Käyttö & liittymä

Käyttö & liittymä

Terve ja kiitos kaloista!

Arvoisat Käyttö & Liittymän lukijat, työpaikan vaihtamisen johdosta minun on tullut aika kiittää teitä kuluneesta melkein neljästä vuodesta.

Ehdin tuona aikana kirjoitella blogiin 77 juttua, hyvinkin erilaisista aihepiireistä. Aiheiksi etsiytyi kaikenlaista mikromaksuista tyhmien päätteiden kautta auton lämmittämisen käytettävyyteen ja verkkopalveluiden koukuttavuuteen.

Blogin kirjoittaminen on ollut erittäin antoisaa, toivottavasti myös sen lukeminen ja kirjoituksista keskustelu!

Siinä missä urheileminen ja ruuanlaitto ovat minulle puhtaasti vapaa-ajan aktiviteetteja, bloggaaminen kytkeytyy myös työhöni. Siltana on yhtäältä aihepiiri (digitaalisuus, verkko, mobiili), toisaalta itse toiminnan tapa, eli omien ajatusten ilmaiseminen niin, että joku toinenkin voisi ne ymmärtää.

Itselleni bloggaaminen onkin toimintaa jossain työn ja vapaa-ajan välimaastossa, henkireikä omien ajatusten jäsentämiseen, julkaisemiseen ja jatkojalostamiseen. Pidän sitä suuressa arvossa. Siksi olenkin innoissani seuraavasta: tämän viikon tiistaina lanseerattiin uusi Surffaajan paratiisi -blogi, jonka kautta tulen vastaisuudessakin jakamaan teille pohdintojani.

Kuten täälläkin, myös tulevassa blogissani yhteisenä nimittäjänä on digitaalisuus. Pyrin hahmottamaan vastaani tulevia ilmiöitä matkalla kohti täydellistä verkkoa, siis surffaajan paratiisia. Myös Käyttö & Liittymä jatkaa omaa elämäänsä ideanilaisten voimin.

Kirjoittaja surffailee jatkossakin webin ja mobiilin ihmeellisessä maailmassa.

Käyttö & liittymä

Some kaipaa poissaoloviestiä

Sosiaalinen media ja virtuaalisen maailman kommunikointi koukuttavat. Olemme viime aikoina saaneet lukea uutisia siitä, miten virtuaalimaailman yhteisöistä ja palveluista voi tulla riippuvaiseksi aivan kuin päihteistä. Huomaan, että omatkin päiväni sekä alkavat että päättyvät verkossa.

Lomallani vietin viikon leirielämää Turun saaristossa. Päätin tehdä itselleni kokeen. Olisin viikon tavoittamattomissa virtuaalimaailmoista ja sosiaalisen median palveluista. Keskittyisin täysin fyysisen maailman yhteisöön ja kommunikointiin. Täyttäisikö se omat tarpeeni niin, etten enää kaipaisikaan nettiä?

Perille päästyäni ja huoneeseeni majoituttuani olin kuin huomaamattani lähettänyt pari viestiä, päivittänyt sijaintini sekä Facebook-statukseni. Kun olin lukemassa muiden statuspäivityksiä, havahduin, että juuri tästä olin päättänyt kieltäytyä viikon ajan.

Ymmärsin, että viikko virtuaalisesti tavoittamattomissa tulee vaatimaan itsekuria. Samalla havaitsin, että virtuaalimaailmoissa ja sosiaalisen median palveluissa ei juurikaan anneta mahdollisuutta olla poissa. Oletus on, että olet läsnä. Aloin kaivata palveluihin mahdollisuutta poissaolon ilmaisemiseen.

Parin päivän jälkeen rutiinit alkoivat selkeästi muuttua. Kaipasin verkkoa palveluineen vähemmän. Kokeeni onnistumista helpotti paljon, että ympärillä oli 100 leirin aiheesta kiinnostunutta. Mielenkiintoisia keskusteluja ja tiedon vaihtoa käytiin leiriohjelman ohessa reaaliaikaisesti kasvotusten.

Viikko meni lopulta melko helposti ilman verkkoa, sen suomia mahdollisuuksia ja siitä muodostuneita rutiineita. Tuo viikko irrotti tavalla, jonka haluan kokea uudelleen. Uskon, että verkosta poissaoloa helpottaisi mahdollisuus kätevään poissaolon ilmaisemiseen.

Viikon kokeilun jälkeen olen jälleen ollut tavoitettavissa myös virtuaalisesti. Tiedostan verkkokäyttöni paremmin, mutta mitään oleellista muutosta en ole arkipäiväiseen käyttööni tehnyt. Silti jokaisen kannattaisi mielestäni käyttää hetki pohtien omaa suhdettaan verkkokäyttöön. Milloin sinulla on päivä, jolloin olet tavoittamattomissa?

Kirjoittaja työskentelee Ideanissa johtajana.

Käyttö & liittymä

Älä keksi pyörää uudestaan

1. Laitan maksukortin siru edellä aukkoon. 2. Valitsen ”debit”. 3. Näppäilen pin-koodin, oikein tällä kertaa. 4. Painan vihreää. 5. Poistan kortin tyytyväisenä, kun näyttö kertoo että voin sen tehdä.

Ja sitten sama uudestaan seuraavassa kaupassa, ja seuraavassa, ja seuraavassa. Ja jokaisessa kaupassa teen nuo samat viisi asiaa samassa järjestyksessä, mutta erilaisella päätelaitteella. Miten monella eri tavalla saman asian voikaan tehdä?

Liian monta tapaa

Ei riitä yhden käden sormet laskemaan sitä, kuinka moneen erilaiseen maksupäätelaiteeseen olen törmännyt tänä lyhyenä aikana, kun niitä on ollut käytössä. Hatunnosto suunnittelijoille: tässä on elävä todiste siitä, että pyörän voi keksiä uudelleen moneen kertaan.

Yhteistä kaikille laitteille on toistaiseksi ollut, että näyttö on sijoitettu ylhäälle ja numeronappulat alhaalle. That’s it! Kaikki muu vaihtelee: kuinka iso näyttö on, kuinka sen ympärille on sijoiteltu nappuloita, värillä vai ilman, nappuloiden koko ja tuntu, näkösuoja vai ei, esimerkkejähän riittää.

Kranttu kun olen, en kaikesta huolimatta ole vielä törmännyt siihen täydelliseen laitteeseen. En varmaan koskaan tule törmäämäänkään, sillä liian monta kertaa joudun miettimään kuinka juuri tämä ”pyörä” toimii. Edelleen, lähes joka kerta voi jonottaessaan seurata, kuinka kassahenkilö neuvoo asiakasta laitteen käytössä. Ja myönnetään, minä olen yksi niistä jota aika usein täytyy opastaa.

Tässä muutamia akilleen kantapäitäni:

1. ”Minne mä tungen kortin?” Ylös, päälle, sivuun vai pohjaan? Tämä on yleensä se helpoin vaihe.

2. Ehdottomasti haasteellisin: ”Ai niin, mulla on tää bonuskortti.” Ja kun minun bonuskorttiani ei suinkaan syötetä laitteeseen vaan annetaan kassahenkilölle. Toinen vaihtoehto: ”Ei ole plussakorttia, koska voin jatkaa?” Missä järjestyksessä mitäkin tehdään vai onko sillä väliä?

3. ”Voi ei, näppäilin väärin, painanko punaista vai keltaista?” Vielä joskus painan sitä punaista ihan vain nähdäkseni, mitä tapahtuu.

Jo nopea vilkaisu itse laitteeseen (tai siis laitteisiin) paljastaa, että maksupäätelaitemaailma ei ole vielä valmis. Varmasti jokainen meistä on nähnyt laitteen, johon on lisätty merkkejä ja tekstejä, joiden tarkoituksena on opastaa käyttäjää.

Yleisimpiä merkintöjä lienevät ”pankki” ja ”luotto” vastaavien debit ja credit nappuloiden kohdalla. Ymmärrän pankkitermien haasteellisuuden, mutta jotain on pielessä jos laitteeseen täytyy jälkikäteen liimailla tarroja.

Täydellisen laitteen metsästys

Voiko täydellistä päätelaitetta edes saada aikaiseksi? Tuon vimpaimen pitäisi kuitenkin olla ”melkein kaikille” sopiva, sen siis pitäisi miellyttää suurinta osaa ostoikäisistä kansalaisista, kauppiaita unohtamatta. Ja jos joku sellaisen onnistuu suunnittelemaan, miten se saadaan myytyä kauppiaalle?

Viimekädessä kauppiaan laiteostopäätökseen suurin vaikuttava tekijä taitaa olla hinta, tai siis loppupeleissä kustannukset. Luulen vahvasti, että kauppiasta ei kiinnosta onko minun asiakkaana miellyttävä käyttää laitetta pitkine kynsineni tai pelkäänkö että naapuri kurkkii tunnuslukuni.

Ei, häntä kiinnostaa se, että suoriudun maksutapahtumasta tehokkaasti ilman turhia hölmöilyjä. Mutta kappas, meillä on yhteinen tahtotila, minäkin haluan suoriutua tehokkaasti ilman hölmöilyjä. Niin varmasti haluaa kassahenkilökin.

Tuttuus tehostaa, niinpä minulla onkin vaatimaton toive Sinulle, kiltti Suunnittelija: älä keksi pyörää enää uudestaan!

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi käyttökokemussuunnittelija.

Käyttö & liittymä

Piirit pienet pyörivät Google+:n ajanviettopaikoissa

Innokkaat Google+:n kärkikäyttäjät pohtivat parhaillaan sen mahdollisuuksia, etuja ja haittoja vaikkapa Facebookiin nähden.

”Miksi siirtyisin tänne, kun kaikki tuttuni ja sukulaiseni ovat jo Fäsärissä?”, kyselee moni itseltään. Koko sosiaalinen verkosto pitäisi kasata uudessa palvelussa alusta pitäen.

”Luo piirejä ja hallitse, kenen kanssa jaat sisältöä”

Minusta riemukkainta ensimmäisinä päivinä on ollut ihmetellä Google+:n lokalisointia, joka etenee koko ajan, palvelun jo ollessa käytössä. Minulle tarjottiin rekisteröitymisen jälkeen suomenkielistä käyttöliittymää ja olen pysytellyt sen parissa.

Suomentaminen ei ole suoraviivaista, eli että suomenkielisten sanojen määrä suhteessa englanninkielisiin kasvaisi lineaarisesti. Välillä myös ei-niin-osuvia sanoja käännetään takaisin englanniksi.

Esimerkiksi alkuperäiskielinen ”hangout”, yksi Google+:n mielenkiintoisimmista ominaisuuksista muuten, oli vielä viime viikolla suomeksi ”ajanviettopaikka”, mutta nyt se on meikäläisittäinkin ”hangout”. ”Circlet” ovat meillä ”piirejä”, mutta ”sparksit” eivät ”kipinöitä”.

Ennen kuin alkaa ”vetää ihmisiä omiin piireihinsä”, voi heitä lajitella nimen lisäksi ”osuvuuden” perusteella, mitä ikinä se lieneekin. Valmiiksi luoduissa piireissä on hauskoja kuvauksia, esim. ”Perhe”-nimisessä piirissä: ”Perheesi ja sukulaisesi sekä niin useita tai harvoja puolison sukulaisia kuin haluat”.

Kannattaako aina yrittää lokalisoida?

Itse en ole verkkopalvelujen ja uuden teknologian suhteen järin fennomaani. Käytän mielelläni alkuperäisiä englanninkielisiä versioita. Jos syystä tai toisesta päädyn suomenkieliseen käyttöliittymään, minua ei haittaa välissä pulpahtelevat englanninkieliset sanat ollenkaan.

Päinvastoin: väkisin suomennetut ilmaukset saavat parhaimmillaankin aikaan tahatonta huumoria, huonoimmillaan laskevat palvelun käytettävyyttä ja johtavat virhetoimintoihin. Vierasperäisiä ja sivistyssanoja kannattaa käyttää sen sijaan, että lähtisi keksimällä keksimään jotain aitosuomalaista ilmausta.

Saattaa olla, että koulutustaustallani on tekemistä tämän sallivan asenteen kanssa. Opiskelin aikoinaan pääaineenani teoreettista filosofiaa. Siellä kenelläkään ei ollut mitään pyrkimyksiä yrittääkään suomentaa teknisiä termejä. Jotain olisi kuitenkin pudonnut käännöksessä pois. Niinpä sujuvasti haasteltiin apperseption synteettisestä ykseydestä ja dialektisesta materialismista.

Töissä olen huomannut, että kaikki eivät ajattele kuten minä. Esimerkiksi TKK:lla sivistys- ja lainasanoja tunnutaan kavahtavan. Olen lähes koko työurani toiminut keskellä tietojenkäsittelijöitä ja diplomi-insinöörejä, mikä on joskus saanut aikaan keskusteluja kielen oikeellisuudesta ja sanavalinnoista.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Elämän taltiointi olisi jännää

Mitä jos teknologian kehittyessä ja laitekannan halvetessa lifecasting yleistyy massailmiöksi? Vieläpä siten, että tapahtumiin pääsee myöhemmin tehokkaasti käsiksi.

Kesälomamatkamme vei Lissabonin eläintarhaan ja delfiininäytökseen. Ihmettelimme merileijonien ja delfiinien temppuilua keskellä noin tuhatpäistä portugalilaisten alakoululaisten joukkoa. Heti kärkeen vinkki suomalaisille opettajille: lapset saa pysymään hiljaa paikoillaan tanssittamalla ja laulattamalla heitä Shakiran tahtiin ennen h-hetkeä. Parisenkymmentä minuuttia riittää.

Toinen havainto: yleensä vedessä viihtyvän nisäkkään ilmalentoa on pahuksen hankala taltioida valokuvaan. Ohessa paras yritykseni. Esityksen ehtoopuolella vaivuin ajatuksiini, jälleen kerran miettimään elämän taltioimista.

Miten hienoa olisikaan, jos ohikiitävät hetket voisi ”pikakelata” takaisin? Ei tarvitsisi aina olla valmiina odottamassa jotain jännää tapahtuvaksi. Voisi elää hetkessä ja jälkikäteen elonvirrasta poimia mielekkäät pätkät uudelleen kokemista ja pitkäaikaissäilytystä varten.

