohjelmistotalojen suurin haaste maailmanvalloituksessa on ollut globaalin myyntiorganisaation ja markkinoinnin rakentaminen. Se on erittäin kallista ja erityisesti rekrytointi on tuntemattomalle pohjoiseurooppalaiselle toimijalle vaikeaa. Toki onnistujiakin on, kuten Basware, F-Secure ja Tekla.

Uusi älypuhelinten ja tablettien ekosysteemi, ekosysteemi 2.0, tuo uusia mahdollisuuksia suomalaisille. Sovelluskaupat, kuten Android Market, Apple Store, Microsoft Marketplace ja Nokia Ovi muuttavat myynnin ja markkinoinnin strategiat. Enää ei tarvitse rakentaa globaalia myynti- ja markkinointikoneistoa, vaan parhaat tuotteet saavat mahdollisuuden menestyä.

Sosiaalisen median kautta tapahtuva markkinointi ja sovelluskauppapaikat mahdollistavat toiminnan ilman globaalia paikallaoloa. Innovatiivisuus ja laatu nousevat aidoiksi kilpailutekijöiksi – vihdoinkin. Rovion Angry Birds on tästä oiva esimerkki.

Suomen ict-menestys syntyy pienistä puroista. Ei tule uutta Nokiaa, mutta tulee paljon uusia innovatiivisia yrityksiä. Tietotekniikkaliitto halusi omalta osaltaan viestiä muutoksen suuntaa nimeämällä vuoden tietotekniikkavaikuttajaksi sarjayrittäjä Taneli Tikan sekä vuoden tuotteeksi Rovion Angry Birdin.

Nokian ekosysteemi on yksi, mutta paljon muitakin mahdollisuuksia avautuu. Niiden hyödyntämiseen Suomi tarvitsee lisää tikkoja ja rovioita.

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton hallituksen puheenjohtaja ja Suomen Ciscon toimitusjohtaja.

Kolumni

Sexual harassment -koulutusta

Olin töissä amerikkalaisessa ohjelmistoalan yrityksessä. Eräänä päivänä mailiini tipahti kutsu osallistua Sexual Harassment -aiheiseen koulutukseen Englannissa. Kvartaali lähestyi loppuaan, ja niin esimieheni kuin minäkin priorisoimme myyntitavoitteiden saavuttamista ja mielellään ylittämistäkin. En siis ilmoittautunut.

Sain myöhemmin soiton firman Hirveetä Ruoskintaa -osastolta, ja minulle huomautettiin saamattomuudestani asiassa. Totesin, että osaan jo tuollaisen häirinnän, enkä katsonut lisäopin olevan itselleni suuremmaksi hyödyksi. Yhdysvaltalaista alkuperää oleva HR-päällikkö totesi kuivasti, että tämä ei ollut vitsailun paikka, ja jos haluan jatkuvuutta työsuhteeseeni, niin olisi syytä ilmaantua kurssikartanoon sovittuna aikana.

Erästä pääjohtajaa lainatakseni, ”yritin olla hauska, mutta epäonnistuin”.

Työnantajani oli tunnettu liberaalista suhtautumisestaan seksuaalivähemmistöihin, ja oli ensimmäisenä Nasdaq-yhtiönä ulottanut yrityksen normaalisti perheenjäsenille kustantaman terveydenhuollon koskemaan myös työntekijän kanssa parisuhteessa eläviä, samaa sukupuolta olevia henkilöitä.

Jonkun verran porua oli aiheuttanut se, että firman kustantama terveydenhuolto ei koskenut eri sukupuolta olevia avoliittolaisia, mutta asia oli vaiettu kuoliaaksi.

Amerikkalaisen alan kouluttajan pitämä kurssi alkoi hieman hämmentyneissä merkeissä, kun vaihdoimme poskisuudelmia naispuolisten kollegoidemme kanssa (kerran molemmille poskille). MIT:n lähellä sijaitsevassa pääkonttorissamme oli nimittäin juuri kielletty ovien avaaminen naisille, koska se voitiin tulkita seksuaaliseksi ahdisteluksi. Päällysvaatteita ei myöskään saanut auttaa päälle eikä pois; tällaiset tavat olivat kouluttajamme mielestä aivan liian vihjailevia.

Kurssille osallistuneet naispuoliset, Keski- ja Etelä-Euroopasta kotoisin olevat johtajat ilmoittivat pitävänsä uusia sääntöjä hyvin epäkohteliaina ja huonon käytöksen olevan esteen uralla etenemiseen – ainakin heidän yksiköissään.

Muistelin itsekseni edellisenä vuonna Rovaniemellä pidettyä kick-offia, jonka aikana tanskalaiset seurueen naiset tunkeutuivat miesten saunavuorolle, ja ruotsalaiset Robban ja Anita (nimet muutettu) bylsivät estottomasti Kammin eteisessä saaden havuista lukuisia pieniä haavaumia selkiinsä. Niissä oli varmaan kotona selittelemistä.

Pääsimme kurssin aikana kuitenkin siihen tulokseen, että omaa harkintaa sai tässäkin asiassa käyttää. Yksinkertaiseksi ohjeeksi muodostui se, että yrityksen velvollisuus on estää seksuaalista ei-toivottua lähestymistä suosivan ilmapiirin muodostuminen sekä puuttua väärinkäytöksiin nopeasti.

Parin kuukauden kuluttua jouduin antamaan eräälle naispuoliselle työntekijällemme kirjallisen huomautuksen rivosta kielenkäytöstä, poistamaan erään norjalaisen julkihomon asiantuntijamme työhuoneesta kromatun dildon (”asiakkaat ihmettelevät”) ja hänen naispuolisen kollegansa poikakalenterin sekä kertomaan eräälle pariskunnalle, että yritys ei puutu siihen, että ruokatunnilla ajetaan Otaniemeen syrjäiselle parkkipaikalle harrastamaan seksiä, mutta a) siitä ei makseta kilometrikorvausta ja b) ruokatuntia ei saa tällä perusteella venyttää. Wham Bam, thank You Ma’m, mutta myyntitavoitteet on saavutettava.

Seuraavassa työpaikassani erotimme erään perhekalleuksiaan autossa naispuoliselle kollegalleen (toistuvasti) esitelleen miesjohtajan. Hieman tämän jälkeen oli seksikuulustelujen aiheena erään mieskoodarin väitteet siitä, että hänen naispuolinen esimiehensä (vaikeita nämä sukupuoliroolit) vaati häneltä tietokannan parsimisen lisäksi hieman henkilökohtaisempiakin palveluja. Ongelma ratkesi miehen kieltäydyttyä asiaa koskevan kirjallisen lausunnon allekirjoittamisesta.