Tuore Wired kirjoitti jälleen Dragonista , joka on sovellus puheen taltioimiseen tekstimuodossa. Muistat ehkä parinkymmenen vuoden takaa Twin Peaksin agentti Cooperin, joka aina oivalluksen saatuaan äänitti sen sanelukoneellaan pienelle kasetille.

Dragonin tapaiset sovellukset ovat tuoneet meidät kauas noista päivistä. Wiredin jutusskin spekuloidaan kaiken tallentamisella puskuriin, tosin vain kaiken audiosisällön. Itseäni kiinnostaisi enemmän kuva ja video, Justin.tv:n alkuperäisen ajatuksen tyyliin.

Videosisällössä ääniraita on vain yksi komponentti. Visuaalisen sisällön perusteella hakeminen ja palauttaminen on vähintään yhtä tärkeää. Kuvittele tilanne, jossa jokainen meistä tallentaisi näkemänsä ja kokemansa vähintään yhdellä kameralla ja siirtäisi sen hetimmiten palvelimelle mahdollista uudelleenkäyttöä varten.

Videomuotoisen elämäntaltioinnin suurimmat teknologiset haasteet liittyvät tallennus- ja tiedonsiirtokapasiteettiin. Elonvirta voisikin pysyä puskurissa vain tietyn ajan, vaikka varttitunnin. Tuossa ajassa pitäisi tehdä valinta jonkin mielenkiintoisen ”kohtauksen” säilyttämisestä.

Teknologisilla haasteilla, erityisesti tallennuskapasiteettiin, prosessointitehoon ja kaistanlevelyteen liittyvillä, on tapana enemmin tai myöhemmin ratketa. Tällaisesssa jokamiehen lifecastingissa on kuitenkin muutakin mietittävää. Etsimättä tulevat mieleen yksityisyydensuoja ja tekijänoikeudet.

Kuvitteellisessa tilanteessamme jokainen meistä tulisi jatkuvasti tallennetuksi ympäröivien ihmisten toimesta. Millaiset oikeudet meillä olisi toistemme tallenteisiin, joissa itse esiinnymme? Entä jos sattuisi jokin moka, jonka haluaisimme ”poistaa” toisten virroista?

Vai tarkottaisiko kodin ulko-ovesta poistuminen sitä, että samalla tulisi antaneeksi kenelle tahansa mahdollisimman vapaat CC-oikeudet kaikkeen tekemiseensä julkisilla paikoilla? Tuskin miellyttäisi, ainakaan väestön valtaosaa.

Vähimmäisvaatimuksena pitäisi oma identiteetti pystyä salaamaan. Burkhan tai kommandopipon käyttämisen sijasta salaamisen pitäisi tapahtua vasta digitaalisessa kerroksessa, jollain stealth-tekniikalla tai automaattisella kasvojen sumentamisella.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Lue myös: Agenttilasit tuuppaavat hd-kuvaa livenä verkkoon

Käyttö & liittymä

Älytaulu ja kosketusnäyttö korvaavat liitutaulun

Oppiminen on muuttumassa yksilöllisestä yhteisölliseksi prosessiksi. Yhteisöllinen oppiminen tarvitsee uudenlaisia välineitä. Tämä on eräs keskeinen löydös EK:n vetämässä Oivallus-hankkeessa.

Minulla oli ilo osallistua EK:n hiljattain päättyneeseen Oivallus-projektiin, erityisesti sen kolmannessa ja viimeisessä vaiheessa. Fasilitoin kevään mittaan työpajat tulevaisuudessa opetettavista asioista, oppimista tukevista tiloista ja tulevaisuuden arviointimenetelmistä.

Oivalluksen loppuraportti (pdf) julkistettiin 24.5. hankkeen loppuseminaarissa. Sen johtopäätöksistä löytyy mielenkiintoinen to-do-lista eri sidosryhmille:

1. Opettajat: Tehkää oppimisesta yhteinen asia toimimalla itse malleina yhdessä tekemiselle.
2. Rehtorit ja muut päättäjät: Tehkää edellä sanottu mahdolliseksi!
3. Oppijat: Unohtakaa mantra matikkapäästä ja kielipäästä. Päät syntyvät harjoittelemalla.
4. Yritykset: Moniosaajuus syntyy ryhmissä. Verkostoitukaa ennakkoluulottomasti ja uskaltakaa rekrytoida myös totuttujen koulutusalojen ulkopuolelta.
5. Kaikki: Pidetään oppimisen ja osaamisen arvo korkealla, mutta ravistellaan tutkintouskovaisuutta

Miten näitä teesejä voisi tulkita ja tukea tietotekniikan ja käyttöliittymien vinkkelistä? Ehdottomasti keskeisin teema liittyy läpinäkyvyyteen, eli tietojen ja taitojen vaivattomaan siirtymiseen eri osapuolten välillä. Hankkeen aikana tuli monta kertaa esille menneen ja nykyisenkin koulutusjärjestelmän liika siiloutuneisuus, joka ulottuu ihan ruohonjuuritasolle asti, suljettuihin luokkahuoneisiin.

Oppimistilanteissa ja –käytänteissä voitaisiin aivan hyvin soveltaa datan avaamisessa keskeistä periaatetta: ei pidä kysyä, voiko jonkun tietosisällön avata ja jakaa. Pikemminkin avoimuus kannattaa ottaa lähtökohdaksi ja yksittäisten tietosisältöjen kohdalla kysyä, onko sen kohdalla löydettävissä mitään perusteita näkyvyyden rajoittamiselle.

Koulutuksella on pitkät yksilölliseen oppimiseen pohjautuvat perinteet. Oppiminen tapahtuu pääasiassa kahdenkeskeisessä vuorovaikutuksessa opettajan ja oppilaan välillä ja tämäkin on usein yksipuolista, opettajalta oppilaalle suuntautuvaa.

Lunttaaminen ja toisilta kopiointi on koulussa iso pahe. Työelämässä tämä asenne muuttuu täysin ja siitä tulee yhteistyötä, kollaboraatiota, kuten Ken Robinson tässä mainiosti animoidussa puheessaan muistuttaa. Voidaan kuitenkin olettaa, että opettaminenkin muuttuu yksityisestä yhteiseksi asiaksi.

Yhteisönäkökulmaa ja tiedon jakamista korostava opettaminen tarvitsee uudenlaisia opetusvälineitä. Tiedon jakaminen onnistuu digitaalisilla teknologioilla hyvin. Bitit singahtavat nopeasti tarvittaessa vaikka toiselle puolelle maapalloa. Lisäksi digitaalisessa muodossa tiedolla on suurempi todennäköisyys säilyä ja tarvittaessa löytyä uudestaan, kiitos metadatan ja hakukoneiden.

Uudenlaista teknologiaa yhteistyön avuksi

Ehkä suurin teknologinen haaste yhteisölliselle ja tietokoneavusteiselle opettamiselle löytyykin käyttöliittymien ja interaktion osa-alueelta. PC-lyhenne tulee sanoista personal computer, henkilökohtainen tietokone. Lähtökohtaisesti yksi ihminen manipuloi yhtä konetta kerrallaan.

Näppäimistön päälle mahtuu lepäämään kaksi kättä ja ruutua on hyvä tuijottaa suoraan edestä. Sivusta on hankala seurata toimintaa, puhumattakaan siihen osallistumisesta. Toki oppilaat ja opettajat voivat omilta koneiltaan käsin työstää jotain jaettua tietosisältöä. Tällaisia järjestelmiä löytyy markkinoilta pilvin pimein.

Haluaisin silti nähdä jotain kouriintuntuvampaa: vaikkapa isoja jaettuja näyttöjä ja muuta ubiikkiteknologiaa, jota useat oppilaat voisivat käyttää samanaikaisesti. Luokassa tapahtuvan opetuksen tulisi hyödyntää sitä, että ihmiset ovat samassa tilassa, ei keinotekoisesti etäännyttää heitä toisistaan henkilökohtaisten tietokoneiden kautta.

Näyttö- ja sensoriteknologioiden hinnat laskevat koko ajan ja ubiikkiympäristöjen rakentaminen alkaa olla myös taloudellisesti perusteltavissa. Älykkäitä oppitiloja onkin jo kehitteillä ja käytössä ympäri maailmaa. Kerropa kommenteissa, jos tiedät moisista! Suomessa ainakin interaktiiviset taulut, smart boardit, yleistyvät tällä hetkellä.

Jotkut kritisoivat smart boardin kaltaisia teknologioita taulu-keskeisyydestä. Tällä viitataan siihen, että opetus keskittyy liikaa luokan edessä seisovaan opettajaan, joka kirjoittaa asiaa taululle oppilaiden siitä omaksuttavaksi. Että perinteinen liitutaulu on ainoastaan korvautunut digitaalisella taululla.

Minusta tässä kuitenkin tehdään virhepäätelmä: interaktiivisen taulun tulisi nimenomaan olla oppilaiden käytössä, mieluiten useamman kuin yhden kerrallaan.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Kickstarter pärjää sitouttamalla

Parin viikon päästä asuinalueemme viikkosähly vaihtuu jalkapalloksi. Sählyn pelaaminen maksaa osallistujilta, jotta saamme kuitattua hallivuokran. Sen sijaan futaaminen ei maksa mitään. Naapurustossamme on lajiin soveltuva nurmikkoalue ja jostain sinne on pari täysin käypää maaliakin johkaantunut.

Voisi kuvitella, että jalkapallo ilmaisena houkuttelisi paikalle enemmän väkeä kuin sähly. Näin ei kuitenkaan ole, lukuun ottamatta ehkä muutamia ensimmäisiä vuoroja. Tietysti lomakautta voi pitää osasyynä pelaajakatoon, mutta sitäkin tärkeämpi on—paradoksaalisesti—juuri tuo ilmaisuus.

Kun pelaaja on maksanut koko sählykaudesta etukäteen rahasumman, tulee hänelle huono omatunto, jos jättää vuoron väliin ilman pätevää syytä. Tämä sitouttaminen on osoittautunut yksilöliikunnassakin toimivaksi malliksi, jota esimerkiksi kuntosalit nykyään pitkälti hyödyntävät.

Sitouttamista näkee enenevässä määrin myös menestyksekkäissä web-palveluissa. Aiemmin olen jo kirjoittanut esimerkiksi Grouponista. Viimeisin tuttavuuteni on puhdasverinen crowdsourcing-palvelu Kickstarter. Kickstarter tarjoaa ympäristön ihmisille hakea rahoitusta erilaisten hankkeidensa toteuttamiseen. Valtaosa projekteista näyttää liittyvän designiin, musiikkiin tai keksintöihin.

Kickstarterissa ideanikkarit pystyvät tekstillä, kuvilla ja videoilla kertomaan hankkeistaan. Tämän lisäksi he asettavat tavoiterahasumman ja päivämäärän, johon mennessä se pitää saada kasaan. Kylmänä periaattena on, että jos ennalta näkyväksi asetettua summaa ei eräpäivään mennessä ole saavutettu, projekti epäonnistuu ja keltään ei kerätä rahoja.

Miksi kukaan sitten sijoittaisi Kickstarterin projekteihin? Kävin selvittelemässä asiaa. Surffailin sivustolla aikani ja lopulta löysin projektin, jota halusin kokeilumielessä tukea. Kickstarter-projektien luojat voivat nimetä eri kokoisia summia ja niitä vastaavia palkkioita. Tässäkin projektissa summia oli ihan dollarista-parista aina satoihin taaloihin asti.

Itse sijoitin $25 ja sitä vastaan minun olisi heinäkuun puoleen väliin mennessä määrä saada kotiin toimitettuna jonkinalisena amerikkalaisena lähituotantona tehty t-paita. Saas nähdä miten käy, toivottavasti pitävät sanansa. Tilaajana sain valita, mihin Yhdysvaltain osavaltioon liittyvän painatuksen haluan paitaani.

Olennaista tässä on se, että kun lopulta tein päätöksen tukea t-paitahanketta, minut ohjattiin Amazonin laskutuspalveluun. Annoin Amazonille luvan laskuttaa tililtäni tuon 25 dollaria, jos hanke onnistuu asettamaansa päivämäärään mennessä keräämään haluamansa rahasumman, tässä tapauksessa $5000.

Vielä aivan pari päivää ennen finaalia viidestä tonnista uupui muutama satanen, mutta hankkeen vetäjät onnistuivat kuitenkin lopulta. Saattoivat jopa itse sijoittaa tarvittavan määrän lopussa. Lopuksi tavoitemäärä ylittyi vajaalla 400 dollarilla.

Väitän, että tällainen konkreettinen sitoutuminen tulee entistä tärkeämmäksi ilmiöksi netissä lähivuosina. Nyt elämme ns. ”kliktivismin” aikakautta. Retweettaaminen ei maksa mitään. On paljon pienempi kynnys painaa yrityksen tai hyväntekeväisyysorganisaation sivulla Facebookin Like-nappulaa kuin tukea niitä rahallisesti.

Uskon—ja toivon—nettimainonnan keskeisimpien mittareiden kehittyvän klikkauksia ja sivulatauksia fiksummaksi. Paras mittari olisi tietysti itse ostotransaktio. Jos pystytään osoittamaan, että mainoksen näkeminen ja klikkaaminen johtaa ostotapahtumaan, ei jää paljon selittelylle sijaa.

Tietysti kaikkea ei haluta ostaa verkosta. Esimerkiksi päivittäistavaroita ihmiset edelleen käyvät mielellään valikoimassa itse. Mutta miksei vaikkapa osaa kauppalistasta voisi tehdä verkossa etukäteen siten, että samalla sitoutuisi ostamaan kyseiset tuotteet? Kauppias voisi vaikka antaa alennusta tällaisesta toiminnasta.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Sofanatics on rivitaloasujan valinta

Olen ollut jo kuukausikaupalla rekisteröityneenä Sofanaticsiin , tuohon piristävään web-palveluun, joka tekee penkkiurheilusta yhteisöllistä. Palvelu on kotimainen, mutta saanut jo kansainvälistäkin huomiota. Parhaillaan pelattaviin jääkiekon MM-kisoihin asti olin vain ”kannattajajäsen”, mutta nyt parissa ottelussa käynyt tositoimiin.

Pientä orientoitumista

Ensi alkuun Sofanaticsin käyttöliittymä vaikuttaa sekavalta hyppivine faneineen ja nopeasti läpi ruudun liukuvine kannustuskommentteineen. Näin ainakin Suomen lätkämaajoukkueen peleissä, jotka näyttävät tällä hetkellä keräävän muutama sata kannattajaa palveluun. Menoon tottuu kuitenkin nopeasti, jopa tällainen varhais(?)keski-ikäinen webin käyttäjä.

Sanoisinkin, että Sofanatics sopii erityisesti kaltaiselleni kaukana keskustasta asuvalle perheenisälle, jonka pitää nähdä vaivaa osallistuakseen kisastudioon pubissa. Ajattelin jättää omat iltavapaa-anomukseni ratkaisupeleihin ja siihen asti fanittaa soffalta.

Sofanaticsin kaltainen virtuaalipalvelu ei tietenkään ikinä voi korvata pubistudiota, hallin katsomosta puhumattakaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että se tarjoaa jotain mitä paikan päältä puuttuu. Luonnollisesti kotona vessajonot ovat lyhyet, olut halvempaa ja näkyvyys kentälle (lue: televisio- tai tietokoneruutuun) hyvä.

Kulttuurivaihtoa pelin tuoksinnassa

Lisäksi itse palvelu tarjoaa uniikkeja elämyksiä. Eräs näistä syntyy siitä, että samaan näyttöön mahdutetaan molempien joukkueiden fanit, jotka näkevät toistensa viestit. Se synnyttää mukavaa jännitettä ja pelitilanteiden ristiinkommentointia. Alkusarjan Suomi-Tshekki-peliä seuratessamme kannatushuutoja ruudulle pomppi niin suomeksi, tshekiksi kuin englanniksikin.

Luulen myös päässeeni korjaamaan erään tshekkikannattajien harhaluulon. He nimittäin laukoivat kiukkuisilta vaikuttavia kommentteja jäällä kurvailleesta Tuomo Ruudusta, epäilemättä sekoittaen hänet veljeensä Jarkkoon, joka viisi vuotta sitten olympialaisissa taklasi kovaa Tshekki-ikoni Jaromir Jagria. Tämän oikaisukommenttini laitoin englanniksi, mutta huutelin myös kaikenlaista tshekiksi Google Translaten avustuksella.

Sosiaalisen median palvelu rakentuu käyttäjiensä varaan

Sofanatics on vahvasti sidottu Facebookiin ja käyttäjän oma ikoni muodostuu automaattisesti Facebookin profiilikuvasta. Palvelu mahdollistaa hauskoja animaatioita. Oman ikoninsa voi laittaa hyppimään tai heilumaan eri tavoin. Oheisessa kuvassa Suomi on juuri tehnyt Tshekkiä vastaan maalin ja fanit poukkoilevat sinne tänne.

Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla sitä.
Kiitos kuvakaappauksesta @asmunderille.

Ikonin voi myös laittaa näyttämään keltaista tai punaista korttia. Tästä huomaa, että Sofanaticsia on kehitetty vahvasti jalkapallon pohjalta. Koska me ihmiset olemme mukautuvaista porukkaa, tämä ei haitannut lätkäpelissä menoa yhtään: kortteja heiluteltiin aina jäähyn sattuessa tai kun olisi kannattajan mukaan pitänyt viheltää jäähy. Ominaisuuksien käyttäminen luovasti ja rajoja kokeillen on tyypillinen ilmiö sosiaalisen median palveluissa.

Täytyy pitää peukkuja Sofanaticsin maailmanvalloitukselle, sen verran mielenkiintoinen palvelu on kyseessä. Olisi väärin ajatella, että tällainen palvelu on ”vähemmän” kuin perinteiset kisastudiot. Kokemus on ainoastaan erilainen.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Instapaper muistin tukivälineenä

On todennäköisempää, että luet tätä kirjoitusta tietokoneella kuin kännykällä. On silti aivan mahdollista, että olet törmännyt jutun otsikkoon jo aikaisemmin älypuhelimellasi, vaikkapa aamulla bussissa rss-syötteitä tai Twitteriä selaillessasi.

Viime päiviin asti minulla oli seuraava ongelma: Selailin usein kännykälläni erilaisia uutisotsikoita, mutten vaivautunut lukemaan niitä kokonaan pienestä ruudusta tihrustaen. Koitin painaa mielenkiintoiset otsikot mieleeni, jotta palaisin niihin myöhemmin työpisteelläni tai kotona. 98% tapauksista unohdin autuaasti koko asian.

Tämä probleemi on yksi konkreettinen ilmentymä jo vuosia sitten telakalle siirtyneen ja edelleen keskeneräisen väitöskirjani teemasta. Tutkijana ollessani haaveilin vielä aktiivisesti tohtorinhatusta ja tavoitteenani oli tutkia mitä tuolloin kutsuin ”semanttisiksi muistilapuiksi”. Minulla oli toinen jalka semanttisen webin tutkimuksessa ja toinen mobiileissa kontekstitietoisissa sovelluksissa.

Semanttiset muistilaput olisivat ajattelun apuvälineitä, joihin voisi tallentaa muistettavia asioita siten, että ne sopivassa tilanteessa (kontekstissa) aina muistuttaisivat käyttäjää. Semanttisen webin standardit mahdollistaisivat lappujen jakamisen eri käyttäjien välillä ja erilaisten päättelykoneiden (ohjelmistoagenttien) rakentamisen niiden päälle.

Näyttää jälleen siltä, että ongelma, jota on aikaisemmin lähdetty ratkaisemaan raskaiden tekoälyteknologioiden kanssa, tulee hoidetuksi kevyemmällä web-sovelluksella. Tällä kertaa kyseessä on Instapaper, loistava sovellus linkkien tallentamiseen myöhempää lukemista varten. Toki Instapaper ei ratkaise läheskään kaikkia semanttisten muistilappujen sovelluskohteita, mutta tämän yhden, eli web-sivujen tallentamisen lennosta ja niihin palaamisen, se tekee hienosti.

Tiedustelin Twitterissä, miten ihmiset Instapaperia käyttävät ja mitä siinä arvostavat. Sitä käytetään hiljattain Yahoon myymän Deliciousin tapaan luettavien asioiden listana, myös mobiilisti. Sen kätevyyttä ja nopeutta tallentamisprosessissa arvostetaan. Lisäksi luovalla kansioiden käytöllä arveltiin sen toimivan myös yhteisöllisesti - eräs semanttisten muistilappujen dimensio.

Instapaperin yhteisöllisyys toimii myös mutkan kautta, linkittämällä muihin web-palveluihin. Tällä hetkellä tuettujen palveluiden listalla ovat Facebook, Twitter, Tumblr, Pinboard ja Evernote. Muutenkin Instapaper hyödyntää eri rajapintoja ja liityntätapoja. Se esimerkiksi hyväksyy materiaalin tallentamisen sähköpostin kautta, samaan tapaan kuin Posterous.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Facebookin syntymäpäiväonnittelut ovat kevytversioita

Facebookissa läheteään päivittäin valtava määrä viestejä. Myös synttäriviestejä. Vaikka onnittelut saattavat ensin tuntua turhalta kohinalta, on niissä myös hyvää.

Facebookilla on yli 500 miljoonaa käyttäjää. Vuoden jokaiselle päivälle osuu siis keskimäärin 1,4 miljoonan facebookkilaisen syntymäpäivä. Itse olin viime synttäreihini asti (huhtikuun alussa) toisia onnittelematon jäärä. Ajattelin ehkä, että synttäritoivotukset FB:ssä ovat vähän turhanaikaisia.

Takinkääntö

Sydämeni kuitenkin suli tänä vuonna kun yli 60 kaveriani muisti minua. Jos edustan keskiarvoa, jaetaan Facebookissa päivittäin 85 miljoonaa onnentoivotusta. Valtava määrä viestejä! Ehkä aikanaan tuuminkin alitajuisen kurttuotsaisesti, että tällainen informaatiotulva tarpeettomasti ruuhkauttaa internetiä.

Sittemmin olen siis kääntänyt uuden lehden elämässäni ja alkanut itsekin jakaa onnitteluja. Kun asiaa ajattelee, niin syntymäpäivät olivat kuitenkin lapsuudessa vuoden se tärkein päivä. Jos nyt vielä aikuisiällä saa siitä tunnelmasta jotain kiinni, vaikka sitten tällaisella light-versiolla, niin mitä vikaa siinä on?

En edelleenkään osaa huomata ”talon puolesta” tulevaa ilmoitusta siitä, kenen synttärit kulloinkin on. Sen sijaan lähden mukaan kun huomaan kontaktieni kirjoittelevan toistensa seinille tämän aiheen tiimoilta. Tässä Facebookin sosiaalinen puoli toimii hyvin: on melkein mahdotonta olla törmäämättä kaverin synttäreihin, etenkin, jos kaverilla on kanssasi useita yhteisiä kontakteja.

Tapoja muistaa

Itselläni on Facebookissa kavereita pikkaisen vähemmän kuin vuodessa päiviä. Tapanani on ollut hyväksyä ystäväkseni kenet tahansa, jonka olen aikaisemmin tavannut (fyysisesti tai virtuaalisesti). Hyväksymisperiaatteeni on siis sangen löyhä ja sen seurauksena kaveripiiri varsin heterogeeninen eikä kovin tiivis yhteisö. En olekaan vielä selvillä siitä, lähdenkö onnittelemaan jok’ikistä kontaktiani, vaiko ainoastaan läheisimpiäni.

Yksi vaihtoehto olisi omaksua erilaisia tapoja onnitella sen perusteella, miten läheinen kukin on. All Facebook listasi viime vuonna seitsemän erityistapaa onnitella perusviestin sijaan. Voit esimerkiksi pelkän tekstin sijaan laittaa kaverisi seinälle kuvan, luoda hänelle fanisivun, muistaa sankaria virtuaalilahjalla tai laittaa onnittelut intiimisti Facebook-viestinä.

Lopuksi

Keskustelimme FB-onnitteluista vielä Qaikussa. Kuten odottaa saattaa, ilmeni hyvin erilaisia kantoja. Toiset ilahtuvat onnentoivotuksista, toiset pitävät ensiarvoisen tärkeänä piilottaa tiedon omasta syntymäpäivästään. Tuli myös vastaan mielenkiintoisia ilmiöitä, kuten Facebookin käyttäminen muistin apuvälineenä. Sitä kun seuraa, niin tulee muistaneeksi lähimmäisiään näiden merkkipäivinä.

Eräs piirre toivotteluissa häiritsee minua edelleen. Saattaa olla, että problematisoin liikaa tätä sinänsä positiivista ilmiötä. Joka tapauksessa, kun synttäripäivän ehtoopuolella kiittelee onnitteluista, niin annas olla, kyseisen kiitospäivityksen kommenteiksi ilmaantuu lisää toivotuksia. Onko tässä tullut aiheuttaneeksi huonon omantunnon näille mattimyöhäisille? Toivottavasti ei.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Netin musiikkipalvelut joutuvat taistelemaan käyttäjien huomiosta

Mikä tekee YouTube-viraalihitin? Miksi suurta osaa videoista klikkaillaan vain muutamia (satoja) kertoja, mutta jotkut yltävät (satoihin) miljooniin latauksiin?

Tekijän kuuluisuudella on merkitystä, kuten tämä hiljattain kasattu kaikkien aikojen top 10 -lista osoittaa: kympin kärkeen mahtui vain yksi todellinen kotitallenne, loput ovat suosittujen artistien musiikkivideoita.

Suosituimpia videoita levitetään reaaliaikaisesti tai ainakin melkein

Muitakin syitä toki on. Sisällön kiistanalaisuus, yllättävyys, hauskuus ja päivänpolttavuus ovat niinikään keskeisiä leviämistä edistävistä ominaisuuksista. Esimerkiksi Japanin ydinvoimakatastrofia koskevat videot saivat onnettomuuden alkuvaiheessa paljon latauksia, koska ihmisillä oli uutisnälkää tyydytettävänään ja perinteinen media oli kansalaisjournalisteja jäljessä.

YouTube on tehnyt joitain livelähetyskokeiluja, yhtenä kuuluisimmista U2:n konsertti Los Angelesissa. Tyypillisesti ajankohtaistakin sisältöä levitetään kuitenkin siten, että ensin käyttäjä A lataa kuvaamansa/löytämänsä videon YouTuben palvelimelle, sitten toiset käyttäjät levittävät sitä YouTubessa tai muissa sosiaalisen median palveluissa. Eli videoita ei lähetetä suoraan käyttäjiltä toisille, vaan palveluntarjoajan kautta.

Audio vs. video

Tutustuin viime viikolla wahwah.fm-nimiseen saksalaiseen musiikkialueen startuppiin, jonka eräänä keskeisenä ideana on mahdollistaa musiikin jakaminen ympäristöön samalla, kun sitä kuuntelee. Muutakin sosiaalisen median peruskauraa löytyi, kuten suosituksia, palautetta, freemium-mallia ja käytön visualisointeja (heatmap). Päätelaitteena on iPhone.

Jäin miettimään tämän sinänsä mielenkiintoisen palvelun mahdollisuuksia. Uskon, että suuremman menestyksen kynnyskysymyksenä on, hienosti sanottuna, viraalipotentiaali. Elleivät omat soittolistat ja kappaleet lähde leviämään ympäri käyttäjäkuntaa, jää wahwah kuriositeetiksi.

En ottanut sattumalta YouTubea wahwah:n vertailukohdaksi. Lähtökohtaisesti rinnastus on epäreilua, koska edellisessä on sekä kuvaa että ääntä, jälkimmäisessä vain jälkimmäistä. Tässä on kuitenkin eräs viraalin ydin. Huonolaatuisellakin videosisällöllä on paljon enemmän ilmaisuvoimaa kuin pelkällä äänellä. Siksi olen hieman varautunut äänisisällön jakamiseen pohjautuvan web-palvelun menestyksen suhteen.