Asiallinen, intohimoton keskustelu aiheesta on luultavasti mahdotonta, ja tästäkin kolumnista joku ottaa varmasti herneen, esimerkiksi nenäänsä.

Yhteenvetona voisi kuitenkin todeta, että ennalta ehkäisevät toimenpiteet ovat näissäkin puuhissa hyvin suositeltavia!

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Ketkä ovat johtajapörssin kärjessä 2020?

Oman elämäni ja markkinoiden muutoksen myötä ajatukseni ovat kulkeutuneet arvioimaan tulevia vuosikymmeniä. Suomalaisen verojärjestelmän kanta-asiakkaana olen miettinyt, mikä bisnes kannattaa tai on olemassa vuonna 2020. Yksilönä ja johtajana taas mietin, mitä minun on esimiehenä ja tiimin vetäjänä tehtävä toisin.

Ensin täytyy listata asiat, jotka olen johtajuudessa munannut, ja joista täytyy päästä nopeasti eroon. Sitten on asioita, joille on kova kysyntä, ja joita täytyy vahvistaa entisestään.

Olen valmis lyömään vetoa, että vuoden 2020 johtajapörssin kärkinimet ovat osanneet yhdistää kolme asiaa: kehittyvien markkinoiden kasvun, uuden PlayStation-sukupolven osaajien valmentamisen sekä Euroopan aidosti yhdentyneet sisämarkkinat.

Suomalaisten yritysten kasvu- ja kilpailukyky nojaavat viimeinen sammuttaa valot -taktiikkaan. Me luotamme selviävämme, kunhan liiketoiminta Kehä Kolmosen sisällä on hoidettu hyvin. Myymme palveluita ja tuotteita toisillemme ja malliksi hieman naapureillekin. Sitten keräämme lisää veroja hyvinvointiyhteiskuntaa varten.

Yksikään suomalainen yritysjohtaja tuskin luottaa tähän vuonna 2020. Ainoa tapa pärjätä on mennä sinne, minne kiekko on menossa. Suomesta katsottuna se menee seuraavaksi Venäjälle ja Eurooppaan sekä heti perään Kiinaan.

Vaikka olemme tippuneet telekommunikaation kärkipallilta, meillä on vielä puolueettomuutemme ja konstailematon liike-elämän kulttuurimme. Sen varaan voimme rakentaa, kunhan me johtajat ymmärrämme näitä markkinoita paremmin. Tätä duunia ei voi jättää investointipankkiireille ja konsulenteille.

Organisaatioidemme valmentamisessa aidosti kansainväliseen elämään meillä on edessämme valtava työ. Kansainvälisiä läpimurtoja on häpeällisen vähän, vaikka suomalaiset matkustavat ja puhuvat kieliä enemmän kuin koskaan.

Johtaminen kokee suuria muutoksia seuraavan kymmenen vuoden aikana. Parhaat yritykset ovat muuttuneet verkostoiksi, eikä perinteinen teollinen johtajuusmalli enää toimi. Toimitusjohtajien on veivattava itsensä alas verkoston huipulta sen keskelle. Tämän on näyttävä muuallakin kuin pehmeissä, intranetteihin videoiduissa arvojulistuksissa.

Vuoden 1985 jälkeen syntyneen PlayStation-sukupolven jäsenet arvioivat esimiehiään ja yrityksiään avoimesti sosiaalisessa mediassa. Vielä tänään näille rikkureille voi antaa potkut, mutta vuonna 2020 se on vaikeampaa, kun kaikille ei voi antaa kenkää. On siis muutettava omaa toimintatapaa ja kulttuuria.

Nuorten aikuisten kyvystä toimia kansainvälisissä verkostoissa ei tarvitse olla huolissaan. He pelasivat verkkopelejä 140 kansallisuuden keskellä jo silloin, kun me fossiilit harkitsimme ensimmäisten blogiemme kirjoittamista vuonna 2005.

Vuonna 2020 kaikkien palveluiden ja yritysten on toimittava ikään kuin maarajoja ei olisi. Pienikin yritys voi toimia Euroopan laajuisella markkina-alueella uuden teknologian ja palveluinnovaatioiden avulla.

Suomellakin on puolellaan pienuuden etu – pieni, hyvin koulutettu ja hyvin ajassa kiinni oleva jengi. Pakon edessä se kykenee vaikka mihin. Turha vaatimattomuus on syntimme, ja se näkyy markkinointi- ja myyntikyvyn heikkoutena.

On turha pohtia keinoja saada härmäläiset ja svedut toimimaan tehokkaammin yhdessä tai miettiä, että uskaltaisikohan sitä rakentaa liiketoimintaa Venäjälle. Meidän kaikkien on saatava yrityksemme kasvamaan. Ilman sitä ja uutta johtajuutta valot sammuvat jo reilusti ennen vuotta 2020.

Syy miksi kirjoitan tämän mielipiteeni juuri Tietoviikossa on yksinkertainen. Selvitäksemme vuodesta 2020 meidän täytyy hyödyntää ja implementoida teknologiaa entistä nopeammin aiemmin mainitun kolmen kohdan agendan mukaisesti. Sanassa tietohallintojohtaja paino täytyy ehdottomasti siirtää kolmelle viimeiselle tavulle.

Tästäkin huolimatta ja juuri siitä syystä: veljet, sisaret, nyt ylös nuhruisista poteroista. No fear.

Kirjoittaja on tehnyt pitkän uran it-alalla, mm. Tiedon kansainvälisten toimintojen johtajana. Tällä hetkellä hän vetää johtamisen perusteisiin paneutuvaa hyväntekeväisyyshanketta, www.nofear-community.com.

Kolumni

Projektia pitää ohjata vakavissaan

Jyväskylän yliopisto on rakentanut Tietotekniikan liiton kanssa tietohallintojohtamisen suuntautumisvaihtoehdon kauppatieteiden maisterin tutkintoon. Olen juuri konvertoimassa omaa MBA-tutkintoani kauppatieteiden maisterin tutkinnoksi ja siksi osallistuin Tomi Dahlbergin vetämälle informaatioteknologian strategisen johtamisen kurssille. Erityisellä kiinnostuksella tutustuin projektihallintaan liittyviin akateemisiin tutkimuksiin.