Äänen puolesta puhuu:

Sanomaani ei pidä ottaa väärin: ymmärrän täysin, että aina ei voi eikä kannata tuijottaa ruutua, vaan audiosisällölle on omat tilanteensa. Pelkkä kuunteleminen haittaa asioiden tekemistä vähemmän, kuin jos samalla vielä seuraa liikkuvaa kuvaa. Tätäkin kirjoittaessani kuuntelen Spotifytä ja kotimatkalla autossa ajattelin normaaliin tapaan avata radion. Lisäksi musiikin ja puheradion keskittyneellekin kuuntelulle on paikkansa.

Joka tapauksessa tuntuu olevan niin, että videosisältö leviää verkossa audiota tehokkaammin. Mitkä seikat sitten puhuvat musiikinjakamisen puolesta? Miten lähteä edistämään wahwah:ta tai vaikkapa sen suomalaista kilpailijaa, Playmysongia? Ensi hätään tuntuisi, että kannattaisi houkutella mukaan kuuluisia artisteja. Uskon vaikkapa Lady Gagan soittolistan kiinnostavan useampaa kuuntelijaa kuin minun soittolistani.

Lisäksi suositut konserttipaikat voisivat lähettää ympäristöönsä livevirtaa siitä, mitä sisällä keikalla tapahtuu. Eräs sosiaalisen median keskeisenä vetovoimana ovat puolisuljetut yhteisöt ja erilaiset sisäpiirit, aihe josta olen aiemminkin kirjoittanut. Siksi musiikin lähettäminen sisältä konsertista maantieteellisesti lähellä oleville ja heidän kauttaan edelleen kauempana sijaitseville käyttäjille saattaisi toimia.

Myös laajentaminen musiikkisisällön jakamisen ulkopuolelle saattaisi toimia, esimerkiksi uutisraportoinnin suuntaan. Tässä on tosin käytettävä mielikuvitusta. Pelkän ääniraidan jakaminen vaikkapa onnettomuuspaikalta ei toimi ollenkaan yhtä tehokkaasti kuin video. Haastattelut ja ohikulkijalausunnot sen sijaan voisivat toimia.

Lopuksi vähän teknologian tarjoamista mahdollisuuksista ”äänituotannon” suhteen. Audiohan vaatii videota vähemmän kaistaa, prosessointitehoa ja akkua. Voisiko ajatella tulevaisuutta, jossa käyttäjät jakaisivat jatkuvasti verkkoon itseään kiinnostavaa audiosisältöä. Muut käyttäjät voisivat ohi kulkiessaan aina ”virittää” toistensa kanavia, vaikkapa vain yhdeksi kappaleeksi kerrallaan. Tuloksena olisi joka päivä erilainen mikroradiokanavien verkko, jonka päälle voisi tehdä monenlaisia mashup-kerroksia.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Olisi viisasta viljellä tyhmiä päätteitä

Olen jo pitkään visioinut busseista ja junista, joissa edellä istuvan selkänojan takapinnassa olisi näyttö ja tarjottimen paikalla näppäimistö. Näiden kautta matkustajille tarjottaisiin nettiyhteyttä ja erilaisia sovelluksia. Sama toimisi myös lentokoneissa. Niistä näytöt jo usein löytyvät turistipuoleltakin, näppäimistöjä sen sijaan ei ei.

Pilvipalveluiden myötä kuluttajatietokoneiden kehitys epäilemättä menee enemmän niin sanottujen ”tyhmien päätteiden” (engl. thin client) suuntaan. Kaistan laajuus on tulevaisuudessa paljon tärkeämpi ominaisuus kuin päätelaitteen prosessointiteho, tallennuskapasiteetista puhumattakaan.

Itse voisin mielelläni ottaa loikan suoraan seuraavaan vaiheeseen, jossa tyhmääkään päätettä ei tarvitse itse ostaa eikä raahata ympäriinsä. Monitoreita, kosketusnäyttöjä ja näppäimistöjä tulisi olla siroteltuna sinne tänne vapaasti ihmisten, esimerkiksi juuri matkustajien, käyttää.

Yksinkertaisimmillaan riittäsi, että kuljetan mukanani käyttäjätunnusta ja salasanaa. Tai ehkä kantaisin kännykässä tai usb-tikulla omaa profiiliani, joka käsittäisi tyypillisesti käyttämäni ohjelmistot asetuksineen sekä henkilökohtaisimmat tiedostot, joita en halua tallentaa edes pilvipalveluihin. Pääte mukautuisi oman profiilini mukaiseksi sitä käyttäessäni.

Tyhmät päätteet ovat jo riittävän tehokkaita peruskäyttöön. Kyse on lähinnä vain siitä, miten laajaa kaistaa tarjotaan. Huawein t&t-keskuksessa Shanghaissa koko 8000-päinen henkilöstö tekee työtään tyhmillä päätteillä. Siis telealan tutkimus- ja kehitystyötä, joka varmasti vaatii laitteistolta enemmän vääntöä kuin keskiverto kuluttajakäyttö.

Lentoyhtiöt ja vaikkapa ravintolat voisivat tarjota tyhmiä päätteitä osana palvelutarjontaansa ja sisällyttää kustannukset lentolippujen tai ruoka-annosten hintoihin. Paikallisbusseissa ja yleisissä tiloissa tämä voisi olla osa julkista palvelua. Kansalainen vain kertoisi oman tunnistetietonsa ja sen jälkeen hänelle olennaiset palvelut olisivat käytössä.

On aivan turhaa raahata kannettavaa tietokonetta mukanaan. Näppäimistö ja näyttö ovat koko lailla standardisoituja ja niiden valmistuskustannukset tippuvat koko ajan. Pitäisi saada aikaan asennemuutos, jossa turhan elektroniikkakrääsän liikuttelun sijasta riittäisi, että ihmiset siirtyisivät paikasta toiseen.

(Tässä kohtaa lukija voi kyseenalaistaa ihmisenkin liikuttelutarpeen – eivätkö etäläsnäolosovellukset mahdollista kaiken hoitamisen kotoa tai toimistolta käsin? Aiheellinen kysymys, mutta toisen kirjoituksen aihe. Tämän artikkelin perustavanlaatuisenta taustaoletuksena on, että ihimisillä on tulevaisuudessakin tarvetta liikkua, myös fysikaalisessa maailmassa.)

Yhteiskäyttöisten tyhmien päätteiden leviättäminen olisi myös ekoteko. Hiilijalanjäljet pienenevät samalla kun edestakaisin raahattavien laitteiden koko kutistuu ja määrä vähenee. Meillä on julkinen liikennekin, miksi ei myös tietoliikenne?

Ennen kuin tässä kirjoituksessa kuvaamani visio on todellisuutta, pitää päätteiden valmistus-, käyttö- ja ylläpitokustannusten laskea entisestään. Vain silloin liikkeenharjoittajat ja julkishallinto alkavat viljellä niitä eri tiloihin. Tämän lisäksi näen personoitavuuden välttämättömänä vaatimuksena. Jos päätteet ovat vain nettisurffailukioskeja, eivät ne tule korvaamaan henkilökohtaisia tietokoneita.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Kiina rakentaa oman sosiaalisen mediansa

Kiina on meikäläisittäin tarkasteltuna kummallinen kokonaisuus raivoisaa talouskasvua ja byrokraattista yksipuoluejärjestelmää. Kontrolloiva puolue esimerkiksi estää kansalaisten pääsyn suosituimpiin länsimaisiin sosiaalisen median palveluihin, kuten Twitteriin ja Facebookiin. Google vetäytyi sensuuriasioiden takia manner-Kiinasta Hongkongiin.

On tosin yleistä tietoa, että halukkaat osaavat kiertää nämä hallituksen estot ja pääsevät kyllä käsiksi haluamiinsa palveluihin. Kiinasta löytyy kuitenkin omatkin vastineet sosiaalisen median palveluille ja Googlelle. Vaikkapa Renren, Tencent ja Kaixin. Oheisessa kuvassa shanghailainen koululainen opettelee tietotekniikkatunnilla hakukone Baidun karttahaun käyttöä. Muistuttaa muuten erehdyttävästi Google Mapsia.

Vierailin viime viikolla Shanghaissa. Hotellihuoneeseen tuotiin joka aamu englanninkielinen China Daily -sanomalehti. Maaliskuun kymmenentenä tässä aviisissa oli kaksi melko pitkää kirjoitusta mikroblogeista. Twitter, yksi Kiinassa kielletyistä palveluista, on tällä hetkellä maailman suvereeni johtaja migrobloggaamisessa.

Toisen China Daily -kirjoituksen otsikossa jopa mainittiin termi ”tweet”, joka on yksittäisen mikroblogimerkinnän lähettämistä tarkoittava verbi. Itse Twitteriä ei kuitenkaan kummassakaan kirjoituksessa noteerattu millään tavalla. Tämä yksityiskohta heijasti koko matkalta välittynyttä tunnelmaa: vaikka Kiina ei ole läheskään avoin yhteiskunta, siitä ei nosteta haloota, vaan homma tuntuu toimivan.

Joko kierretään hallituksen asettamat rajoitukset tai kehitetään omat vastaavat palvelut tilalle, kotimaan 1,3 miljardin ihmisen markkina-alueelle. Aloittelevat yritykset voivat kasvaa pitkään pelkästään kotimaassaan. Lisäksi puolue lonkeroineen ja koukeroineen hankaloittaa ulkomaisten firmojen rantautumista Kiinaan. On mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu Kiinan sosiaalisen median kentässä.

Jyräävätkö Facebook ja Twitter lopulta, kuten näyttäisi käyvän muussa maailmassa, vai pitävätkö kiinalaiset vastineet pintansa, mahdollisen estojen poiston jälkeenkin. Tai vielä vahvemmin: voisivatko kiinalaiset web-palvelut syrjäyttää länsimaiset myös länsimaissa? Jos näin joskus käykin, niin se varmaan ottaa aikansa, emmekä silloin enää välttämättä käytä termejä mikrobloggaaminen tai sosiaalinen media.

Saimme kuulla Shanghaissa sijaitsevan kiinalais-eurooppalaisen bisneskoulun (CEIBS) professori Nandani Lyntonilta, että kiinalaiset eivät ole järin innokkaita lähtemään ulkomaille töihin tai opiskelemaan. He haluavat pysyä perheidensä parissa. Lisäksi he tiedostavat, että Kiina on se maailmankolkka, missä tällä hetkellä tapahtuu.

Sen sijaan Euroopasta on valitettavasti tulossa maailmantalouden museo. Lyntonin mukaan Eurooppa pärjää lähinnä vahvojen brändiensä (esimerkiksi ranskalaiset viinit ja italialaiset huonekalut), innovointikykykynsä ja turismin ansiosta. Lukuunottamatta innovoinnin edelläkävijyyttä, jonka itse olisin valmis kyseenalaistamaan, Euroopan vahvuudet ovat siis jossain jo saavutetussa.

Pohjois-Amerikkakin saattaa seurata Euroopan viitoittamaa tietä, joskin vähän jäljessä. Ovatko Palo Alto ja Wall Street tulevaisuuden historiallisia matkakohteita? Vielä joskus turistibussi saattaa kurvailla ympäri Piilaaksoa, laskien matkustajat aina välillä kuvaamaan Hewlettin-Packardin autotallia, Googleplexiä tai IBM:n Almaden-tutkimuskeskusta.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Tutkimusmaailman ja bisneksen välille tarvitaan tulkkeja

Pari viikkoa sitten törmäsin ilouutiseen : suomalainen Grey Area Labs oli onnistunut keräämään vajaan parin miljoonan euron kansainvälisen rahoituskierroksen. Kyseessä on startup-yritys, jonka iPhone-peli Shadow Cities saa huomiota ja kasvattaa käyttäjämääräänsä maailmalla.

Shadow Cities on paikkatietoa hyödyntävä peli, jossa fyysinen ympäristö otetaan mukaan pelimaailmaan ja -logiikkaan. Pelin taustalla pyörivää teknologiaa on kehitetty ja hiottu jo vuosia. Nykymuodossaan se antaakin varsin vaikuttavan käyttökokemuksen.

Luettuani uutisen rahoituskierroksesta jäin miettimään, olisiko tämä peli voinut syntyä ja kehittyä tällaiseksi jossain muualla, vaikkapa Piilaaksossa. Veikkaan, että ei: se olisi yritetty kaupallistaa jo aikaisemmin. Meitä suomalaisia usein parjataan liiasta varovaisuudesta ja hitaudesta. Toisinaan, kuten Shadow Citieskin osoittaa, kärsivällisyys palkitaan.

Shadow Cities tehtiin ymmärtääkseni pääasiassa ”autotallivoimin” ja tarjolla olevia julkisia ohjelmointirajapintoja sekä avointa lähdekoodia hyödyntäen. Meillä on kuitenkin Suomessa valtavat määrät ituja ja siemeniä, jotka voisivat oikein hoidettuina johtaa vastaavanlaisiin menestystarinoihin.

Tarkoitan tietenkin tutkimusmaailmaa ja tutkimusprojektien tuotoksia. Enkä pelkästään projektisuunnitelmissa esitettyjä tavoitteita, vaam myös odottamattomia sivutuotteita. Tällaisia sivutuotteita syntyy, kun tutkijat testailevat uusia työkaluja ja ratkaisuvaihtoehtoja. Itselläni on kuuden vuoden työkokemus VTT:ltä, mutta olen vakuuttunut, että tällaista materiaalia löytyy myös yliopistojen tutkimuslabroista.

Tutkija haluaa tutkia, ei välttämättä tehdä bisnestä. Tässä ei ole mitään vikaa eikä väärää. Tutkijoita ja vaikkapa yrittäjiä motivoivat eri asiat, heillä on erilaiset osaamisprofiilit, he työskentelevät eri sykleissä ja usein ihan persoonallisuuksienkin tasolla on hajontaa.

On kuitenkin sääli jättää potentiaalisia Shadow Citiesejä tutkijankammioiden hyllyille pölyttymään tai parhaassakin tapauksessa seuraavan tutkimusprojektin rahoitushakemuksen raaka-aineeksi. Innovaatioiden siemenet pitää löytää ja niiden kaupallinen potentiaali testata.