Yllätyksekseni projektiosaamista ei katsota ict-toimialan erityis- tai ydinosaamiseksi. Projektiosaamisen nimittäin pitäisi olla kaikilla aloilla yleistä perusosaamista.

Projektihallintoa ja -työtapoja painotetaan tietohallinnon alan ohjeistoissa Cobitissa ja Itilissä. Sitä varten on myös omia ohjeistojaan, esimerkiksi Prince2 (projects in controlled environments) ja oma dokumentoitu tietämysalueensa Pmbok (project management body of knowledge).

Ohjelmistokehityksen asiantuntijoiden yhdistyksellä Sytykkeellä on asiaan erikoistunut osaamisyhteisö ja vieläpä löytyy ihan projektitoimintaan erikoistunut yhdistyksensä. Lisäksi kansainvälinen projektinhallintayhdistys IPMA ja projektinhallinnan instituutti PMI sertifioivat kilvan päteviä projektipäälliköitä.

Yrityksissä on usein olemassa projektitoimisto tietohallinnon ja liiketoiminnan kehittämisen tukena. Ne noudattavat jonkinlaisia hyvä tapoja ja saattavat esimerkiksi käyttää projektien raportoinnissa ja ohjauksessa liikennevaloja. Vaikka värien merkitys tiedetään, saattaa värien itsensä arpominen olla enemmän tai vähemmän hakuammuntaa.

Pahimmillaan värit perustuvat matemaattiseen kaavaan, jonka takana on kuitenkin ihan täyttä huuhaata. Täten luodaan johdolle vaarallinen harhakuva, että asiat olisivat hallinnassa.

Tietohallinnon ja liiketoiminnan yhteistyön tulokset ovat parhaimmillaan ja huonoimmillaan silloin, kun it kehittyy palvelemaan liiketoiminnan tarpeita. Erona on se, kuinka hyvin organisaatio pystyy hoitamaan projektinsa annetuissa puitteissa eli aikataulussa ja sovituilla resursseilla.

Jos tietohallinto seuraa liiketoiminnan tarpeita, mutta arkkitehtuureista ja projektityötavoista ei pidetä huolta, on siitä hyvin pitkä matka hallittuun toimintaan, jossa liiketoiminta saa aidosti hyötyä tietotekniikasta. Tie menestyksekkääseen liiketoimintaa tukevaan tietohallintoon kulkee hallittujen projektien kautta.

Joskus minusta tuntuu, että asiat osataan kyllä, mutta niitä ei viitsitä miettiä. Miettiminen kun on työlästä ja herättää vaikeita kysymyksiä. On mukavampaa lillutella turrassa tyytyväisyyden tilassa, kun projektit kelluvat ja ajelehtivat eteenpäin, kun ei tarvitse heti huolestua. Eivätkä projektitkaan sitten kuitenkaan pysy aikataulussa, mutta eivät ole pysyneet ennenkään.

Asiaa korjatakseni olen luonut projektien onnistumisen arvioinnin menetelmän, jonka avulla voi analysoida organisaation projektityökykyä monilta eri näkökulmilta ja sitä kautta muodostaa kattavan kuvan organisaation projektikyvykkyyden kypsyystasosta.

Tulos on usein yllättävä: perusasioiden laittaminen kuntoon kannattaa! Projektin tavoitteen pitää olla kirkas. Visio lopputuloksesta pitää jakaa kaikkien osallisten kanssa. Työn seurannan on oltava jatkuvaa ja läpinäkyvää. Projektin riskien sekä muutosten on oltava hallittuja ihan samalla lailla kuin minkä tahansa projektin alkuperäisenkin tehtävänkin.

Jos projekti on tärkeä – ja miksipäs se ei olisi, kun se on kerran käynnistetty – pitää sitä ohjata vakavissaan eikä vain olla ohjaavinaan!

Kirjoittaja on Tietotekniikan Liiton hallituksen jäsen, Alter Chiefin toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Otatko sen vakavasti?

Iisalmelainen nautintoaineyritys Olvi kiteytti takavuosina ytimekkäästi elämän tosiasiat, tai ainakin kaljankiskonnan, lauseeseen: Älä ota sitä vakavasti.

Kun kuunteli tarpeeksi mainosjingleä, niin viimeistään kesän lopulla uskoi, että Teuvoon uskominen vie hindumaista nirvanaa kohden. Teuvo ei saarnannut, mutta riimitteli laulamalla, miten voi välttää perisuomalaiseen synkkyyteen vaipumisen.

Suomen ylin poliisiviranomainen ei ole nimeltään Teuvo vaan Mikko. Häntä ei voi pitää Neuvo-Teuvon hilpeänä velipuolena vakavan perusvireensä vuoksi. Viime aikoina Mikko Paaterolla on ollut omat näkemyksensä siitä, miten vakavasti ottaa mielipiteiden esittäminen internetissä.

Mielipide tässä yhteydessä tarkoittaa esimerkiksi sitä, kun känninen saunoja esittää löylysession päätteeksi vakaan toiveen harjoittaa lallimaista pikaoikeutta, ja hakkauttaa maahanmuuttoministeriltä pään harteilta.

Mikko P on sitä mieltä, että nettiuhkauksiin liittyvää lainsäädäntöä olisi hyvä tarkistaa. Edellinen versio kun on siltä ajalta, jolloin isoisä rompun osti. Toisin sanoen world wide web ei ollut edes pilkkeenä Sir Tim Berners-Leen silmäkulmassa, kun laadittiin lainsäädäntöä vastaamaan maailmanlaajuista sähköistä tiedonvälityskanavaa. Jää kuulemma nykyisen lain puitteissa rikollinen tuomitsematta.

Teuvomaisemmin asioihin suhtautuva kansanosa on sitä mieltä, että laadullisesti huoltoaseman vessanseinää vastaava nettikirjoittelu on sisällöstään huolimatta harmitonta. Vakavamielisen on parempi kasvattaa paksumpi nahka ja opettaa läheisiään etsimättä itseään koskevaa informaatiota.

Ei sitä nyt kannata ottaa vakavasti, jos hieman netissä kovistellaan. Get use to it, itkupilli. Kohteeksi joutuneen seksuaalivähemmistöön kuuluvan Teuvon on parempi suhtautua sähköiseen tarjoukseen heteroksi nuijinnasta mieluusti hymyhuulin huumorina. Pojat ovat poikia, ja ei se sähköinen haukku haavaa tee.