Tutkijoiden joukkoon tulisikin soluttaa aivan eri profiilin omaavia ammattilaisia. Tarvitaan ihmisiä, jotka ”puhuvat tutkijaa” ja näkevät myös kaupalliset mahdollisuudet. Heillä on riittävä tieteellis-teknologinen näkemys, mutta myös piinkova ja ajantasainen tieto markkinoista.

Tutkimusmaailman kannattaa pitää itsestään meteliä ja eri tavoin houkutella bisnesihmisiä tutustumaan tutkimukseen. Tässä ainakin VTT tekee jo hyvää työtä kutsumalla sijoittajia kerran-pari vuodessa Otaniemeen kuuntelemaan hissipuheita eli tiiviitä esityksiä kaupallistamiseen tähtäävistä tutkimustuloksista.

Tulisi kuitenkin mennä yksittäisiä sijoittajatilaisuuksia syvemmälle tasolle ja pyrkiä jatkuvaan työhön kaupallistamispotentiaalin kartoittamiseksi. Bisnestaustaisia ihmisiä kannattaisi rekrytoida ja sijoittaa oikeisiin kohtiin tutkimusprojekteja, kannustimena vaikkapa osakkuus mahdollisesti syntyästä spin-off-yrityksestä.

Lisäksi yritysmaailman osallistumista julkisrahoitteisiin hankkeisiin voisi suunnata uudelleen. Valitettavan usein tutkija keskittyy siihen, että saa tarpeeksi yrityksiä sijoittamaan muutama tuhat euroa vuodessa projektiin, jotta onnistuu täyttämään Tekes-hankkeiden edellyttämät yksityisen rahoituksen prosenttiosuudet.

Yritysten pitäisi olla paljon proaktiivisempia ja sijoittaa enemmän aikaa ja rahaa tutkimushankkeisiin. Samalla he voivat itse vaatia enemmän tutkijoilta ja vaikuttaa hankkeiden suuntaamiseen, toisin sanoen paremmin varmistaa hyötyvänsä hankkeista.

Tutkijoiden puolestaan tulisi päästä eroon asenteesta, että firmat ovat välttämättömiä pahoja tutkimushankkeissa. Toimimalla tiiviissä yhteistyössä yritysten kanssa tutkijat voivat edesauttaa omien innovaatioidensa päätymistä oikeisiin tuotteisiin ja palveluihin, ei pelkästään jatkoprojektien hakemusliitteiksi.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Meklari vai kirurgi? Watsonilla riittää uravaihtoehtoja

IBM:n Watson-tietokoneesta on paljon muuhunkin kuin kepeään visailuun. Sen takana oleva teknologia soveltuu niin terveydenhuoltoon, rahamarkkinoihin kuin asiakaspalvelutehtäviinkin.

Jos et vielä huomannut viime viikolta, niin kerrattakoon: IBM:n kehittelemä Watson-tietokone voitti kaksi kaikkien aikojen parasta kilpailijaa Jeopardy-tietovisassa . Pelin päätteeksi Watson oli kerännyt 77 tuhatta dollaria, toiseksi tullut Ken Jennings 24 tuhatta ja Brad Rutter vajaa 22 tuhatta.

IBM ei tietenkään kehittänyt Watsonia pelkästään televisioviihteeksi. Tällä luonnollista kieltä – ainakin jollain mekaanisella tasolla – ymmärtävällä innovaatiolla on hurjasti muitakin sovelluskohteita.

Kävin Jeopardy-viikon kuluessa keskusteluja Watsonin laajemmasta potentiaalista IBM:n innovaatiojohtaja Ville Peltolan kanssa.

Sovelluskohteita: terveydenhuolto, rahamarkkinat ja asiakaspalvelu

Ensimmäisenä telkkarivisailua vakavampana sovellusalueena Watson-teknologialle nähdään terveysala. Oheisessa videossa IBM:n asiantuntijat luonnehtivat Watsonin soveltuvuutta tälle haastavalle kentälle.

Terveydenhuollon kannalta keskeinen ominaisuus on varmuus vastauksen oikeellisuudesta — kukaan tuskin haluaa itseään hoidettavan epävarman tiedon pohjalta. Olennaista on myös Watsonin tapa muodostaa vastauksia rajaamalla todennäköisesti väärää tietoa ja epäolennaisuuksia pois. Tällä tavalla päästään kohti potilaiden yksilöllisiä piirteitä.

Myös rahoitusala voi hyötyä Watsonista. Wiredkin kirjoitti osakemarkkinoista pari numeroa sitten, että kyseessä on niin kompleksi ja valtavasti tietoa sisältävä kokonaisuus, etteivät ihmiset pärjää siellä automatisoituja osakekauppiaita vastaan. Watsonin teknologia voi auttaa rahoitusalan hahmottamisessa, neulan löytämisessä heinäsuovasta.

Kolmantena sovelluskohteena tässä vaiheessa on tunnistettu asiakaspalvelu. Watsonin tapaisen teknologian avulla asiakaspalvelijoiden tiedonhakua voidaan dramaattisesti nopeuttaa ja osumatarkkuutta parantaa. Samalla paranee oletettavasti myös asiakastyytyväisyys.

Puheentunnistus

Asiakaspalvelu ja call centerit tuovat välittömästi mieleen puheentunnistuksen Watsonin tärkeänä kehityskohteena. Tällä hetkellähän Watsonille annetaan syötteet tekstimuodossa. Kyseessä on luonnollisen kielen tekstisyötteet, mutta yhtä kaikki kirjoitettuna. Entä jos se kykenisi puhuttujen syötteiden ymmärtämiseen? Tämä avaisi uusia sovellusmahdollisuuksia. Palvelua virtaviivaistuisi, jos helpoimmissa tapauksissa asiakkaat voisivat olla yhteydessä suoraan Watsoniin.

Puheentunnistus auttaisi myös kaikissa töissä, missä käsiä tarvitaan muihin askareisiin, esimerkiksi jo mainitussa terveydenhuollossa. Mietipä kirurgia, joka voisi keskustella suoraan Watsonin kanssa operoidessaan potilasta sen sijaan, että joutuisi kirjoittamaan kysymyksensä itse tai assistentin välityksellä.

Watsonin osallistava opettaminen

Kirurgin ja Watsonin yhteistyö edustaa mielestäni hedelmällisintä näkemystä tekoälyn mahdollisuuksista. Ihmisistä ja koneista koostuvia järjestelmiä voitaisiin kehittää niin, että molemmat ovat mukana kokonaisuudessa omien vahvuuksiensa kautta. Ihmisten ja Watsonin välinen vuorovaikutus avaa oven myös toiselle lempiaiheelleni, crowdsourcingille.

Kansalaiset voisivat osallistua Watsonin opettamiseen ja sparraamiseen. He voisivat auttaa vaikkapa lokalisointi- ja käännöstehtävissä, tiedon ajantasaisuuden takaamisessa ja analogisen materiaalin digitalisoinnissa. Tällaisen toteuttamisessa viihdyttävyys ja pelillisyys on keskeistä massojen saamiseksi liikkeelle. Jotain Kansalliskirjaston Myyräpelin kaltaista lähestymistapaa voisi hyödyntää myös Watsonin kouluttamisessa.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta – vielä

Groupon esitti Super Bowlissa poliittisesti epäkorrekteja mainoksia, epäilemättä täysin tietoisesti. Nämä mainokset saivat aikaan kohua ja keskustelua, mikä nykypäivänä on riittävä mittari mainoksen kannattavuudelle. Tulevaisuudessa keskusteluja pystytään analysoimaan paremmin ja kommenttien sävyjä tunnistamaan automaattisesti. Toivottavasti tämä analyysitieto siirtyy myös mainoksen menestyksen arviointikriteeriksi.

Mainos tuli puskista

”Brasilian sademetsät ovat maapallolle korvaamattomia, mutta hakkuut uhkaavat niitä. Toisaalta on olemassa myös pöheikköjä, joiden leikkaaminen ei ole niin pahasta. Siksi onkin loistavaa, että meitä on nyt sata, jotka lunastimme Groupon-kupongin brasilialaiseen vahaukseeen Completely Bare –salongissa New Yorkissa. Ja saimme samalla 50% pois hinnasta!”

Näin Austin Powers –elokuvistakin tuttu kaunotar Elisabeth Hurley markkinoi intiimialueen trimmaamista, Piilaakson kuumimman firman piikkiin. Kirjoitin tämän innovatiivisen firman bisnesmallista jokin aika sitten. Sinänsä näppärä mainos jättää kuitenkin jälkeensä epämiellyttävän tunnelman. Onko hyvän tavan mukaista mainostaa ulkonäön parantamiseen tähtääviä alennuskuponkeja ratsastaen maapallon pahoinvoinnilla?

Maailman kalleimmat telkkarimainokset

Amerikkalaisen jalkapallon ammattilaisliiga ratkaistaan vuosittain yhdessä ottelussa, Super Bowlissa. Super Bowlin aikana lähetettävien televisiomainosten sekuntihinta on, kuten tiedetään, maailman kalleinta. Web-yritys Groupon päätti sekin tänä vuonna mainostaa Super Bowlissa, mikä on merkki siitä, että sillä menee todella kovaa.

Super Bowl –mainokset ovat joka vuosi kiinnostava kattaus viihdyttäviä minielokuvia. Esimerkiksi maissilastuja mainostava Doritos on jo viiden vuoden ajan kunnostautunut Super Bowl –mainoksissa, vieläpä kuluttajavoimin. Tänä vuonna Volkswagen taisi kerätä eniten huomiota ”The Force”-mainoksellaan, ainakin tapahtuman alla.

Pelin jälkeen Groupon kuitenkin aiheutti ehkä eniten kohua – eikä syyttä. Sademetsien hakkuun ja ilmastonmuutoksen ohella se ratsasti valaiden mahdollisella sukupuuttoon kuolemisella ja tiibettiläisten tilanteella Kiinan ikeen alla. Ja kaikki tämä kuponkien myynnin edistämiseksi.

Eettisesti kyseenalaisia

En ole ainoa, joka jäi miettimään mainosten eettisyyttä. Luottotweettaaja Vuokko Aro vinkkasi toisaalta löytyvään blogikirjoitukseen, jossa niitä luonnehdittiin sairaan kulttuurin oireiksi. Kulttuurin, jossa mikä tahansa asia tai ilmiö voidaan valjastaa rahanteon välineeksi.

Techcrunchissa mainoksia tietenkin puolustetaan, väittäen että ihmiset eivät vain ”tajunneet niitä”. Mainosten lopussa näytettävän ”save the money”-sloganin pitäisi riittää tyylilajin perusteluksi. Tässä pelastellaan rahaa, samalla tavalla kuin valaita tai sademetsiä voidaan pelastaa.

YouTuben ja yleensä online-videosisällön yleistyttyä firmat alkoivat jakaa netin kautta roisimpaa ja kokeilevampaa mainossisältöä kuin televisiossa. Groupon-esimerkki kuitenkin osoittaa, että televisioonkin, vieläpä sen näkyvimmän ohjelman kylkeen, voidaan sijoittaa hyvinkin kiistanalaisia mainoksia.

Kohti keskustelun tarkempaa analysointia

Tärkeintä on mainosten aikaansaama kohina. Mainostettava brändi jää mieleen ja leviää, vaikka sitten negatiivisessa asiayhteydessä. Kaikki julkisuuus todellakin näyttää olevan hyvää julkisuutta, muutenhan noita mainoksia ei olisi esitetty. Lakia ja asetusta ei tietenkään kannata rikkoa, esimerkiksi USA:ssa mainoksessa ei sovi näyttää keskisormea.

Nyt saatan olla naiivi, mutta uskon, että tulevaisuudessa pystymme erottamaan hyvän kohinan huonosta. Emmekä pelkästään erottamaan, vaan vetämään siitä asianmukaiset johtopäätökset. Niin mainostajien itsensä, heidän asiakkaidensa, yhteistyökumppaneiden ja viranomaisten tulisi kyetä erottelemaan positiiviset ja negatiiviset reaktiot.

Toki asia ei ole mustavalkoinen, vaan äärimmäisen negatiivisen ja yltiöpäisen positiivisen välillä on lukemattomia eriasteisia reaktioita. Tässä kohtaa veikkaan kuitenkin teknologian auttavan tulevaisuudessa. Esimerkiksi suomalaisen Whitevectorin tapaiset yritykset tekevät tärkeää pioneerityötä yrittäessään ymmärtää paitsi sitä, mistä ihmiset verkossa puhuvat, myös sitä, mihin sävyyn he puhuvat.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Todellisuuden tasot limittyvät

Aikanaan tietokoneiden virtuaalimaailmat ja meitä käyttäjiä ympäröivä fysikaalinen todellisuus olivat kaksi toisistaan riippumatonta ympäristöä, paitsi että virtuaalimaailmoja pyörittävät tietokoneet nekin sijaitsevat fysikaalisessa maailmassa. Mobiililaitteet ja erilaiset sensorit tarjoavat kuitenkin mahdollisuuksia yhdistellä näitä kahta sfääriä uusin ja mielenkiintoisin tavoin.

Tuoreessa Talouselämässä tuore kolumnisti Anssi Vanjoki kirjoittaa kuudennesta aistista, ”virtuaaliaistista”. Se kehittyy ihmisille heidän toimiessaan netin virtuaalisissa ympäristöissä ja yhteisöissä. Vanjoen kirjoituksen otsikko on Todellinen virtuaalisuus, joka toimii viittauksena virtuaalitodellisuuteen.

Virtuaalinen ja todellinen, oikeammin virtuaalinen ja fysikaalinen tai reaalinen, voivat törmätä ja yhdistyä monin eri tavoin. Eräs mielenkiintoinen kehikko aiheeseen löytyy Joe Pineltä. Hänen multiverse-käsitteensä kattaa kaiken kaikkiaan kahdeksan maailman eri ulottuvuutta.

Nämä ulottuvuudet voidaan muodostaa kolmen akselin avulla: aika vs. ei-aika, aine vs. ei-aine ja tila vs. ei-tila. Aika on meidän lineaarisen aikakäsityksemme mukainen, ei-aika siitä poikkeava. Aine on atomeita, ei-aine bittejä. Tila on fysikaalinen, ei-tila virtuaalinen.

Todellisuus (engl. reality) muodostuu näiden akseleiden tutummista päistä (aika, aine ja tila). Todellisuuden vastapoolina (ei-aika, ei-aine ja ei-tila) on virtuaalisuus (engl. virtuality). Kaikki kombinaatiot ovat:

Pinen luokitteluista huomaa heti, että jotkin niistä ovat helpommin toteutettavissa ja sovellettavissa kuin toiset. Esimerkiksi lisätty todellisuus on jo aikaa sitten osoittanut olevansa hedelmällinen tutkimuskohde. Suomessa esimerkiksi Charles Woodwardin vetämä tutkimusryhmä VTT:llä tekee hyvää soveltavaa tutkimusta aiheeseen liittyen. Lisäksi alamme nähdä myös Layarin kaltaisia kaupallisia lisätyn todellisuuden sovelluksia.

Mashup-sovelluksista iso osa edustaa peilattua virtuaalisuutta. Hyviä esimerkkejä ovat Googlen karttojen päälle rakennetut reaaliaikaiset mallit liikenneruuhkista, rikospaikoista tai julkkisten bongaamisista. Lisätty virtuaalisuus on sekin mielenkiintoinen kehityskohde. Reaalimaailman objekteja aletaan varmasti hyödyntää tietokonesovelluksissa entistä enemmän sensoriteknologian kehittyessä.

Alternate reality Pinen tulkitsemana menee aika lähelle kontekstitietoisuutta. Kontekstitietoiset sovellukset tavalla tai toisella sopeutuvat käyttäjien tilanteisiin, esimerkiksi suodattamalla ja tarjoamalla heille olennaista sisältöä.

Ehkä mielenkiintoisin ulottuvuuksista on fyysinen virtuaalisuus. Sen puitteissa siis toistetaan fyysisessä maailmassa joku virtuaalisesti tapahtuva/tapahtunut asia. Lapsi voi vaikkapa keinua oikealla kiikkulaudalla, jonka liikehdintä perustuu paitsi hänen omaan liikehdintäänsä, myös laudan ”toisessa päässä istuvan” tietokoneelle mallinnetun ja ruudulta näytettävän lapsen ponkaisuihin. Myös 3d-printterit ja Star Trekin ravintoautomaatit kuuluvat tähän kategoriaan.

Tutkimusmielessä vain mielikuvitus on rajana todellisuuden ulottuvuuksia yhdisteltäessä. Liiketoiminnan kannalta hedelmällisempää on kuitenkin yhtäältä sovelluskohteita ja kuluttajatarpeita, toisaalta resursseja ja mahdollistavan teknologian kypsyyttä.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Twitterin emergentti älykkyys

Viimeksi kirjoittelin tässä blogissa tekoälyn toteutumisesta verkossa tietokoneohjelmien ja niiden käyttäjien liittona, joka on enemmän kuin osiensa summa. Lähestyin aihetta ulkoa päin, ottamatta kantaa yksittäisten sisäisten prosessien ja toimintojen älykkyyteen tai ei-älykkyyteen.

Jatketaanpa pohdintoja, mutta rajataan tutkimuskohdetta koko netistä yksittäiseen verkkopalveluun käyttäjineen. Pidetään edelleen kehikkona ulkoisten toimintojen tarkastelua, Daniel Dennettin sanoin omaksutaan ”intentionaalinen asenne” (engl. intentional stance) älykkyyteen.

Onko Google käyttäjineen älykäs, entä Facebook? Tällaisen mittaaminen ei ole yksiselitteistä. Jos ajatellaan Googlen keskeisintä toiminnallisuutta, hakukonetta, voidaan väittää sen olevan ainakin edeltäjiään älykkäämpi. Se onnistuu löytämään käyttäjälle relevantimpaa tietoa kuin esimerkiksi aikanaan Altavista, yksi Googlen syrjäyttämistä hakukonepalveluista.

Älykkäät web-palvelut houkuttelevat käyttäjiä, jotka tekevät palveluista entistäkin älykkäämpiä. Tässä kohtaa voi kysyä, mitä tekemistä vaikkapa tweeteillä tai Facebookin statuspäivityksillä on älykkyyden kanssa. Yksittäiset tweetit ja niiden fiksuus sikseen, mutta jos pidämme kiinni ”helikopterinäkymästä”, voimme todeta Twitterin alati välittävän ja jalostavan valtavat määrät informaatiota hyödynnettäväksemme –toisin sanoen toimivan älykkäästi.

Mitä muita älykkyyden mittareita voidaan löytää, suosion/kävijämäärien lisäksi? Tietysti pelkät kävijät eivät tee kesää, vaan heidän pitää myös itse tuottaa ja välittää tietoa. Voidaan tarkastella myös vaikkapa vierailuajan pituutta ja vierailufrekvenssiä, tyypillisiä web-analytiikan mittareita molemmat.

On mielenkiintoista tarkastella myös web-palveluiden tarkoitusperiä. Siis kunkin kohdalla kysyä: Miksi tämä kyseinen palvelu on olemassa? Yhden asian hyvin toteuttavat fokusoidut palvelut yleensä toimivat ”yleispalveluja” paremmin ja luotettavammin. Väittäisin silti, että eräs älykkyyden mittari muodostuu niiden tarkoitusperien määrästä, joita kyseinen palvelu eri käyttäjille toteuttaa.

Jo mainittu Twitter on paraatiesimerkki verkon uudesta älykkyydestä. Siinä perustoiminnallisuus, tweettaaminen, on äärettömän yksinkertainen, mutta samalla monta eri tarkoitusta palveleva toiminto. Twitterin kohdalla voidaankin puhua emergentistä älystä, joka syntyy osista, mutta jota ei voida palauttaa näihin osiin. Yksittäinen tweettaaja ei tiedä, minne hänen jakamansa tiedonjyvä päätyy tai miten sitä hyödynnetään.

Twitterin strategiana on palvelun alkuhämäristä lähtien ollut avata ohjelmointirajapinnat kolmansille kehittäjäosapuolille. Sen ympärille onkin sittemmin syntynyt merkittävä ekosysteemi erilaisia sovelluksia, jotka suodattavat, koostavat ja visualisoivat eri tavoin sitä, mistä maailmassa kulloinkin puhutaan.

Facebook ja Twitter ovat siis esimerkkejä palveluista, joiden parissa ihmiset haluavat viettää aikaa ja jakaa sisältöä. Verkossa on myös runsaasti ei-niin-kivoja palveluita, joiden käyttäminen on pakkopullaa. Työntekijän vinkkelistä etsimättä mieleen tulevat vaikkapa tuntikirjaussovellukset ja matkalaskuportaalit. Kansalaisena puolestaan useimmat asiointipalvelut aiheuttavat puistatuksia.

Heitänkin tähän loppuun haasteen enterprise-sovelluskehittäjien ja julkishallinnon palveluntarjoajien suuntaan: Ottakaa tavoitteeksi saada aikaan sellaisia sovelluksia, joiden pariin ihmiset haluavat tulla ja joita käyttäessään he haluavat jakaa sisältöä. Tämä voi konkreettisesti tarkoittaa eri asioita, vaikkapa visualisoituja yhteenvetoja historiatiedoista, anonymisoitua vertailua muihin käyttäjiin, tai osallistumismahdollisuuksia palvelun jatkokehitykseen.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Helikopterinäkymä verkon älykkyyteen

Tekoäly toteutuu internetissä ihmisten ja koneiden symbioosina. Kyborgien sijaan olemme luoneet kokonaisuuden, jossa ihmiset ja verkkopalvelut yhdessä tuottavat joka hetki valtaisat määrät informaatiota, sekä älykkäitä tapoja suodattaa ja kuluttaa sitä.

Tekoälyn suhteen olen uskovainen. Näkemykseni ajattelevista olennoista nojaa siihen, että kaikki kognitiiviset prosessit voidaan jakaa aina pienempiin ja pienempiin osasiin, jotka lopulta ovat joko-tai-päätöksiä. Toisin sanoen ykkösiä tai nollia, tietokoneiden binääristä perusravintoa. Näitä ajattelun atomeja sitten yhdistellään eri tavoin, saaden aikaan mitä monimutkaisempaa ja –puolisempaa ajattelua, mukaan lukien tietoisuus ja mielikuvitus.

Biologista ja keinotekoista älyä

Kognitiivisia prosesseja tutkittaessa voidaan abstrahoida pois näiden prosessien fyysiset ”alustat”. Toisin sanoen ei kanneta huolta siitä, nojaako prosessi hermosoluun vai piisiruun, eli onko kyseessä biologinen vai keinotekoinen olento. Empiirisessä tutkimuksessa näitä kahta olentoa tietysti tarkastellaan eri menetelmin ja molemmat kohteet ovat vähintäänkin komplekseja!

Jottei mentäisi sieltä missä aita on matalin, lyödäänpä nämä kohteet yhteen ja mietitään niistä muodostuvaa kokonaisuutta. Pitäähän blogikirjoituksessa olla haastetta. Tarkastelussa on siis Internet käyttäjineen: verkottuneet palvelimet, reitittimet, päätelaitteet ja päätelaitteiden käyttäjät.

Semanttisen webin kehityskaari

Tutustuin semanttiseen webbiin vuosituhannen vaihteessa, kun se oli parisen vuotta vanha tutkimuskohde. Lähtökohtaisesti semanttisessa webissä pyrittiin antamaan maailmasta yhteen tai useampaan ontologiaan (käsitemalliin) pohjautuva kuvaus, joka olisi älykkäiden tietokoneohjelmien (usein puhutaan ohjelmistoagenteista) luettavissa. Älykkäiden agenttien olisi määrä tehdä päätelmiä semanttisten kuvasuten pohjalta ja siten helpottaa webin käyttäjien elämää.

Jo 2000-luvun ensimmäisten vuosien aikana useimmille kuitenkin selvisi, että maailma on liian monimutkainen yhdelle koherentille kuvaukselle. Subjektiiviset, kulttuuriset, poliittiset ja kontekstuaaliset erot pakottavat hyväksymään sen, että ontologiat ovat päällekkäisiä, ristiriitaisia ja puutteellisia. Tämän seurauksena semanttisen webin tutkijat lähtivät kehittelemään algoritmeja ja säännöstöjä siltojen rakentamiseksi niiden välille.

Semanttisessa webissä on kuitenkin aina ns. top-down –lähestyminen älykkyyteen. Siellä ontologian määrittelijä, ihminen, ottaa jumalan roolin nimetessään käsitteet ja niiden väliset suhteet. Webin käyttäjä on passiivinen käskyttäjä, jonka sopii odottaa älykkäiden agenttien tarjoavan hälle kussakin tilanteessa parasta mahdollista tietoa ja viihdettä.

Verkon käyttäjä on aktiivinen osallistuja

Webin valtatrendit kertovat muusta. Verkon käyttäjät ovat aktiivisempia kuin koskaan. He päivittävät statuksiaan, välittävät toistensa tweettejä, tekevät Foursquare check-inejä, suosittelevat kirjoja, shoppailevat ja ilmaisevat tyytyväisyyttään ”likettämällä” erilaisia web-sisältöjä.

Kaikki edellä kuvattu on mahdollista ilman yleisesti hyväksyttyjä ontologioita. Verkon todellinen älykkyys pohjautuu paljolti siihen, että ihmisille tarjotaan houkuttelevia ja helppokäyttöisiä palveluita, joiden kautta he pääsevät paitsi kuluttamaan sisältöä, myös tuottamaan sitä itse.

Toki yksittäisten palveluiden taustalla on huikea määrä komplekseja algoritmeja, jotka suorittavat erityistehtäviä. Esimerkiksi Amazonin kirjasuosittelu ja Googlen hakukone ovat tällaisia. Näissäkin ihmiskäyttäjien edesottamukset ovat kuitenkin keskeisessä osassa, algoritmit ”korjaantuvat” ja palvelut kehittyvät sen mukaan, miten ihmiset niitä käyttävät.

Helikopterista tarkasteltaessa verkon älykkyys näyttää tällä hetkellä olevan riippuvainen sekä koneista, että ihmisistä. Ne yhdessä muodostavat kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa. Molemmat hoitavat oman tonttinsa hyvin ja lisäksi kehittyvät koko ajan.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Kuponkifanaatikot hakkeroivat joukolla alennuksia

Netissä käyttäjät voivat vaihtaa ja kaupata tavaroita, muitakin kuin virtuaalisia. Yritykset alkavat yhä enemmän rakentaa bisnesmalleja tämän varaan. Miten tukea ihmisten tarvetta saada palveluita halvemmalla ja kätevämmin, mutta silti pyörittää kannattavaa liiketoimintaa?

Kirjoittelin joku aika sitten Grouponista, joka on sittemmin saanut rajusti julkisuutta ja lisäksi pilviä hipovia valuaatioarvioita sekä myös muhkean rahoituskierroksen. Lähdinkin innoissani lukemaan tuoreen Wiredin aiheeseen liittyvää kirjoitusta.

Enemmän kuin itse Grouponia, Wiredissä käsiteltiin ilmiötä nimeltä ”retail hacking”, suomeksi vaikkapa ostoshakkerointi. Etenkin Yhdysvalloista löytyy näitä ostoshakkereita, jotka keräävät kuponkeja eri lähteistä, vaihtelevat niitä keskenään ja yhdistelevät todella merkittäviksi tarjouksiksi. Jutun esimerkissä seurattiin erästä rouvaa, joka sai parilla taalalla yli seitsemänkymmenen dollarin arvosta tavaraa, kuponkeja eri tavoilla ristiin hyödyntäen.

Kuponkifanaatikkoja on toki ollut jo aikana ennen nettiä, mutta nykyään heidän toimintansa on verrattomasti helpompaa. Alekuponkeja voi löytää, myydä ja vaihtaa verkossa kätevästi. Kupongit toimivat kuin raha, mutta pätevät vain tiettyihin kauppiaiden määrittelemiin tuotteisiin ja palveluihin.