Hieman korkeampaa nettikipukynnystä voikin toivottaa politiikoille, kolmannen luokan BB-kisaajille ja muille wannabe-julkimoille, jotka muutenkin toitottavat Seiskan sivuilla oman elämänsä ihmeellisyyttä. Jos haluaa pysyä julkisuudessa kynsin, hampain ja silikonirinnoin, on parempi muistaa siihen sisältyvät lieveilmiöt.

Valitettavasti nettiurpojen mielipiteet eivät jää julkisuuden henkilöihin, vaan osansa saavat se 8A-luokan lyhyt ja lihava tyttö, kierosilmäinen ammattikoululainen ja toistaitoisena pidetty työkaveri. Huonot tavat, uhkailu, kiusaaminen ja syyttäminen näyttävät kuuluvan netin sananvapauden piiriin.

Ne, joita ei netissä kiusata joukolla, ovat sitä mieltä, että sähköisessä ympäristössä sananvapautta eivät koske maalliset lait. Mieli muuttuu kuitenkin kovasti, jos itse tai joku läheinen, joutuu kohteeksi. Sananvapauden taistelija pahoittaa kovasti mielensä, kun hänelle toivotaan pikaista, mutta samaan aikaan pitkällistä ja kivuliasta maallisen vaelluksen päätöstä.

On vaikea nähdä, että Hesarin paperiselle mielipidepalstalle painettu kehotus välittömään väkivaltaan kulloinkin kohteeksi otettua yksilöä kohtaan otettaisiin iloisena ja leikikkäänä kokkapuheena ja sananvapautena. Siinä jaettaisiin vastaavalle päätoimittajalle päiväsakko, jos toinenkin – korkeinta oikeutta myöten.

Siinä on se netin ja oikeasti painetun sanan pieni ero. Se kannattaa ottaa vakavasti.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.

Kolumni

Huhuu - onko joku verkkokokouksessa?

Onkohan kukaan miettinyt, kuinka turhauttavaksi kokouksiin osallistuminen voi lopulta muuttua. Joskus menneessä nuoruudessani luulin, ettei sen pahempaa kokousta voi ollakaan, kuin teiniliiton kukkopoikien keskinäinen pörhistely ja nokittelu oman kotkotuksensa innoittamana. Ne olivat muistini mukaan tuntikausia kestäviä kokouksia, joissa vuoron perään siteerattiin Schopenhaueria ja luettiin ääneen liiton sääntöjä.

Niihin ei onneksi ole ollut paluuta mutta tekniikan kehittyessä on päästy aivan uusiin korkeuksiin sillä käyrällä, jonka alareunassa on ”ei voisi vähempää kiinnostaa” ja loppupäässä on adrenaliinin ja kohonneen veranpaineen tajunnan räjäyttävä cocktail.

Kakkosvaiheen kokouksissa seitsemäntoista henkeä piirteli tulostettuihin kokousmateriaaleihin kukkasia, neliöitä ja pieniä suloisia pörröeläimiä. 1990-luvulla saattoi myös pelata nokialaisella mato-peliä tai lähetellä tekstareita. Samassa kokoustilassa yksi onneton sitten esitteli samaista kokousmateriaalia kuolemattomin ’ööö, tota, tässä nyt niinku olisi näitä vertailulukuja, jotka, totanoin, ovat varmaan kaikille ihan selviä elikkä ymmärrettäviä’ -lausahduksin.

Nyt meillä on menossa verkkokokousten monimuotoinen aika.

Siinä on konsepti, jossa on saatu yhdistettyä asioita, joita ei ennen ole pystytty kokouksissa lainkaan tukemaan.

Verkkokokousten kulku tuntuu seuraavan aika tavalla samaa kaavaa. Kokouksen alkuhetkestä noin +/- kymmenen minuutin sisällä kokoukseen kutsutut ovat kirjautuneet kokoukseen. Tosin kaikki ovat pääsääntöisesti ihan hiljaa, paitsi ne kaksi, jotka keskustelevat siitä, mitä tässä kokouksessa pitäisi keskustella vai pitikö keskustella mistään.

Alkulämmittelyn jälkeen ryhdytään käsittelemään jotakin päivänpolttavaa aihetta, josta asiantuntija antaa lyhyen selityksen. Selityksen päätyttyä tai kestäessä kaksi tai kolme muuta asiantuntijaa alkaa puhua yhteen ääneen, kukin omasta näkökulmastaan asiaa valottaen ja esittäen kysymyksiä muille asiantuntijoille. Tämän reippaan mielipiteenvaihdon aikana muut kokouksen osallistujat suoriutuvat vaihtelevasti seuraavista rooleista, kukin vuorollaan parhaan taitonsa mukaan:

a) hengittävät raskaasti mikrofoniin, jonka joku on jättänyt auki ja sijoittanut mahdollisimman lähelle nenää. Vaihtoehtoisesti voi kirjoitella sähköposteja, krahnuttaa partaa, naksutella kuivamustekynää tai rummuttaa pöytää kuvitteellisen reggaen tahtiin

b) tekevät oikeita töitä sellaisella intensiteetillä, ettei mikään ulkopuolinen läpäise tajuntaa. Koska mikrofoni on kiinni, heidän ahkeruutensa ei häiritse muita, mutta yhteyden ottaminen tällaiseen yksinäiseen planeettaan on haastavaa: ’Hei Mikko, huhuu, miten se sekundäärinen dominantti menikään? Mikko hei!’

c) ilmoittautuvat uudelleen ja taas uudelleen verkkokokoukseen, koska käytössä olevat sankakuulokkeet ja muut härpäkkeet eivät satu toimimaan luotettavasti, ja yhteys katkeilee omia aikojaan.

d) unelmoivat kesästä, Ryan Reynoldsista, pienestä punaisesta tuvasta tai vapautumisesta olevaisuuden pyörästä.

e) pyrkivät osallistumaan sen asian käsittelyyn, joka jo äsken käsiteltiin tai kommentoivat ennakoivasti sen asian käsittelyä, joka on vasta seuraavaksi tulossa.

Noin puolen tunnin välein vaihdetaan luontevasti toinen toistensa päälle puhujia, ja vapautuneet äänessäolijat ottavat jonkun vaitonaisista rooleista omakseen. Ja näin sitten jatketaan, kunnes kokousoperaattori kertoo kauniisti englantia painottaen, että varattu aika on loppumassa. Puhetta tosin jatketaan vielä yhden vuoroparin verran.

Tietysti on kursseja, joilla verkkokokouskäytäntöjä opetetaan, mutta niin on autokoulujakin, ja silti suojatien eteen pysähtynyt pakettiauto ohitetaan surutta. Ja hyviä tapoja on opetettu satoja vuosia, eikä se hullujen päivien muovikassi siitä bussinpenkiltä siirry syliin edelleenkään.

Tietynlaisella vavistuksella odottelen sitä seuraavaa tasoa, joka palavereissa saavutetaan, seuraava villitys kun voi olla edellisiä paljonkin pahempi.

Kirjoittaja on Tiedon asiantuntija.

Kolumni

Miten sikoja saa terhometsään laskea

Päivityksiä tulvii netin kautta viikoittain, joskus useamminkin. Minulta odotetaan kannanottoja erilaisten java-, flash-, windows-, pdf- ja ties minkä asian päivittämiseen.

Myös pelikonsolini haluaa päivitellä sädehtien sinistä, salaperäisesti sykkivää valoaan syysiltaa elävöittäen. Joissakin päivityksissä on kyse lisenssiehtojen muuttamisesta, yleiseen elämänkokemukseen perustuen luultavasti myyjälle edullisempaan suuntaan.

Microsoftin ja kumppaneiden ohella elämäämme säätelee muutama tuhat sivua Suomen lainsäädäntöä, jonka päivityksistä on tälläkin vaalikaudella käyty vilkasta keskustelua.

Wanhassa tavarassa, kuten Windows XP:ssä, on kuitenkin tunnearvonsa, jonka takia siitä on niin vaikea luopua. Varmaankin juuri tunnearvon vuoksi on edelleen voimassa vuodelta 1734 peräisin oleva rakennuskaari, joka säätää, että:

"Jokaisessa talossa pitää olla humalisto, ja istuttakoon talonpoika joka vuosi hyviä juuria neljänkymmenen salon varalle, kunnes näitä tulee kaksisataa kokonaiseen taloon. Joka ei sitä tee, vetäköön sakkoa kultakin vuodelta talarin, ja istuttakoon kuitenkin niinkuin on sanottu, jollei havaita, että humalistoa ei voi siihen istuttaa taikka siinä voimassa pitää."

Tähän istuttamattomuusrikokseen tunnustan syyllistyneeni, vuosittain.

Äksyjen koirien omistajia ohjataan lain voimalla seuraavasti: ”Jos koira tahi muu eläin raivostuu, salvatkoon omistaja sen heti sisälle taikka tappakoon, tiedon siitä saatuansa. Jos hän ei sitä tee, vetäköön sakkoa kymmenen talaria.”

Talari tarkoitti aikoinaan yhtä kuparikiloa. Nykyisillä kuparin hinnoilla kilo maksaisi noin 11 euroa, joten huonotapaisen eläimen välinpitämättömälle omistajalle lankeaisi 110 euron suuruinen sakko kutakin raivostumista kohden.

Myös ihmisiltä edellytetään asiallista käytöstä, ainakin esivallan läsnä ollessa:

”Jos joku Keisarin ja Suuriruhtinaan käskynhaltijan edessä kohtelee vastapuoltansa siivottomilla tahi pilkallisilla sanoilla, taikka meluaa tahi kiroilee, Keisarin ja Suuriruhtinaan käskynhaltijalla on valta tuomita hänet enintään sadan markan sakkoon. Jos rikos on vaikeampaa laatua; on se tuomarin haltuun annettava.”

Vastoin yleisiä uskomuksia kirkosta eroaminen ei vapautakaan kaikista seurakunnan kuluista, koska:

”Kaikki pitäjässä asuvaiset ovat velvolliset rakentamaan ja kunnossa pitämään kirkkoa ja mitä siihen kuuluu, niinkuin kellotapulia, kirkonaitaa, pitäjäntupaa ja vaivaistupaa. Rakennusaineet, ajot ja muut kulut suoritetaan näihin taloluvun mukaan ja päivätyöt ruokakunnittain.”

Tästä työvelvollisuudesta ei kannata luistaa, sillä:

”Jos kihlakunnan tahi pitäjän miehiä on käsketty näihin yleisiin rakennustöihin ja joku jääpi tulematta; vetäköön sakkoa miehen päivätyöstä talarin ja juhdan päivätyöstä kaksi sen vertaa. Jos rakentaminen jonkun niskoittelemisen tähden seisahtuu, vetäköön hän sakkoa kolme talaria ja tehköön kuitenkin päivätyönsä.”

Uskon, että tätä lakia tullaan tasa-arvovaltuutetun kommenttien vuoksi päivittämään siten, että työvelvollisuus koskisi myös naisia – ja kirkolliskokouksen päätöksellä myös sukupuolisia vähemmistöjä.

Viisaat lainsäätäjämme havaitsivat jo 1920-luvulla tuulivoiman potentiaalin ja loivat parikin lakia, joiden mukaan tuulivoimalan saa rakentaa melkeinpä mihin vaan!

”Jos sellaista sähkölaitosta varten, jolla on yleisehkö merkitys, tarvitaan toisen kiinteistöä, voidaan maan omistaja tai haltija, noudattamalla, mitä kiinteän omaisuuden pakkolunastuksesta yleiseen tarpeeseen on säädetty, velvoittaa täydestä korvauksesta luopumaan tarkoitukseen tarvittavasta maa-alueesta tai alistumaan käyttöoikeutensa rajoittamiseen.”

sekä

”tuulimyllyä älköön maalla ilman naapurin lupaa sijoitettako viittätoista metriä lähemmäksi hänen maataan eikä myöskään kolmeakymmentä metriä lähemmäksi hänen puutarhaansa, pihamaataan, vuokratonttiaan tahi omalla maalla olevaa rakennustaan.”

Ehkäpä tulevaisuudessa löytyy käyttöä myös rakennuslain 12. luvulle, joka on kokonaisuudessaan omistettu sille ”Miten sikoja saa terhometsään laskea”.

Kirjoittaja on konsultti ja sijoittaja.