Entä mitä muita ”valuutankaltaisia” netistä löytyy? Viime viikkoina sosiaalisessa mediassa on kierrätetty hyvää kalvosettiä vuoden 2010 kymmenestä bisnesmalli-innovaatiosta. Grouponkin toki mainittiin listassa. Siinä rahanarvoista on oman yhteisön houkuttelu mukaan alennusmyyntiin.

Listalta löytyi myös Quirky ja PatientsLikeMe, jotka molemmat tuovat kustannussäästöjä osallistamalla nettikäyttäjiä. Edellisessä käyttäjät suunnittelevat tuotteita co-creation mallin mukaisesti, oletettavasti ”oikeita työntekijöitä” tai alihankkijoita edukkaammin.

PatientLikeMe:ssä toipilaat jakavat itsestään tietoja hyödynnettäväksi ja siten säästävät sekä omia rahojaan, että ylikuormitettujen lääkäreiden aikaa. Yritys itse välittää käyttäjien anonyymeinä toisilleen jakamia sairaskertomuksia lääkeyrityksille rahaa vastaan.

PayWithaTweetissä rahanarvoista on se julkisuus, minkä käyttäjät tweettaamalla luovat. Pelkkä tweettailu ei luonnollisestikaan kesää tee, mutta PayWithaTweetin mahdollistaman viraaliefektin voi olettaa tuovan paikalle myös rahalla maksavia asiakkaita. Vähimmilläänkin se toimii mainos- ja promootiokanavana.

Spotify oli esitellyistä liiketoimintamalleista ehkä perinteisin, tyypillinen freemium-malli, jossa palvelua (tässä tapauksessa musiikkia) saa joko rahaa vastaan, tai jos suostuu katsomaan ja kuuntelemaan mainoksia. Loput malleista keskittyivät enemmän ”oikeaan” rahaan:

AirBnb vetää komissioita yösijan välityksestä ja Flattr lahjoitusten jakamisesta eri toimijoille. HumbleBundle on kaupallistanut Radioheadin lanseeraaman ”maksa mitä jaksat”-mallin. Kickstarterissa yksilöt voivat sijoittaa kehitteillä oleviin tuotteisiin ja palveluihin, vähän kuten taannoin SellaBandissä äänilevyihin. Lisäksi eri palvelut kokeilevat virtuaalituotteiden myymistä sovellusten, esimerkiksi pelien, sisällä.

Mutta ovatko johdannaisvaluutat enemmän yritysten vai yksilöiden intresseissä? Ostoshakkereista lukiessani tuli sellainen olo, että he eivät todellakaan ole kauppojen lempiasiakkaita. Alennuksen lisäksi ostoshakkerille tuo tyydytystä päihittämisen tunne, että pystyy voittamaan kaupan ”tämän omassa pelissään”.

Uskon, että merkittävimmät johdannaisvaluuttoihin perustuvat ilmiöt syntyvät käyttäjistä alkaen, ruohonjuuritasolta. Olemme jo nähneet monenlaista vaihdantapalvelua ja nettihuutokaupat pyörittävät valtavaa bisnestä. Yrittäjän vinkkelistä kyse onkin siitä, että riittävän ajoissa bongaa aluillaan olevan liikehdinnän, ja rakentaa sen päälle ja sitä fasilitoimaan riittävän reiluilla ehdoilla varustetun palvelun.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Mihin media on menossa?

On taas se aika vuodesta. Paketteja avataan, kinkkua mätetään ja glögiä kipataan. Itsekin sain jo HeiaHeialta huolestuneen sävyisen mailin, joka kertoi minun olleen viikon liikkumatta.

Mässäilyn lisäksi näinä päivinä tietysti summataan kulunutta vuotta ja tehdään ennusteita tulevalle.

Mashable-blogi julkaisi hiljattain kymmenen media-alaa muokkaavaa trendiä. Tässä ne vapaasti suomennettuna:

Kukin näistä kymmenestä kohdasta ansaitsisi oman blogikirjoituksensa, eikä lista ole edes mitenkään täydellinen. Esimerkiksi tietokonepelien suhde mediakulutukseen loistaa poissaolollaan. Pelien sisällä voidaan jaella mediasisältöjä ja toisaalta myös itse pelejä voidaan jakaa kuin mediaa, esimerkiksi OnLiven tai Gaikain avustuksella.

Toisaalta listassa on myös päällekkäisiä kohtia ja sellaisia, jotka yhteisvaikutukseltaan ovat enemmän kuin osiensa summia. Itse näen esimerkiksi kohdat 6, 7 ja 8 yhtenäiseksi laajaksi ilmiöksi, joka muokkaa niin median kulutusta kuin tuotantoakin.

Otsikoltaan ehdottomasti raflaavin trendi on 6: ”Ulkomaankirjeenvaihtajan kuolema”. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta mitään sen väkivaltaisempaa, kuin että suuretkin mediatalot lakkauttavat toimituksiaan ja toimipisteitään maailmalla. Entistä enemmän hyödynnetään paikallisten toimijoiden, myös kansalaisten, tuottamaa sisältöä, jota taustoitetaan ja jalostetaan koherenteiksi kokonaisuuksiksi.

Alueellisuuden lisäksi mediatalot pyrkivät ulkoistamaan muunkin erityistiedon keräämistä ja kehittelemään standardeja tälle aktiviteetille (trendi 7). Mashable otti kirjoituksessaan esille CNN:n ja New York Timesin, jotka molemmat sisällyttävät teknologiauutisvirtaansa kirjoituksia ReadWriteWebin, Wiredin ja GigaOMin kaltaisilta toimijoilta.

Taustoittaminen ja jalostaminen on perinteisesti hyvän journalistin ominta osaamista. Siihen toivottavasti tarjoutuu tulevaisuudessa entistä paremmat mahdollisuudet. Esimerkiksi Storifyn kaltaisella työkalulla matalan tason aggregointia (tai "kuratointia") voi tehdä tehokkaammin ja keskittyä itse johtopäätöksiin, seurauksiin ja laajempiin kokonaisuuksiin.

Olennaista on myös, että Storifyn ja vaikkapa Paper.lin tai Flipboardin kaltaisia palveluita käyttävät journalistien lisäksi myös kansalaiset itse. Mashablen trendi numero 8 esitteleekin ”sosiaalisen tarinankerronnan”, jossa mediakuluttajat itse luovat tarinoita.

Mitä yhtenäisvaikutuksia ja jatkoseurauksia trendien 6, 7 ja 8 vahvistumisella sitten voi olla? Ainakin seuraavia:

• Mediatalot säästävät kustannuksia, koska niiden ei tarvitse ylläpitää kalliita toimituksia ympäri maailmaa
• Mediatalot saavat ajantasaisempaa ja paikallisesti asiantuntevampaa tietoa
• Paikallisuutiset nivoutuvat laajempiin tapahtumiin, ilmiöihin ja tarinoihin
• Journalistisen sisällön laatu kasvaa puoliautomaattisen ”raakadatan” yhdistelyn ansiosta
• Työkalut sisällön yhdistelyyn tuottavat uutta teknologialiiketoimintaa
• Copypaste-journalismi (toivottavasti!) vähenee

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Tietokoneita taaperoille, koodausta koululaisille

Ohjelmointitaito sekä edistää abstraktia ajattelua, että auttaa arjen eloa tietokoneiden keskellä. Sitä tulisikin opettaa kaikelle kansalle, mielellään jo varhaisessa vaiheessa koulu-uraa.

Kaikilla ammattiryhmillä on oma tietotaitonsa ja slanginsa, joka ei maallikoille avaudu. Lääkärien latinaa eivät potilaat ymmärrä, eivätkä asukkaat kotiensa rakentajien terminologiaa. Sama pätee myös tietokoneohjelmoijiin, tuttavallisemmin koodaajiin. Itseasiassa kyky ohjelmoida jakaa kansakunnan räikeämmin ja kokonaisvaltaisemmin kuin mikään muu erityisosaaminen.

Tietotekniikan arkipäiväistyminen

Vielä parikymmentä vuotta sitten ohjelmointi oli yksi tekninen taito muiden joukossa. Sittemmin tietotekniikka on kuitenkin sulautunut niin keskeiseksi osaksi ihmisen koko valveillaoloaikaa, että sen hallitsemisen merkitys on korostunut. Voi ajatella, että tietokoineita ymmärtävä ihminen kontrolloi elämäänsä muita paremmin ja on vähemmän kohtalon heiteltävissä.

Siksi on vain demokraattista vaatia, että ohjelmointia tulee opettaa kaikille, mielellään mahdollisimman varhain. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että koodaamista voisi harjoittaa aivan ensimmäisistä koululuokista alkaen, jopa päiväkodissa. Ohjelmoinnin ei tulisi vaatia edes lukutaitoa, vaan se voisi alkaa hyvin visuaalisesti, erilaisia kuvioita yhdistelemällä ja yhdistelyn tuottamiin vaikutuksiin tutustumalla.

Jotain vanhaa, jotain uutta...

Tässä kohtaa on syytä teroittaa, etten ollenkaan väheksy kynällä ja paperilla kirjoittamista, kirjojen lukemista ja muuta vailla tietokoneita tapahtuvaa opetusta. Päinvastoin, opetussuunnitelman tulisi olla sopiva sekoitus perinteisiä ja uusia opetusmenetelmiä. Tietokoneen tuomia mahdollisuuksia ei kannata torjua sen enempää kuin hylätä vanhoja ja hyviksi todettuja metodeita.

En siis tahdo, että kynä ja kumi korvataan tekstinkäsittelyohjelmalla. Sen sijaan ajattelen Googlen App Inventorin tapaisia järjestelmiä, joissa raahaamalla yhdistellään erilaisia toimintoja uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi. Nämä kokonaisuudet antavat luojalleen välitöntä palautetta siitä, mitä eri osasten yhdistely saa aikaan.

Tietokonesovellusten käytössä on jo tapahtunut muutos tekstipohjaisesta käytöstä visuaalisiin metaforiin: availlaan kansioita, heitetään tiedostoja roskakoriin, piilotellaan ikkunoita toistensa taakse. Uskonkin, että visuaalisuus ja graafiset käyttöliittymät tulevat valtaamaan alaa myös itse ohjelmoinnin puolella.

Koodaamisen demystifiointi

Varmasti jää jäljelle paljon tehtäviä, jotka onnistuvat varmemmin ja nopeammin tekstipohjaisesti. Silti moni ohjelma olisi suurenkin yleisön mahdollista tehdä, jos heille tarjottaisiin siihen graafiset ja intuitiiviset työkalut. Uskon, että tiukka jako ohjelmoija/ei-ohjelmoija tulee entistä enemmän korvautumaan liukuvalla asteikolla.

Ohjelmoinnin opettaminen kaikelle kansalle saattaisi vähentää siihen liittyvää mystiikkaa. Lisäksi se saisi eri koulutustaustoista tulevat projektitiimiläiset paremmin ymmärtämään toisiaan. Tämän myötä itse projektit virtaviivaistuisivat ja yhteen hiileen puhaltaminen helpottuisi.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Mitä Linnan juhlat sinulle merkitsevät?

Linnan juhlien tv-lähetys on alkamaisillaan tätä kirjoittaessani. Viimeisenä mohikaanina se onnistuu vuodesta toiseen keräämään ison osan kansakuntaa vastaanottimiensa ääreen. Aikana ennen webbiä koko kansan suosikkiohjelmia oli monia muitakin, vaikkapa Napakymppi, Lauantaitanssit ja Syksyn sävel.

Linnan juhlat pyörähtävät aina käyntiin pari tuntia kestävällä tervehtimisjaksolla. Sen ideana on näyttää kansalle, miten tasavallan presidentti kättelee jokaisen vieraan. Taustalla kommentaattorit kertovat, keitä on vuorossa sekä tekevät huomioita heidän asuistaan ja meriiteistään.

Tämän jälkeen alkavat itse juhlamenot. Parit tanssivat, orkesterit soittavat ja boolia juodaan. Tässä vaiheessa myös median edustajat jalkautuvat vieraiden pariin ja repivät heitä haastatteluihin. Tyypillisin vieraalle esitetty kysymys on: ”Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?”

Vieraiden vastaukset ovat tilaisuuden luonteeseen sopien juhlavia ja nostavat esiin erilaisia hyviä puolia Suomesta. Helpoimmat vastaukset tähän kysymykseen koskevat koulutusta, sosiaaliturvaa, vähäistä korruptiota ja niin edelleen. Vaikka nämä ovat saaneet kolhuja viime aikoina, on Suomi silti kohtalaisen korkealla kansainvälisissä vertailuissa.

Mielenkiintoisempaa olisi kuulla haastateltavilta, miten Suomen itsenäisyys vaikuttaa heidän omiin valintoihinsa, tekoihinsa ja tekemättä jättämisiinsä. Vai vaikuttaako mitenkään? Onko kansallisvaltio näinä maabrändäämisen aikoina sellainen olio, joka saa aikaan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Tekevätkö suomalaiset asioita tietoisesti ”maansa puolesta”?

Ihmisillä on luontaisia viiteryhmiä, joihin hän kokee samaistuvansa ja joiden puolesta hän on valmis tekemään erilaisia uhrauksia. Tällaisia ovat kansakunnan lisäksi esimerkiksi perhe, työyhteisö, naapurusto ja urheiluporukka. Olennaista näissä perinteisissä viiteryhmissä on, että ne rakentuvat jossain määrin maantieteellisyyden varaan.

Netin myötä ihmisille on auennut mahdollisuus liittyä myös globaaleihin yhteisöihin. Kaikelle maan ja taivaan välissä löytyy netistä sekä kannattajia että vastustajia. Näistä ihmiset voivat sitten shoppailla itselleen mieluisimmat viiteryhmät ja alkaa toimia niiden nimissä.

Olennaista on, että nämä uudet virtuaaliset viiteryhmät kamppailevat samasta kaistasta perinteisten kanssa. Isänmaakin saa siis antaa tilaa uusille yhteisöille. Yhteisiäkin intressejä saattaa toki löytyä, mutta tyypillisesti kullakin on oma agendansa.

Kansakuntaa yhdistävät televisio-ohjelmat ovat saman kehityslogiikan alaisuudessa kuin itse kansakuntakin. Ensin ne joutuivat kilpailemaan kasvaneen kanavatarjonnan kanssa. Sittemmin television katselu on kokonaisuudessaan laskenut ja antanut tilaa vuorovaikutteisemmalle medialle.