Kolumni

Tulevaisuuden tietohallintojohtajan työmaa

Tietohallinnon merkitystä ei aina ymmärretä. Tietohallintojohtajaa on perinteisesti pidetty outona lintuna, mystisenä it-guruna, jolle soitetaan kännykän tunnusnumeron unohtuessa tai sähköpostin jumiuduttua. Tietohallinto ja tietotekniikan tuottaminen sekoitetaan sujuvasti.

Tietotekniikan hyödyntämisen merkitys vain kasvaa sekä yrityksissä että julkisella sektorilla. Ei ole toimintoja, missä tietokone ei olisi mukana hyrräämässä ja elämää helpottamassa. Tietohallinnon tehtävä on liike- ja palvelutoiminnan kehittäminen hyödyntäen tietotekniikkaa, joka yhä useammin hankitaan ulkoa, parhailta osaajilta. Atk-ala on revennyt niin laajaksi kentäksi, ettei kukaan hallitse yksin kaikkea.

Laman iskiessä tietohallinto nousee kukoistukseen. Yritysmaailmassa tietohallintojohtajan rooli korostui 1990-luvun alussa, edellisen laman aikana. Yritysjohtajat oivalsivat, että konkurssilta pelastutaan tekniikkaan panostamalla ja sitä ohjatusti levittäen. Re-engineering, prosessien automatisointi ja itsepalvelun lisääminen olivat muoti-ilmiöitä. Sanojen takana piili välttämätön rationalisointi myös organisaatiossa.

Julkinen sektori joutui samaan pulaan tämän vuosisadan alussa. Tietohallinto huudettiin taas apuun, ja keinot ovat kuin yrityksissä vuosia aiemmin. Kipupisteet ovat muutoksen ja työpaikkojen menettämisen pelossa. Tietohallintojohtaja ei ole viraston pidetyin henkilö.

Tietohallintojohtaja tuntee koko yrityksen toiminnan. Tietohallinto on toiminto, joka kietoutuu kaikkiin prosesseihin. Joskus tuntuu, että tietohallintojohtaja ei vastaa mistään mutta toisaalta kaikesta. Häntä on helppo syyttää mokauksista, mutta bonusrahat valuvat operatiivisen johdon piikkiin. Tietohallinto koetaan tylsänä pakko-investoinnin kohteena, koska kustannussäästöt tulevat muualta, kohteena olevien prosessien toiminnasta.

Tietohallintojohtajan asema on vauhdilla muuttumassa ja selkiytymässä. Salatiede on katoamassa, ja tilannetta helpottaa se, että tehtäviin on alettu palkata myös sosiaalisia taitoja omaavia, jo elämää nähneitä konkareita. Hyvä ohjelmoija tai tekninen virtuoosi on harvoin heti hyvä johtaja.

Tietohallintoon syntyneet standardit ja koetut prosessit ovat suutarin lapsille sopivia kenkiä. Tietohallintojohtaja tuntee kaikki toimialat ja sektorit. Tulevassa kehitystyössä hänellä on keskeisin rooli liike- tai palvelutoiminnan kehittämisessä. Siksi hänellä pitää olla myös valtaa, ei vain suunnaton vastuu, kuten usein tänään.

Tarvitaanko omaa tietohallintojohtajaa? Hänen toimenkuvansa voi olla muutakin. Tietohallinto on niin tärkeä alue, että kehitysjohtajan titteli ei ole lainkaan harhaanjohtava. Hän on tulevaisuudessa suoraan ylimmän johtajan alainen ja mukana organisaation toiminnan ytimessä.

Tietohallinnonkin voi ulkoistaa. Se vaatii silloin tulevalta toimittajalta vankkaa ja pitkää sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin. Kuten ulkoistamisessa aina, vastuu on asiakkaan, ja se ei vapauta johtamisesta eikä toimintamallin hallinnasta ja muutoshallinnasta. Analyytikkojen mielestä ulkoinen tietohallinto onkin rajusti kasvava tulevaisuuden bisnes.

Tulevaisuuden tietojohtaja kulkee uljaasti porukan edellä. Tietohallintojohtaja ei ole tiukka teknikko. Tärkein ominaisuus on liiketoiminnan tuntemus ja kyky löytää verkostosta ja alaisista paras osaaminen kehityksen tueksi. Hänellä on laaja käsitys yrityksen kokonaisarkkitehtuurista, ja hän pitää siitä kiinni sekä kehittää sitä.

Hänellä on tehtävään astuessaan vahva alan kokemus. Hän on ehtinyt toimia vastuullisilla paikoilla it-toimittajan palveluksessa ja maistanut myös asiakkaan puolella vaativaa kehitysroolia.

Hän puhuu tietotekniikasta suomeksi eikä pelkää muutosvastarintaa. Hän kulkee rohkeasti porukkansa edellä olematta korskea. Hänelle voi puhua. Hän kuuntelee.

Hän on yhteistyökykyinen. Hän on pidetty organisaatiossaan, vaikka onkin vaativan projektijohtajan maineessa. Hän pitää toimittajana kiinni sopimuksista, mutta ennen kaikkea hän imee tekijät sisään yhteiseen kehitystyöhön. Hän ei kurista toimittajaa vaan on reilun tyypin maineessa. Julkisen puolen tietohallintojohtaja on sitoutunut vahvasti tulevan tietohallintoministerin strategiaan ja antaa panoksensa kansallisille tavoitteille.

Onko tulevaisuuden tietohallintojohtaja mies? Tulevaisuuden tietohallintojohtaja ymmärtää ihmisyyden päälle. Hänellä on työelämää tasapainottavat harrastukset, joille hän jättää runsaasti aikaa suoden alaisilleen saman mahdollisuuden. Vain joka toinen tulevaisuuden tietohallintojohtaja on mies.

Kirjoittaja on Sitran vanhempi neuvonantaja, jolla on 40 vuoden kokemus it-tehtävistä yrityksissä ja julkissektorilla.

Kolumni

Sosiaalinen media on ovipumppu 2.0

Sosiaalinen media on pop. Guruja piisaa niin ettei lavalle mahdu. Keskustelemaan nyt kaikki, elämä verkkoon. Ja niin, ketä muumia muistutat?

Sosiaalinen media ei ole tekniikkaa. Ihmisen käyttäytyminen on ennallaan. Kuten missä tahansa ryhmässä, sosiaalisessa mediassa kuunnellaan, tutustutaan ja jutellaan. Arvostetaan ja saadaan arvostusta.

Sosiaalinen media on piknik, jolle on vapaa pääsy. Joku tuo viltin, avaa viinipullon ja pyytää pari kaveria. Ohikulkijoita viitotaan mukaan, joku tulee, joku ei. Sana kiirii. Joku tuo lisää viiniä, joku kertoo hyviä juttuja.

Tekniikka on viltti. Mukaan pitää mahtua ja rei’istä on harmia. Mutta pointti ei ole tekniikka vaan sosiaalinen objekti: syy olla yhteydessä. Mikä tahansa asia, joka kiinnostaa riittävän paljon riittävän monia.

Piknikillä kiinnostaa ehkä tarjoilu tai seura. Verkossa kyse on sisällöstä: tiedosta, viihteestä, näkemyksistä.

Totuus on hakutuloksissa. Sosiaalista mediaa on helppo tölviä. Leikkikööt vaan mikaeljungnerit ja päivitelkööt statuksiaan, meillä tehdään töitä. Mitä joku söi lounaaksi, ei kuulkaa kiinnosta, pitäkää tunkkinne.

Toinen totuus on hakutuloksissa. Googlen voima on valtava, ja blogien sisältö nousee korkealle. Mainonnan slogan ei vakuuta, jos hakutulokset kertovat muuta. Kokeilepa hakea ”ravintola lehtovaara” – lähes viisi vuotta on kulunut, mutta verkko ei unohda.

Sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi kertoa mistä vain yrityksestä ja olla uskottavampi kuin yritys itse. Huimempi tarina, suurempi vaikutus. Kun kyseessä on tällainen valta, miksi höpistä statuksissa lounaista?

Kieltäminen on turhaa, eikä kovin viisasta. Työajan käyttö, työasemien yhtenäisyys ja tietoturvan riskit kelpaavat helposti perusteluksi kieltää koko lysti.

Käytön voi kieltää, olemassaoloa ei. Ihmisillä on taipumus hakeutua yhteyteen toistensa kanssa. Jos työkone ei taivu, palveluja käytetään omilla laitteilla. Estot eivät hidasta, kun taskussa on oma älypuhelin.

Tilaisuuden haistaneet yritykset unohtavat kiellot, kertovat itsestään ja hyödyntävät henkilöstönsä yhteyksiä. Suoraposti tyssää kieltoihin ja mainokset ohitetaan, mutta kiinnostava sisältö houkuttelee.

Twitterin avulla voi yhdistää asiakaspalvelun ja markkinoinnin. Kun lentoyhtiö JetBlue palvelee asiakasta, prosessin näkee 1,6 miljoonaa seuraajaa. Avoimuus teki palvelusta ennennäkemättömän kilpailuedun.

Business intelligence ja arjen todellisuus. Ennen oli selkeä meininki. Jos ovipumppu lauloi, markkinointi toimi. Kuunteluksi kelpasi tutkimus silloin, toinen tällöin. Nyt tietoa on tarjolla koko ajan: ovipumpun äänen voi aistia verkossa.

Sosiaalisen median voiman huomaa parhaiten business intelligencen kautta. Siksi siitä on hyvä aloittaa. Mitä kilpailijalla pohdittiin tänään? Millä tuulella asiakas mahtaa olla? Valittiko tai kehuiko joku meitä tai muita?

Sosiaalinen media on ehtymätön tiedonlähde. Ilmaisilla työkaluilla saa nopeasti kuvan siitä, mistä puhutaan juuri nyt. Twitter on kuin pulssi, jonka avulla voi seurata lähes mitä tai ketä vain.

Kilpailijoita analysoitiin ennen vuosikertomusten rivien välistä. Blogeja ja twiittejä seuraamalla saa aivan uutta tuntumaa nykytilaan ja suuntaan. Juhlapuheiden sijaan esiin nousee arjen todellisuus.

Henkilökohtainen hakukone. Tietohallinnon tehtävä on liiketoiminnan tukeminen ja prosesseja tehostavien ratkaisujen kartoittaminen. Viimeistään nyt tutka on syytä ulottaa myös sosiaaliseen mediaan.

Aloita Twitteristä: liity palveluun, seuraa kilpailijoitasi, alasi mediaa ja aktiivisia vaikuttajia. Kokeile miten ratkaisevasti Tweetdeckin tai Seesmicin kaltaiset ilmaisohjelmistot helpottavat seurantaa.

Kun sosiaaliselle medialle antaa mahdollisuuden, siitä tulee nopeasti henkilökohtainen hakukone. Saat ruudullesi täsmälleen tarpeisiisi sopivaa tietoa myös silloin, kun et sitä aktiivisesti hae.

Ellet halua, mitään ei tarvitse koskaan sanoa. Toisaalta, kun asiakas kysyy, kannattaisi vastata.

Kirjoittaja on teknologiayritysten viestintään keskittyvän konsulttiyritys Netprofilen toimitusjohtaja.

Kolumni

Softabisneksen tulevaisuus tehdään tänään

Ohjelmistoala on Suomessa vahvistunut selvästi yli kymmenen vuoden ajan. Se on selvinnyt paristakin lamasta pienin kolhuin ja kasvanut yleensä reilun kymmenen prosentin vuosivauhtia – selvästi alan globaalia kasvuvauhtia nopeammin. Jo kuusi suomalaisyritystä löytyy Euroopan sadan suurimman it-yrityksen listalta.

Nykyinen kasvuvauhti ei kuitenkaan ole riittävä, jotta ohjelmistoalasta saataisiin riittävän suuri tekijä Suomen kansantalouteen.

Ohjelmistoala on nyt suuren murroksen alla. Uskon tämän muutoksen olevan vähintään yhtä suuri kuin muutos 1980- ja 1990-luvuilla, kun keskuskoneista siirryttiin pc-aikaan, ja koko markkinarakenne meni täysin uusiksi.

Digital, IBM, Sperry ja Wang vaihtuivat Microsoftiksi, Inteliksi ja Nokiaksi. Firmoja ostettiin ja uudistettiin, koko sovelluspino meni uusiksi ja markkinat jaettiin uudestaan.

Sosiaalisen median läpimurto tulee muuttamaan kuluttajien ja bisnespäättäjien tapaa toimia ja verkottua keskenään. Viihteen ja sovellusten raja hämärtyy. Mobiilius moninkertaistuu. Globaali kilpailu ja yhteisöllinen ohjelmistokehitys muuttavat it-ammattilaisen työtä merkittävästi.