Entäpä sitten Linnan juhlat? Syystä tai toisesta tälle spektaakkelille ei ole tapahtunut samaa kuin missikisoille tai Levyraadille. Se kerää edelleenkin huikeita katsojalukuja. Miten tämä on selitettävissä? Jotain kerrassaan kummallista on siinä, että ensin seurataan pari tuntia pelkkää kättelemistä ja sitten pinnallisia haastatteluja.

Tätä kirjoitusta lopetellessani juhlat ovat jo pitkällä. Olen illan mittaan vilkuillut Ylen mainiota innovaatiota, eli juhliin liittyvien tweettien välittämistä teksti-tv:n kautta päälähetyksen yhteyteen. Tämä on kohdallani rikastanut tapahtuman seuraamista merkittävästi.

En kuitenkaan usko edustavani tässä kansan valtavirtaa. Tekisikin mieli kysyä lähetystä vuodesta toiseen seuraavilta: ”Mitä Linnan juhlat sinulle merkitsevät?”

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Käyttö & liittymä

Näin selviät yli-innokkaan Facebookkaajan viesteistä

Sosiaalinen media vilisee kirkasotsaisia superjakajia, jotka kertovat kaikki tekemisensä lounaspaikan valinnasta yksityiskohtaisiin sairauskertomuksiin saakka – sekä tietysti jokaisen Farmville-siirtonsa. He jakavat iloaan myös automaattisesti ja monistavat varmuudeksi sisällöt kaikkiin eri sosiaalisen median palveluihin .

Tässä ei ole mitään väärää. Näin saa tehdä aivan vapaasti. Toki voi harrastaa itsetutkiskelua ja pohtia, tulisivatkohan kaverit toimeen ilman tietoa oman virtuaalisen mafiaperheen viimeisimmistä käänteistä. Loppujen lopuksi vastuu on kuitenkin vastaanottavassa päässä. Seuraaavassa yhdeksän tapaa reagoida über-somettajaan:

1. Sisällön suodattaminen ”salaa”. Esimerkiksi Facebookissa voit piilottaa tietyn käyttäjän jakamat materiaalit niin, etteivät ne rasita silmiäsi kun käyt selaamassa omaa sisältövirtaasi. Sinun ei tarvitse kertoa tästä mitään kyseiselle henkilölle. Hän tosin saattaa saada sen selville ja pahastua.

2. Vain tiettyjen sisältötyyppien suodattaminen. Facebookissa voit piilottaa vaikkapa kaikki pelisisällöt. Näin pääset kertaheitolla eroon, et vain yhden, vaan kaikkien Farmvilleen hurahtaneiden kontaktiesi kiperistä käänteistä maatiloillaan. Samalla kuitenkin näet edelleen heidän status-päivityksensä ja muut toimintansa.

3. Suora huomauttaminen. Voit myös kertoa megakäyttäjälle päin naamaa, ettet välittäisi lukea niin paljon hänen elämästään. Tämä on kuitenkin ongelmallinen toimintatapa ja edustaa tietyntyyppistä ylimielisyyttä. Miksi oma tapasi olla sosiaalisessa mediassa (vaikkapa kertoa vain ulkomaanmatkoistasi kerran-pari vuodessa) olisi tehokäyttäjää oikeampi?

Jos kuitenkin päätät huomauttaa, saatta joku epäsuorempi ja vaikkapa huumorilla kuorrutettu viesti toimia paremmin.

4. Avoin kertominen suodattamisaikeista. Sen sijaan, että pyrkisit muuttamaan tehosomettajan tapoja, voit kertoa hänelle, että olet aikeissa piilottaa hänen sisältöjään. Perustelusi voivat olla joko rehellisiä tai tekaistuja, mutta vakuuttavilta kuullostavia. Voit vaikkapa väittää suuntaavasi sosiaalisen median käyttöä ammattimaiseen suuntaan ja että sen myötä karsit pois osan kontakteistasi.

5. Sulkeminen ulkopuolelle. Voit poistaa yli-innokkaan kontaktin verkostostasi. Kannattaa kuitenkin harkita vielä toisenkin kerran ennen remove-nappulan painamista. Oletko esimerkiksi muuten tekemisissä kyseisen henkilön kanssa? Jos olet, saattaa eteesi tulla vaivaannuttavia tilanteita. Jos taas kyseessä on viimeksi 80-luvun lopulla tapaamasi ”kaveri”, saattaa tämä vaihtoehto hyvin tulla kyseeseen.

Suhtautuminen kontaktin poistoon vaihtelee myös eri sosiaalisen median palveluissa. Esimerkiksi Twitterissä verkoston jäsenen poistaminen ei ole niin henkilökohtaisesti otettava asia kuin Facebookissa, koska siellä kontaktisuhde on yksisuuntainen eikä alunperinkään perustu yhteiseen sopimukseen.

6. Oman lääkkeen maistattaminen. Jos sinulla on aikaa ja intoa, voit myös koittaa voittaa teräsverkostoitujan hänen omassa pelissään. Voit kommentoida tai likettää jok’ikistä statuspäivitystä, bilekuvaa, vauvakuvaa tai lööppilinkkiä. Lisäksi voit itse alkaa jakaa sisältöä kiihtyvällä tahdilla. Huomaa, että tämä vaihtoehto saattaa aiheuttaa verkostosi muissa jäsenissä tarpeen reagoida sinun jakamiisi sisältöihin.

7. Poistuminen palvelusta. Voit toki myös itse kerätä kimpsusi ja kampsusi ja häipyä siitä sosiaalisen median palvelusta, jonka puitteissa olet joutunut tämän pommituksen kohteeksi. Tyypillisesti yhden innokkaan takia ei kuitenkaan kannata lähteä. Jos sen sijaan olet erityisesti tällaisten käyttäjien ympäröimä, etkä koe olevasi samanlainen, voit kysyä itseltäsi, mitä alunperinkään teet siellä.

8. Ilmoitus väärinkäytöstä. Jos oikein tuskastut sisältötehtailijaan, voit kertoa hänestä palvelun ylläpitäjälle. Tämä vaihtoehto soveltuu ehkä sellaisiin käyttäjiin, jotka ainoastaan jakavat automaattista sisältöä palveluun ja tekevät sitä mielettömät määrät.

9. Oma adaptoituminen. Voit myös itse koittaa muuttaa omaa ajattelumaailmaasi ja nostaa kynnystäsi sietää näennäisesti yhdentekevän sisällön ristitulitusta. Alat vain hokea itsellesi: ”kai tämä on sitä nykyaikaa”.

Tulevaisuudessa käyttäjät oppivat paremmin säätelemään yksityisyysasetuksiaan. Erilaisia tapoja suodattaa sisältöä aletaan hyväksyä. Yksityisyysasetuksista tulee entistä keskeisempi osa medialukutaitoa ja etikettiä. Joskus sitä varmaan opetetaan vielä alakoulussakin.

Lisäksi verkostopalvelu voi itse suositella sopivia asetuksia. Voit vaikkapa myöntää palvelulle luvan käydä läpi oma toimintasi viimeisen vuoden ajalta ja suhteuttaa se verkostosi jäsenten edesottamuksiin. Tämän pohjalta palvelu voisi automaattisesti tai sinun avustuksella muokata yksityisyysasetuksesi kunkin kontaktisi suhteen.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.

Lue myös: Facebook-etiketti – vältä nolot tilanteet

Käyttö & liittymä

Sähkökirja ei pilko romaania

Debatti sähkökirjoista käy kuumana suomalaisessa mediassa. Menettääkö lukija jotain olennaista, kun hänen kirjahyllystään vapautuu tilaa vaaseille ja valokuville? Tuhoutuuko luonto tehokkaammin metsää kaatamalla vai pari vuotta kestäviä lukulaitteita tuottamalla? Voiko kosketusnäyttö ikinä tuntua paperilta ja onko sillä mitään väliä?

Seuraavassa minulta pari penniä tähän keskusteluun, tällä kertaa laskutusmallien näkökulmasta. Tiivistettynä viestini on seuraava: väitän, että tavallinen romaani siirtyy vihoviimeisenä kokonaisuudessaan sähköiseen muotoon. Romaanilla tarkoitan sellaisia muutaman sadan sivun mittaisia kaunokirjallisia teoksia, joissa seikkailee yksi tai useampi hahmo ja jotka luetaan yleensä alusta loppuun.

Jollain aikavälillä kaikki kirjallinen sisältö epäilemättä digitalisoituu. Paperille painaminen jää kuriositeetiksi. Lopulta paatuneimmatkin bibliofiilit lukevat romaaninsa jostain Kindlen tai iPadin tulevasta inkarnaatiosta. Uskon kuitenkin, että ennen romaaneja totaalisen digitalisoitumisen kokevat niin sanomalehdet, aikakauslehdet, tietokirjat, sarjakuvat kuin novellikokoelmatkin.

Miksi näin? Romaanit sisältävät yleensä pelkkää tekstisiä, taitettuna selkeästi yhteen sarakkeeseen sivua kohden. Verrattuna vaikkapa aikakauslehteen, jossa kaikki sivut rakentuvat eri tavoin ja sisältävät kuvia tekstin lisäksi.Eikö siis juuri romaani ole kaikkein helpointa siirtää sähköiseen muotoon?

En ole tätä kiistämässä, en ollenkaan. Romaaneja epäilemättä digitalisoidaan lukulaitteisiin kiihtyvällä tahdilla. Enemmänkin ajattelen sitä lisäarvoa, mitä sähköinen lukulaite tuottaa perinteiseen painettuun romaaniin verrattuna. Joitain etuja juolahtaa mieleen. Esimerkiksi se, että yhden kirjan kokoiseen laitteeseen saa mahtumaan koko kirjaston. Tai että kirjoituksen kokoa saa säädettyä omalle näkökyvylle sopivaksi.

Romaani on kuitenkin monoliittinen kokonaisuus ja käyttötavaltaan varsin yksioikoinen. Lukulaite ei pysty tuomaan siihen yhtä houkuttelevia käyttötapojen uudistuksia kuin vaikkapa tietokirjoihin tai lehtiin. Myöskään uusia laskutusmalleja ei ole niin suoraviivaista soveltaa romaaneihin.

Mietitäänpä taustaksi vaikkapa musiikkitallenteita. Perinteinen yksikkö on LP- tai CD-levy. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin aikanaan myytiin ja kuunneltiin erityisesti singlejä. Vanhempieni sukupolvi viittaa edelleen mieleisiinsä kappaleisiin sanomalla: ”siinäpä hyvä levy”.

Digitalisoituminen on vienyt musiikkitallenteet kahteen suuntaan CD-albumista: yhtäältä voi ostaa kappaleen kerrallaan, vaikkapa iTunesista. Tavallaan tämä on paluuta sinkkuaikakauteen. Toisaalta voi ostaa kuunteluoikeuden ”kaikkeen musiikkiin”, vaikkapa kuukausi kerrallaan Spotifystä.

Aivan sama voi tapahtua vaikkapa tietokirjallisuudessa. Miksi ostaisit kokoomateoksen, jos olet kiinnostunut vain tietystä artikkelista? Tai jos teet väitöskirjaa jostain tiedemiehestä, mikset ostaisi kerralla hänen koko akateemista tuotantoaan? Tarve tällaiselle on olemassa ja digitalisoituna huutoon voidaan vastata verrattomasti painettua mediaa paremmin.

Sarjakuvat? Yksikkö ei ole sarjakuvalehti, vaan yksi tarina. Joko sanomalehdessä oleva kolmen kuvan strippi tai jotain pidempää. Sarjakuvalehtiä voi pilkkoa monin tavoin. Miten iloinen olisinkaan pienenä ollut, jos olisin voinut ohittaa Aku Ankasta kaikki Hiawathat ja saada tilalle jotain parempaa. Tai tilata jatkokertomukset kokonaisuudessaan yhdellä kertaa. Teininä olisin lukenut Madistä vain Don Martinin sarjikset.

Sanoma- ja erityisesti aikakauslehdet hakevat vauhtia erilaisen multimediasisällön upottamisesta artikkeleihinsa ja vuorovaikutteisista elementeistä. Lukiessaan arviota jääkiekko-ottelusta lukija voi katsoa videopätkät maaleista ja kertoa niistä kavereilleen. Maksaa voisi vaikkapa pelkästä urheilusisällöstä eri muodoissaan.

Jopa novelleja tai runoja pystyy kauppaamaan lukulaitteisiin romaaneja monipuolisemmilla tavoilla. Voin tilata itselleni joka aamu haikun tai ostaa kaverini suosituksesta ainoastaan Kafkan novellin ”Blumfeld, vanheneva poikamies”, en koko Erään koiran tutkimuksia –kirjaa.

Sen sijaan romaani on kokonaisuus. Miksi ostaisin kymmenlukuisesta dekkarista vain luvun viisi? En myöskään usko kaunokirjallisuuden Spotifyyn. Ei kellään ole aikaa lukea niitä kaikkia, vaikka lukeminen aina kannattaakin. Jonkin tietyn kirjailijan tuotannon voisi kerrallaan toki haluta ostaa, mutta tämä lienee erityistapaus.

Web on jo rikkonut perinteisen median raja-aidat. Sanomalehtien ja televisiokanavien sivut näyttävät samankaltaisilta ja sisältävät molemmat niin tekstiä, kuvia kuin videotakin. Aamulla kotiin kannettu lehti ja olohuoneen nurkassa nököttävä telkkari tuovat ryhtiä ja lohtua tähän mediasekamelskaan.

Nyt lukulaitteella on mahdollisuus lunastaa paikka tästä välistä. Se voi yhdistellä eri mediasisältöjä, mutta silti muistuttaa riittävästi lehteä tai kirjaa.

Olennaista on kuitenkin, että lukulaitteiden on tuotava jotain uutta peliin, jotta ihmiset innostuisivat. Lehtiin ja tietokirjoihin tätä ”uutta” voi liittää romaania helpommin – sekä käyttökokemuksen että laskutusmallien kannalta.

Kirjoittaja on Ideanin vanhempi markkina-analyytikko.