Tässä suuressa muutoksessa selviävät parhaiten ne, jotka osaavat nähdä tulevaisuuteen muita paremmin ja reagoida siihen muita nopeammin. Tämä koskee kuluttajia, it-ammattilaisia, yrityksiä ja suomalaista ohjelmistoalaa kokonaisuutena.

Meneillään oleva ohjelmistoalan rakenteiden murros on Suomen kannalta dramaattisen tärkeä. Se miten yrityksemme asemoituvat tähän uuteen maailmaan määrittää pitkälti sen, millaisessa maailmassa elämme vuonna 2020.

Toisessa ääripäässä on it-köyhä Suomi, jossa lisäarvoa ei synny, ja yrittäjyys on kuollut – ohjelmistoalan töistä on jäljellä vain pilvipalveluiden konesalien siivous ja hoivakodin iPadin näytön puhdistus aamuvellin syönnin jäljiltä.

Suomen innovaatiojärjestelmä on onneksi maailman huippua. Jos nyt osaamme valjastaa sen fiksusti ja löydämme oikean suunnan, voimme parantaa mahdollisuuksiamme menestyä.

Innovaatiojärjestelmän panostuksia pohditaan juuri nyt, sillä Tekesin virkamiehet ja visionäärit vetävät linjauksiaan tuleville vuosille lähikuukausien aikana.

Tulevaisuus tehdään niillä päätöksillä, jotka teemme tänään – ja lähikuukausina. Toivon, että mahdollisimman moni alan vaikuttajista kantaa kortensa kekoon nyt, kun päätösten aika on käsillä. Jos sinulla on visio, kerro se muillekin. Tarkemmin osoitteessa software2020.net.

Kirjoittaja on Ohjelmistoalan vaikuttaja ja Tietotekniikan liiton hallituksen jäsen.

Kolumni

Asiakastili Aku Ankalle

Tuli pistäydyttyä tuttavan kanssa SM-liigan koripallopelissä. Koripalloillassa Torpanpojat saivat pataan siinä määrin, että oikeampi nimi jengille olisi ollut Torpantytöt.

Pelin suurin jännitysaspekti ei todellekaan liittynyt kenttätapahtumiin, joissa Topoa vietiin kuin ruotsinlaivan kauneinta tyttöä viimeisten hitaiden lähestyessä, vaan lipun hankintaan. Sen kun voi hankkia kätevästi internetin kautta.

Lippuahan ei voi hankkia klikkaamalla ’osta lippu’ -painiketta ja maksamalla, vaan ensiksi pitää rekisteröityä. Rekisteröitymisellä saa ostoskorin käyttöönsä, jonka jälkeen pääsee ostoksille ja maksamaan.

Rekisteröitymislomakkeeseen oli saatu mahdutettua 14 pakollista kenttää, vapaaehtoisia oli niiden päälle yksi. Kaikki mahdollinen kyseltiin, hartaasti ja tarkkaan, sukupuolta myöten. Ilmeisesti koripalloon ollaan tuomassa sukupuolikiintiöt myös katsomon puolelle, puolityhjässä hallissahan niitä tarvitaan.

Nimenomaisessa tapauksessa jätettiin tosin utelematta henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet ja seksuaalinen suuntautuminen. Ulkomaisissa palveluissa semmoisiinkin törmää tämän tästä. Niitä tarvittaneen siihen, että markkinasetä pääsee käärimään mahdollisimman paljon fyffeä tarjoamalla juuri niitä oikeita kulutustavaroita rekisteröityneelle käyttäjälle.

Arvaan, että pilettijärjestelmän toimittajan hyvänä aikomuksena oli nostaa ostotapahtuman turvallisuus huippuunsa vaatimalla mahdollisimman monta identifiointitietoa. Tai sitten raadollisemmin kerätä vain kätevää tietokantaa, jonka voi sopuhintaan myydä eteenpäin uuteen perheeseen, parhaiten tarjoavalle.

Turvallisuusaspektilla perustelu on päältä kaunis mutta todellisuudessa silkkoa sisältä. Ei niitä lomakkeen tietoja kukaan tarkasta. Kunnallisista ja valtiollisista vaaleista tuttu Aku Ankka ja hänen verkkomailinsa perustavat asiakastillin kenenkään perään kyselemättä. Ainakin niin kauan kuin hänellä riittää kärsivällisyyttä lomakejumppaan.

Rekisteröitymisen jälkeen riittää vain rekisteröitymisvahvistuksen kuittaus, ja matkaan elohopea. Turvallisuudella ratsastamisen ampuu alas myös se, että maksaminen tapahtuu verkkopankin kautta. Siinä päässä turvallisuus onkin jo eri tasolla vaihtuvine avaimineen ja muine tarkastuksineen.

Jos ei saa kotimaisesta verkkokaupasta koripallolippua itkemättä, niin ei mene paremmin lahden toisellakaan puolella. Nimittäin Svealandiassa. Yhteispohjoismainen lentoyhtiö SAS on taiteillut viimeisen vuosikymmenen konkurssin ja katastrofin välillä. Kun yrittää ostaa lentolippua kyseisen firman verkkovirityksestä niin ymmärtää, että SAS:lla on pitkä matka tälle vuosituhannelle asiakaspalvelussa.

Tunnelma on kuin 1980-luvun alun hiihtokilpailuissa, joissa hiihti kuuluisa Marja-Liisa Haemaelaenen. Eihän Sarajevon olympialaisista ja kolmesta kullasta ole kuin 26 vuotta, joten ei ole ihmeellistä, ettei tilauslomake huoli vieläkään ääkkösiä tai öökkösiä.

Jos haluat vahvistaa lennon pohjoismaisin siivin, kannattaa varautua kirjoittamaan nimensä äät ja ööt muodossa ae ja oe, muuten ei pilettiä heru. Lisäksi on parempi, että puhelinnumeroita löytyy kaksin kappalein, muuten tyssää lentomatka verkkoon. Ei kun pakollista lankalinjaa hankkimaan, ja hyvää matkaa konkurssiin SAS.

Jari Tervon aforismin mukaan ranskalainen byrokratia eroaa venäläisestä siinä, että ranskalainen byrokratia ei toimi edes rahalla. Jos aforismissa ranskalaisen korvaa sanalla verkkoasiointi, ollaan lähellä totuutta.

Asiointi on muualla, mutta sinne pääsee taksilla.

Kirjoittaja on Blanccon toimitusjohtaja ja Tietoviikon kolumnisti.